Kasvit: lajiopas

Lajit

Saniaiset:
Kallioimarre Korpi-imarre Metsäalvejuuri Kotkansiipi Metsäimarre

Puut ja pensaat:
Haapa Harmaaleppä Hieskoivu Kataja Kiiltopaju Kuusi Metsälehmus Mänty Näsiä Pihlaja Pähkinäpensas
 Raita Rauduskoivu Saarni Taikinamarja Tammi Tervaleppä Tuomi Vaahtera Vadelma Vaivaiskoivu Vuorijalava

Ruohovartiset ja varvut:
Kanerva Kangasmaitikka Kevätlinnunherne Kielo Käenkaali Lillukka Metsäkurjenpolvi Metsälauha Metsäorvokki Mustikka Oravanmarja Puolukka Riidenlieko Sudenmarja Suomuurain Suopursu Valkovuokko Vanamo Variksenmarja

Kallioimarre (Polypodium vulgare)

Kallioimarre on nimensä mukaisesti kallioseinämien ja metsäkivien saniainen.

Kallioimarteella on noin 10–30 pitkät, nahkeat, suhteellisen kapeat lehdet. Niiden alapinnalle kehittyy kesän mittaan pyöreitä, selvästi näkyviä itiöpesäkeryhmiä.

Kuten muutkin maamme saniaiset, kallioimarre talvehtii ja leviää maavartensa avulla.

Maavarressa on kasville ominainen, lakritsimainen maku, minkä vuoksi sitä onkin kerätty yrtiksi ja rohdokseksi.

Kallioimarretta tavataan kaikenlaisissa metsissä, joissa vain on sopivia kallioseinämiä tai suuria kiviä.

Kasvupaikan on oltava suhteellisen varjoisa. Kallioimarretta tavataan koko maassa, mutta Lapissa se on harvinaisempi.

Korpi-imarre (Phegopteris connectilis)

Korpi-imarre on nimensä mukaisesti korpisoiden saniainen. Tavallinen se on myös purojen varsilla ja kosteissa lehdoissa. Levinneisyysalue yltää pohjoisimpaan Lappiin saakka.

Korpi-imarteen lehdet ovat 10–25 cm:n mittaisia. Lehdet ovat varjossa viihtyvälle saniaiselle tyypillisesti lähes vaakasuorassa.

Lehdet ovat parilehdykkäisiä, kuten saniaisilla useimmiten. Alin lehdykkäpari erottuu, sillä se osoittaa muista lehdyköistä poiketen alaviistoon. Tämä onkin korpi-imarteen selvä tuntomerkki.

Kotkansiipi (Matteucchia struthiopteris)

Kotkansiipi.JPGKotkansiipi on maamme näyttävimpiä saniaisia. Levinneisyydeltään se on etelään painottunut, mutta sitä tavataan harvinaisena aina Lappia myöten. Kotkansiiven lehdissä on tiheässä olevia lehdyköitä tyvestä lehden kärkeen saakka. Lehdet voivat olla jopa yli metrin mittaisia. Ne kiertyvät keväällä auki monivuotisesta maavarresta muodostaen tuuhean, korkean lehtiruusukkeen.

Lehtien keskelle muodostuu kesän mittaan muita lehtiä pienempiä, ruskeaksi muuttuvia itiölehtiä, joihin itiöt muodostuvat. Kotkansiiven lehdissä ei siis ole muille saniaisille tyypillisiä, lehtien alapinnalla olevia itiöpesäkkeitä.

Kotkansiiven esiintyminen kertoo kasvupaikan rehevyydestä ja kosteudesta. Sitä tavataan rehevissä lehdoissa, saniaiskorvissa ja puronvarsilla.

Metsäalvejuuri (Dryopteris carthusiana)

Metsäalvejuuri on koko Suomessa tavattava, varsin yleinen saniainen. Se menestyy varsin monenlaisissa elinympäristöissä.

Lehdot, lehtomaiset ja tuoreet kankaat sekä korvet ovat tavallisia metsäalvejuuren kasvupaikkoja. Kuivimmilla metsätyypeillä se ei menesty.

Metsäalvejuurella on monien muiden saniaisten tapaan vankka maavarsi, josta lehdet nousevat. Maasta kohoava, lehdetön ruoti ulottuu metsäalvejuurella suunnilleen lehden puoliväliin.

Lehden yläosa on parilehdykkäinen, eli ruodin molemmin puolin on rinnakkain olevia lehdyköitä.

Kun niitä katsoo tarkemmin, huomaa, että itse lehdyköissäkin on samaan tapaan parillisia pikkulehdyköitä. Niiden alapinnoille muodostuu kesän mittaan pyöreitä itiöpesäkkeitä.

Metsäimarre (Gymnocarpium dryopteris)

Metsäimarre.JPGMetsäimarre on runsaslukuisimpia saniaisiamme. Sen tunnistaa helposti kolmionmuotoisesta, lähes vaakasuorasta lehdestään. Lehtien alapinnoilla on itiöpesäkeryhmiä. Saniaistemme joukossa metsäimarre on suhteellisen pienikokoinen, enimmillään noin 30 cm tyvestä lehden kärkeen.

Metsäimarre lisääntyy ja leviää tehokkaasti suvuttomasti ohuen maavartensa avulla. Juuri tämän ansiosta metsäimarretta näkeekin usein laajoina, tiheinä kasvustoina metsän pohjalla.
Metsäimarre on lehtojen, tuoreiden kangasmetsien ja korpien laji. Levinneisyysalue ulottuu pohjoisimpaan Lappiin saakka.

Haapa (Populus tremula)

Haapa.JPG Haavan tieteellinen lajinimi, tremula, merkitsee värisevää. Haavan lehdet todellakin värisevät herkästi vähäisessäkin tuulessa. Tämä johtuu siitä, että haavan pyöreähkön lehden oksaan kiinnittävä lehtiruoti on pitkä ja litteä. Väriseminen lisää lehden kaasujenvaihtoa, jolloin yhteyttäminen tehostuu.

Haapa on koko maahan levinnyt, pajujen heimoon kuuluva puu.

Se on pioneerilaji, joka menestyy parhaiten avoimissa ympäristöissä. Nuoressa lehti- ja sekametsässä haapa lisääntyy tehokkaasti tuottamalla suuria määriä nopeasti kasvavia juurivesoja. Metsän sukkession myötä haapa yleensä häviää havupuille.

Haapa on monille metsän eliöille tärkeä laji. Sen lehtiä syövät monet hyönteiset, joista vuorostaan linnut hyötyvät. Silmut ovat liito-oravien tärkeää talviravintoa.

Pehmeään puuainekseen tikat kaivavat koloja, joita muutkin kolopesijät hyödyntävät. Lehtivihreää sisältävä kuori on keskeistä ravintoa talvessa sinnitteleville jäniksille. Puista putoavien lehtien muodostama karkea karikekin ylläpitää monimuotoista maaperän eliöstöä.

Harmaaleppä (Alnus incana)

Harmaaleppä.jpg Harmaaleppä on tehokkaasti leviävä ja nopeasti kasvava lehtipuu. Se valloittaa juurivesojensa avulla rannat ja rehevähköt metsät, joille on tullut tilaa harmaalepän kasvaa.

Se on kuitenkin lyhytikäinen puu. Jo muutaman vuosikymmenen jälkeen harmaalepät lahoavat sijoilleen.

Harmaaleppä on kevään varhaisimpia kukkijoita. Tuulipölytteisenä puuna se tuottaa hedekukissaan suuria määriä siitepölyä. Emikukinnoista kehittyy havupuiden käpyä muistuttavia siemenpesiä.

Lepät pudottavat lehtensä vihreinä. Niiden ei tarvitse kerätä lehtivihreää talteen, koska niiden ravinteiden saanti on tehokkaampaa kuin muilla metsiemme puilla. Tämän saavat aikaan lepän juuriston juurinystyröiden bakteerit. Nämä Frankia alni -bakteerit kykenevät ottamaan ilmassa olevaa typpikaasua ja muuttamaan sitä kasville käyttökelpoiseen muotoon.

Bakteerit luovuttavat typpiyhdisteitä puulle, joka vuorostaan tarjoaa ravinnon ja elinympäristön bakteereille. Kyseessä on siis molempia osapuolia hyödyttävä symbioosi.

Hieskoivu (Betula pubescens)

Hieskoivu.JPGHieskoivun vanha suomalainen nimi, suokko, kertoo puun kasvavan suolla. Hieskoivu kasvaakin rauduskoivusta poiketen usein turvemailla ja muilla kosteilla kasvupaikoilla. Muita eroja rauduskoivuun ovat lehden pyöreämpi ja matalammin sahalaitainen muoto ja tyveen saakka valkoinen runko. Tärkeä ero epäselvissä tapauksissa löytyy nuorimmista vuosikasvaimista. Suurennuslasilla katsottuna hieskoivun vuosikasvaimet ovat karvaisia. Rauduskoivulla ne ovat kaljuja ja kiiltäviä.

Hieskoivu on metsiemme yleisin ja laajimmin levinnyt lehtipuu. Sitä kasvaa aina Tunturi-Lappia myöten. Tuntureiden metsänrajapuu, tunturikoivu, on sekin hieskoivun alalaji.

Kataja (Juniperus communis)

Kataja on yleensä pensasmaiseksi jäävä havupuu. Eteläisessä Suomessa tavataan myös puumaisia pylväskatajia, mutta ne ovat selvästi pensasmaista katajaa harvinaisempia. Katajan neulaset ovat lyhyemmät kuin esimerkiksi männyllä, ja ne sijaitsevat oksissa kolmittain. Tällä ominaisuudellaan se eroaa kuusesta, jonka neulaset ovat yksittäin, sekä männystä, jolla ne ovat pareittain. Katajan käpy on marjamainen, kypsyessään siniseksi muuttuva.

Kataja on valokasvi. Luonnostaan sitä kasvaa kuivilla kangasmetsillä, kallioilla ja metsänreunoilla. Ihmistoiminta luo aukkoisuutta, mikä on hyödyttänyt katajaa. Niinpä sitä kasvaa myös lehdoissa ja tuoreissa kangasmetsissä, joihin on tullut riittävän valoisia paikkoja.

Teiden varret ja hakkuuaukeat ovat myös yleisiä kasvupaikkoja. Jos kataja kasvaa suolla, se merkitsee, että suo on kalkkipitoinen letto. Kataja saattaa elää hyvin pitkään, jopa useita satoja vuosia.

Katajan levinneisyysalue kattaa koko maan. Pohjoisessa Suomessa vallitseva lapinkataja on katajan pienempi, lyhytneulasinen alalaji.

Kiiltopaju (Salix phylicifolia)

Jos olet kerännyt keväällä pajun oksia,Kiiltopaju2.jpg olet todennäköisemmin kerännyt kiiltopajua. Se on selvästi Suomen yleisin pajulaji, ja sitä kasvaa monenlaisissa ympäristöissä. Sitä löytää esimerkiksi ojista, rannoilta, korpisoilta ja sukkessionsa alkupuolella olevista metsistä. Levinneisyysalue peittää koko Suomen.

Kiiltopajun tuntomerkkejä ovat yläpinnaltaan kiiltävät, alapinnalta harmaat, kapeat lehdet ja kiiltävän punertavat oksat. Kiiltävät vuosikasvaimet ovat usein varsin pitkiä ja vain vähän haarovia. Lähisukuiset pajulajit on kuitenkin haastavia erottaa toisistaan, etenkin, kun ne vielä usein risteytyvät keskenään.

Kuusi (Picea abies)

Kuusi.jpgKuusi on männyn jälkeen maamme toiseksi yleisin puulaji. Se on korkeaksi ja suorarunkoiseksi kasvava puu, jossa alaspäin kaartuvia oksia riittää yleensä alas asti. Neulaset ovat lyhyemmän ja tummemman vihreät kuin männyllä. Lisäksi kuusella neulaset ovat yksittäin, kun ne männyllä ovat pareittain.

Kuusi on sopeutunut kasvamaan mäntyä rehevämmissä ja varjoisammissa metsissä. Kuusen juuret ovat pinnanmyötäisesti kulkevia, eivätkä muodosta syvää paalujuurta, kuten männyllä. Kasvu on kuusella aluksi hidasta, mutta kun alkuun on päästy, kuusi nousee sitkeästi toisten puiden varjosta. Kuusi on valtapuulaji tuoreissa kangasmetsissä ja Pohjois-Suomen lehdoissa. Lisäksi se on korpisoiden tyypillisin puu. Kuusen levinneisyys yltää Tunturi-Lappia lukuun ottamatta koko maahan. Lapissa kuuset kuuluvat eri alalajiin kuin eteläisen Suomen kuuset. Nämä kynttiläkuusiksikin kutsutut siperiankuuset ovat kapeampia ja lyhytoksaisempia muualla Suomessa vallitsevat euroopankuuset.

Metsälehmus (Tilia cordata)

​Metsälehmuksen tieteellisen nimen cordata merkitsee sydämenmuotoista. Juuri sellainen onkin metsälehmuksen lehti, ja tuosta muodostaan helppo tunnistaa. Lehmukset ovat kookkaita, jaloja lehtipuita. Kaupunkien asukeille tutumpia ovat rungoltaan muhkuraiset puistolehmukset. Metsälehmus kuuluu luonnonvaraisiin metsiemme lajeihin, ja sitä voi löytyä Keski-Suomen korkeudelta saakka.

Metsälehmuksen luontaista kasvuympäristöä ovat kuivahkot lehdot, tuoreet kangasmetsät ja puronvarsilehdot. Se on hyönteispölytteinen puu, joka kukkii varsin myöhään, vasta heinäkuussa. Metsälehmuksen vanha nimitys, niinipuu, viittaa puun nilakerroksesta saatavaan kuituun. Niini on ollut aiemmin tärkeä köysien ja mattojen raaka-aine.

Mänty (Pinus sylvestris)

Mänty on Suomen yleisin puulaji. Sen tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kuivat, hiekkaiset kangasmetsät, rämeet ja kalliot, mutta löytyy sitä myös tuoreilta kankailta ja lehdoista. Vaikka mäntyä ja kuusta kasvaa usein samoissa metsissä, mänty on selvästi paremmin sopeutunut karuihin, kuiviin ja valoisiin kasvupaikkoihin. Sen juuriston keskellä on alaspäin kasvava paalujuuri, joka pitää männyn tukevasti pystyssä. Muutenkin juuristo ulottuu syvemmälle kuin kuusella. Ne oksat, jotka jäävät varjoon, kuolevat ja putoavat vähitellen pois. Näin männyt ovat alaosistaan oksattomia, ellei puu satu kasvamaan aivan avoimessa maastossa. Suureksi kasvaneen männyn alaosa on paksun kaarnan peitossa. Sen suojassa mänty saattaa kestää metsäpalonkin, ellei palo yllä latvuksiin saakka.

Mänty kasvaa koko Suomessa aivan pohjoisinta Tunturi-Lappia lukuun ottamatta. Se on taloudellisesti merkittävin puulajimme. Suorarunkoisena ja alaosasta oksattomana siitä saadaan laadukasta sahatavaraa. Siihen kelpaamattomia osia käytetään paperin raaka-aineeksi. Kuusen tapaan mänty erittää pihkaa suojaksi kasvinsyöjiä, sieniä ja muita tuholaisia vastaan. Siitä voidaan teollisuudessa eristää mm. tärpättiä ja mäntyöljyä. Aiemmin männyllä oli suuri merkitys tervan raaka-aineena.

Näsiä (Daphne mezereum)

Näsiä.jpgNäsiä on rehevien, mieluusti kalkkipitoisten lehtojen laji. Rakenteeltaan se on matala, kapea pensas. Lehdet ovat tiheinä tuppaina varsien latvoissa. Lehtien muoto on kapean vastapuikea, eli ne ovat kärkiosastaan leveämmät kuin lehden tyveltä. Näsiä kukkii varhain, usein jo huhtikuun puolella.

Kukat ovat pitkin vartta olevina, pieninä, vaaleanpunaisina ryppäinä. Kukat tuoksuvat voimakkaasti. Niistä kehittyy kesän mittaan kiiltävänpunaisia marjoja.

Näsiä on hyvin myrkyllinen kasvi. Marjat ovat niin myrkyllisiä, että jo muutaman marjan syöminen on hengenvaarallista. Samaa myrkkyä löytyy muistakin osista, erityisesti kuoresta. Kukatkin saattavat aiheuttaa pahoinvointia pelkällä tuoksullaan. Jos näsiää kerää maljakkoon, muuttuu maljakon vesikin niin myrkylliseksi, ettei siihen kannata koskea.

Näsiän levinneisyysalue ulottuu Metsä-Lapin pohjoisosiin saakka. Kasvupaikkavaatimuksiltaan vaateliaana se on kuitenkin suhteellisen harvinainen.

Pihlaja (Sorbus aucuparia)

Pihlaja.JPG"Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa", lausutaan Kalevalassa. Pihlaja on ollut suomalaisille pyhä puu, joka on kuulunut istuttaa uuden talon pihaan onnea tuomaan. Vaikka puuntuotannon näkökulmasta pihlaja onkin varsin vähäarvoinen puu, on sillä ekologisesti suuri arvo metsiemme sekapuuna.

Toisin kuin esimerkiksi koivut, pihlaja on hyönteispölytteinen puu. Sen runsaat kukat houkuttavat ja ruokkivat suuren joukon kovakuoriaisia, pistiäisiä ja muita hyönteisiä. Kukista kehittyy aikanaan marjoja, jotka ovat tärkeää ravintoa esimerkiksi tilhelle, punatulkulle ja taviokuurnalle. Myös ihmisille pihlajanmarjat ovat terveellistä ja hyvin C-vitamiinipitoista ravintoa.


Pihlajaa tavataan koko Suomessa. Se menestyy monenlaisilla kasvupaikoilla, kunhan valoa on riittävästi. Esimerkiksi lehdoissa, tuoreilla kankailla ja metsänreunoissa pihlaja on yleinen puu.

Pähkinäpensas (Corylus avellana)

Pähkinäpensas.jpgPähkinäpensas kuuluu kevään siitepölyallergiakauden aloittajiin. Tuulipölytteisenä kasvina se tuottaa siitepölyä runsaasti, mikä saattaa eteläisten tuulten mukana kulkeutua kauas pohjoiseen. Suomessa pähkinäpensaan levinneisyys rajoittuu eteläisimpään Suomeen. Pähkinäpensaan lehdet muistuttavat jossain määrin harmaalepän lehtiä. Pähkinäpensaan lehdet ovat kuitenkin isommat ja suippukärkiset. Lehdet ovat pinnaltaan karvaiset ja reunoiltaan toissahaiset. Harmaaleppä on yleensä selvästi puumainen, mutta pähkinäpensas jää nimensä mukaisesti monirunkoiseksi pensaaksi.

Pähkinäpensas on lehtorinteiden kasvi. Suotuisa kasvupaikka on ravinteikas, valoisa ja lämmin. Etelärinteet sopivat pähkinäpensaalle hyvin. Hyvällä paikalla pähkinäpensas leviää tehokkaasti tuottamalla juurivesoja. Tämän lisäksi pähkinäpensas tuottaa pieniä pähkinöitä, joita talvikätköjä tekevät oravat ja närhet tulevat levittäneeksi.

Raita (Salix caprea)

Raita kuuluu pajujen sukuun. Sen lehdet ovat pituuttaan Raidan lehdet.jpgkapeammat, kuten muillakin pajuilla, ja "kukat" ovat keväällä ennen lumen sulamista puhkeavia "pajunkissoja". Useimmat maamme pajut ovat pensaita, mutta raita kasvaa selvästi puumaiseksi. Korkeimmillaan se voi olla yli kymmenen metriä pitkä. Raidan kuori muuttuu kasvavassa puussa paksuksi, pitkittäisraidalliseksi kaarnaksi.

Raidan tyypillisiä kasvuympäristöjä ovat lehdot ja rehevät tuoreet kankaat. Myös korpisoilla ja tienvarsiojien pientareilla raidat ovat yleisiä. Raidan levinneisyysalue kattaa koko Suomen.

Rauduskoivu (Betula pendula)

Rauduskoivu.JPGSuomen kansallispuu, rauduskoivu, tunnetaan myös riippakoivuna. Erityisesti vanhemmissa puissa ohuet oksat ovat selvästi riippuvia, toisin kuin hieskoivussa. Rauduskoivun lehdet ovat kolmiomaiset ja kiiltävät. Niiden reuna on niin sanotusti toissahainen, eli sahalaidan yksittäisissä hampaissakin on hampaita. Selvä ero hieskoivuun nähden löytyy myös puun tyveltä. Rauduskoivun tyviosaan muodostuu puun vanhetessa paksua, harmaata, pitkittäin halkeilevaa tyvikaarnaa.

Rauduskoivu on levinnyt lähes koko maahan aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Se on yleinen puu lehdoissa, tuoreilla kankailla sekä sukkession keskivaiheiden sekametsissä. Kuten hieskoivukin, rauduskoivu kukkii keväällä ennen lehtien puhkeamista.

Tuulipölytteisenä puuna se tuottaa suuria määriä siitepölyä, mikä aiheuttaa hankaluuksia monille allergisille. Metsissämme rauduskoivu on tärkeä pesä- ja ravintopuu monille eliöille. Se on myös taloudellisesti arvokas. Siitä tehdään mm. huonekaluja, parkettia ja vaneria.

Saarni (Fraxinus excelsior)

Saarni on luonnonvaraisista jaloista lehtipuistammeSaarni.jpgkaikkein vaateliain. Menestyäkseen se vaatii syvämultaisen, ravinteikkaan lehdon, jossa maaperässä on kalkkia. Länsi- ja Keski-Euroopassa tällaisia metsiä on yleisesti, mutta Suomessa lähinnä lounaisella tammivyöhykkeellä. Pohjoisempana sitä kasvatetaan koristepuuna, mutta tuolloinkin on syytä katsoa suotuisa kasvupaikka, joka on hallalta turvassa.

Saarnen lehdet ovat parilehdykkäiset, kuten pihlajalla, mutta pihlajan lehtiä selvästi suuremmat. Pituutta lehdillä voi olla parikymmentä senttiä. Talvisen saarnen voi tunnistaa tummista, liki mustista silmuista. Vanha saarni on näyttävä, pyöreälatvuksinen, oksistoltaan hyvin leveä puu.

Saarni kukkii ennen lehtien puhkeamista toukokuun loppupuolella tai kesäkuun alussa. Kukat ovat tuulipölytteisinä vaatimattomia ulkonäöltään. Osa kukista voi olla pelkästään hede- tai emikukkia, osa kaksineuvoisia. Nämä sukupuolisuussuhteet vaihtelevat vielä saman puun sisälläkin vuodesta toiseen, mikä on varsin poikkeuksellista. Emikukista syntyy lenninsiivellisiä pähkylöitä, jotka leviävät talven ja kevään aikana. Siementensä ja tuottamiensa juurivesojen avulla suotuisalla kasvupaikalla oleva saarni leviää tehokkaasti.

Taikinamarja (Ribes alpinum)

Taikinamarja.jpgTaikinamarjan sekoittaa helposti lähisukulaiseensa punaherukkaan. Taikinamarjan lehdet ovat pienemmät ja kiiltävämmät, ja marjatertut ovat pystyjä, kun ne punaherukalla ovat roikkuvia. Jos marjat ovat kypsiä, viimeistään maku ja suutuntuma paljastavat, kumpi laji on kyseessä. Punaherukan marjat ovat raikkaan kirpeitä ja mehukkaita, kun taas taikinamarjalla ne ovat nimensä mukaisesti taikinamaisia ja jokseenkin mauttomia. Marjalla ei olekaan merkittävää käyttöarvoa, mutta pensasta käytetään jonkin verran koristekasvina.

Taikinamarjan elinympäristöä ovat kuivahkot lehdot ja harjujen ravinteikkaammat rinteet. Levinneisyysalueeltaan se on punaherukkaa eteläisempi. Luonnonvaraisena se kasvaa lähinnä Etelä- ja Länsi-Suomessa.


Tammi (Quercus robur)

Tammi.JPGTammi luetaan Suomessa jaloihin lehtipuihin. Se on levinneisyysalueeltaan eteläinen, ja on luontaisesti kasvanut ainoastaan Varsinais-Suomessa. Istutusten myötä tammi on levinnyt muuallekin maamme eteläosiin, mutta Pohjois-Suomessa se ei istutettunakaan menesty. Jos tammi selviää herkästä taimivaiheestaan elossa, se on sitkeä, pitkäikäinen, hyvin vahvarunkoiseksi kasvava puu.

Tammen tunnistaa parhaiten lehdistään. Ne ovat pituuttaan selvästi kapeammat, reunoiltaan liuskaiset ja pinnaltaan nahkeat. Puu kukkii kesäkuussa lehtien puhjetessa. Emikukkiin syntyy tammelle ominaisia, pähkinän kaltaisia terhoja. Niiden sisässä olevat siemenet ovat mieluista ravintoa esimerkiksi oraville ja närhille. Muutenkin suurikokoiset tammet lisäävät merkittävästi eliöyhteisön monimuotoisuutta. Sen eri osissa elää monenlaisia selkärangattomia, oksilla ja koloissa pesii lintuja ja lahottajasienet hyödyntävät kuolleita osia. Tammella on myös useita sille erikoistuneita sienijuurikumppaneita.


Tervaleppä (Alnus glutinosa)

Tervaleppä.jpgTervaleppä on lähisukulaistaan harmaaleppää kookkaampi, pitkäikäisempi ja levinneisyydeltään eteläisempi laji. Se voi kasvaa jopa parikymmenmetriseksi puuksi. Suomen leppälajit on helppo tunnistaa lehdistään. Harmaalepän lehdet ovat soikeat, himmeäpintaiset ja reunoiltaan isosahaiset. Lehti kapenee kärkeä kohti. Tervalepän lehdet ovat leveämmät, tasa- tai lanttopäiset ja pinnaltaan kiiltävät.

Tervaleppä on harmaaleppää vaativampi puu. Sen kasvuympäristöä ovat rehevät puronvarsilehdot, lehtokorvet, rehevät meren- ja järvenrannat sekä ravinteikkaiden soiden reunat. Tervaleppä on puuainekseltaan kestävää, minkä vuoksi sitä myös kasvatetaan jonkin verran. Kaadetussa puussa puuaines muuttuu sekä terva- että harmaalepässä punertavaksi. Sana leppä onkin aiemmin merkinnyt verta.

Harmaalepän tapaan tervalepälläkin on juurinystyröissään typpeä sitovia bakteereita. Siksi tervaleppäkin pudottaa lehtensä vihreinä.

Tuomi (Prunus padus)

Tuomi.jpgTuomi on kirsikoiden ja luumujen pohjoinen lähisukulainen. Tuomen marja onkin kuin kääpiömäinen kirsikka, jonka siemen täyttää suurimman osan marjan sisällöstä. Tuomi on kasvumuodoltaan joko suurikokoinen pensas tai pieni puu. Sen lehdet ovat kapeansoikeat, sahalaitaiset ja suippokärkiset. Joskus sen voi sekoittaa pieneen raitaan, mutta raidan lehdet ovat ehytlaitaiset, eikä niiden kärjet kapene vastaavaksi suipuksi. Tuomi kukkii huomiota herättävän tuoksuvilla kukillaan kevään vaihtuessa kesäksi. Kukista kehittyvät kiiltävän mustat luumarjat.

Luonnossa tuomi on lehtojen, rantametsien, puronvarsien ja metsänreunojen puu. Maaperän suhteen se on suhteellisen vaatelias. Se tulee toimeen varjossakin, mutta valoisalla paikalla kasvaa rehevämpänä ja kukkii runsaammin. Tuomi on hyötynyt ihmistoiminnasta, sillä esimerkiksi teiden varret sopivat tuomelle hyvin, ja kauniisti kukkivana puuna sitä on suosittu myös pihoilla.

Tuomi on useille kasvinsyöjille pahanmakuinen ja myrkyllinenkin, erityisesti kuorensa osalta. Lehtiä on kuitenkin erinomaisen hyvin erikoistunut hyödyntämään tuomenkehrääjäkoi-niminen, dalmatiankoiran värinen pieni perhonen. Sen toukat saattavat joinakin vuosina peittää kokonaisia puita aavemaiseen seittiin, jonka suojassa ne syövät puun lehdettömäksi.

Vaahtera (Acer platanoides)

Vaahtera on eteläisessä Suomessa Vaahtera.jpgluonnonvarainen puu, mutta koristeellisena puuna sitä on istutettu aina Lapin eteläosiin saakka. Luonnossa vaahtera on kuivahkojen lehtojen laji. Menestyäkseen se tarvitsee suhteellisen paljon ravinteita ja valoa. Kylmyyttä se ei muiden jalojen lehtipuiden tapaan kestä kovin hyvin, varsinkaan taimena.

Vaahteralla on helposti tunnistettavat, suuret, sormiliuskaiset lehdet. Ruska-aikaan ne muuttuvat usein hyvin kirkkaan punaisiksi. Vaahtera kukkii lehtien puhkeamisen aikoihin. Se ei tuota yhtä paljon siitepölyä kuin esimerkiksi koivut, sillä sen kukkia pölyttää tuulen lisäksi myös hyönteiset. Siemenet ovat kaksisiipisen lohkohedelmän lohkojen sisässä. Siementensä avulla vaahtera leviää varsin tehokkaasti ympäristöönsä, olipa puu sitten luonnonvarainen tai istutettu koristepuu.

Vaahteran hedelmät.Vaahteran hedelmät_ymp_levea.jpg

Vadelma (Rubus idaeus)

Vadelma on Metsä-Lappiin asti yleinen valoisten paikkojen pensas. Sen tyypillisiä kasvupaikkoja ovat hakkuu- ja paloaukeat, metsänreunat ja ojanpientareet.

Vadelman maanpäälliset osat ovat kaksivuotisia. Ensimmäisenä kesänä kasvaa piikkisiä, haarattomia versoja. Toisena vuonna nämä haarovat ja tuottavat kukkia ja marjoja. Sen jälkeen verso kuolee, mutta maavarret säilyvät tuottaen uusia versoja.

Vadelman tunnistaa helposti matalan sahalaitaisista, parilehdykkäisistä lehdistään, erityisesti, kun vilkaisee lehden alapintaa. Se on hyvin vaaleaa, liki valkoista huopaa. Väriero ylä- ja alapinnan välillä on hyvin selvä. Vadelman punaiset marjat ovat makeita ja voimakasaromisia. Lehtiä voi kuivattaa yrttiteeksi.

Vaivaiskoivu (Betula nana)

Vaivaiskoivu.jpgVaivaiskoivu on hies- ja rauduskoivun kääpiömäinen lähisukulainen. Kasvutavaltaan se on varpu tai pieni pensas. Lehdet ovat pienet, pyöreähköt ja tahmeat. Lehden reuna on pyöreähampainen. Kukinnot ja siemenet sisältävät norkot ovat samankaltaisia kuin isommissakin koivuissa.

Vaivaskoivu on levinneisyydeltään pohjoinen. Etelässä se on suorastaan harvinainen, yksinomaan soilla kasvava pensas. Tyypillisimmin vaivaiskoivua tavataan isovarpuisilla rämeillä ja joillakin nevatyypeillä. Lapissa se on hyvin yleinen, ja kasvaa soiden lisäksi myös tunturien rinteillä ja kangasmetsissäkin.

Vuorijalava (Ulmus glabra)

Vuorijalava on levinneisyydeltään eteläinen, vaatelias jalo lehtipuu. Sen tunnistaa suurehkoista lehdistään, jotka ovat muodoltaan kapeansoikeat ja kärjestään pitkäsuippuiset. Reuna on toissahainen, eli sahalaidan hampaissakin on sahalaita.

Jalaville on tyypillistä lehtien epämukaisuus, eli lehden reunat päätyvät lehtiruodille epäsymmetrisesti.

Vuorijalava on rehevien lehtojen laji. Menestystä parantaa, jos maaperässä on kalkkia. Vuorijalavalle edullisia kasvuympäristöjä Suomessa on vähän, minkä vuoksi laji onkin uhanalaisena rauhoitettu.

Vuorijalavaa, kuten sen lähisukulaista kynäjalavaa, kasvatetaan puistojen, pihojen ja kadunvarsien koristepuuksi.

Kanerva (Calluna vulgaris)

Kanerva on kuivien ja vähäravinteisten paikkojen varpu. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kuivat kangasmetsät, kalliot ja tunturit. Lisäksi kanerva on yleinen rämeillä. Kasvuympäristölle on tärkeää, että valoa on riittävästi. Kanerva on yleinen koko maassa käsivarren Lappia lukuun ottamatta.

Kanerva on hyvin sopeutunut kuivuuteen. Sen lehdet ovat pienet ja paksut. Valokasville tyypillisesti niitä on verson alaosissakin.

Monivuotinen varpu leviää tehokkaasti maavarsillaan. Niiden avulla se myös selviää hankalista ajoista, kuten metsäpaloista tai ankarasta kylmyydestä.

Kanerva kukkii suhteellisen myöhään. Vaaleanpunaisia kukkia alkaa ilmestyä heinäkuussa, mutta eniten niitä on vasta elokuussa.

Kukissa on runsaasti mettä, mikä houkuttaa ja ruokkii suuren määrän erilaisia pölyttäjähyönteisiä. Kukista kehittyvä hedelmä on pieni, karvainen kota.

Kangasmaitikka (Melampyrum pratense)

Kangasmaitikka.jpgKangasmaitikka on poikkeuksellinen pohjoisten metsäkasviemme joukossa.

Useimmat metsien varvut ja ruohot ovat monivuotisia, minkä ansiosta kasvuun lähteminen keväällä on nopeaa ja kasvupaikan säilyttäminen helpompaa.

Maitikat ovat kuitenkin yksivuotisia, eli uudet kasviyksilöt kasvavat siemenistä joka vuosi.

Tämän lisäksi maitikat ovat puoliloisia. Ne yhteyttävät, kuten muutkin kasvit, mutta sen lisäksi ne ottavat ravintoa toisten kasvien juurista. Tämä on ilmeisen toimiva strategia, sillä kangasmaitikka on lähisukulaisensa metsämaitikan ohella yleisimpiä kangasmetsien ruohoja.

Kangasmaitikka on sopeutunut ottamaan ravintoa erityisesti männyltä ja puolukalta, ja sitä tavataankin kuivissa kangasmetsissä. Syvemmän keltaisilla kukilla kukkiva metsämaitikka on yleisempi tuoreissa kangasmetsissä. Se loisii pääasiassa kuusella ja mustikalla.

Kevätlinnunherne (Lathyrus vernus)

Kevätlinnunherne.JPGKevätlinnunherne on Suomen etelä- ja keskiosissa tavattava, monivuotinen ruoho. Sillä on näyttävät, sinivioletit kukat ja suhteellisen leveät, parilehdykkäiset lehdet. Noin viisisenttisen palkohedelmän sisään kehittyvät siemenet ovat myrkyllisiä.

Kevätlinnunherne kukkii nimensä mukaisesti varhain keväällä, samaan aikaan vuokkojen kanssa. Kauniiden kukkiensa vuoksi se on ollut suosittu leikkokukka, ja tiheään asuttujen alueiden ympäristössä laji on usein tämän vuoksi harvinaistunut.

Kevätlinnunherne on rehevien metsien laji. Sitä tavataan lehdoissa ja runsasravinteisemmissa tuoreissa kangasmetsissä sekä korpisoilla.

Kielo (Convallaria majalis)

Kielo on Suomen kansalliskukka. Kasvi onkin paitsi yleinen pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta, myös monen mielestä kaunis niin puhtaanvalkeilta kukiltaan kuin sileän kielimäisiltä lehdiltäänkin. Kukat ovat lisäksi hyvin tuoksuvia.

Syksyä kohti kypsyvät, punaiset marjatkin ovat näyttäviä, joskin koko kasvin tapaan myrkyllisiä.

Kielo menestyy monenlaisissa metsissä.

Se on yleinen lehdoissa ja lehtomaisilla kankailla, mutta myös tuoreissa ja jopa kuivissa kangasmetsissä voi toisinaan nähdä runsaita kielokasvustoja.

Sieltä, missä kielo on päässyt kasvun alkuun, se ei helposti häviä, sillä se lisääntyy ja säilyy tehokkaasti vankan maavartensa avulla.

Käenkaali (Oxalis acetosella)

Käenkaali.JPGKäenkaalin eli ketunleivän rakenteessa näkyy sen sopeutuneisuus varjoisiin kuusimetsiin ja lehtoihin. Sen apilan tapaan kolmilehdykkäiset lehdet ovat leveät ja ohuet, ja sijaitsevat niin korkealla, kuin tämä matala ruoho ylettyy.

Lehdet avautuvat auringon paistaessa ja painuvat suppuun yön tai sateisen sään ajaksi. Ilmiötä kutsutaan uniliikkeeksi.

Käenkaali kukkii suhteellisen varhain, kuten lehtojen vuokotkin. Kukista kehittyy pieni, huomaamaton, särmikäs kotahedelmä, joka pystyy sinkoamaan käenkaalin siemenet usean metrin päähän emokasvista.

Lillukka (Rubus saxatilis)

Lillukka on läheistä sukua vadelmalle, mesimarjalle ja hillalle. Kaikki nämä, lillukka mukaan lukien, ovat maukkaita marjoja.

Lillukan marjoja ei kuitenkaan moni syötäväksi poimi. Yksi syy voi olla, että kasvia ei tunnisteta. Toisaalta lillukan marjat olisivat varsin työläitä poimittavia, sillä marjovat yksilöt saattavat olla harvassa, eikä yhdessä versossa kovin runsaasti poimittavaa ole.

Lillukka on yleinen ruoho lehdoissa ja tuoreilla kankailla. Myös tienpientareilla ja niityillä sitä näkee usein. Lillukan lehdet ovat kolmilehdykkäiset, kuten mesimarjalla ja vaikka metsämansikalla. Lillukan lehdet ovat näiden lajien lehtiä hiukan isommat, terävämmät ja toiseen kertaan sahalaitaiset.

Toisin kuin mesimarja, lillukka lisääntyy pääasiassa suvuttomasti kasvattamalla karheita, hennon harvapiikkisiä rönsyjä. Noita rönsyjä, lillukanvarsia, saattaa yhdessä yksilössä olla kymmeniä metrejä.

Metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum)

Metsäkurjenpolvi1.jpgMetsäkurjenpolvi on metsiemme näyttävimpiä ruohoja. Sen varret ovat haaraiset ja ylettävät enimmillään noin puolen metrin korkeuteen. Lehdet ovat leveät. Kukat ovat varsin kookkaat, halkaisijaltaan pari senttimetriä.

Kukkien väri vaihtelee valkoisesta violettiin. Pohjoisessa kukkiminen ajoittuu juhannuksen tienoille, minkä vuoksi kasvia on juhannuskukaksikin kutsuttu. Etelässä kukkiminen on aiemmin kesäkuussa.

Metsäkurjenpolven tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehtomaiset metsät ja rehevät, tuoreet kangasmetsät. Aukkopaikat, metsänreunat ja ojanpientareet sopivat metsäkurjenpolvelle hyvin. Kaikkein varjoisimmilla paikoilla se ei menesty.

Pohjoisessa metsäkurjenpolvi on runsasravinteisten soiden kasvi. Levinneisyysalue kattaa koko Suomen.

Metsälauha (Deschampsia flexuosa)

Metsälauha2.jpg Metsälauha on metsän sukkession pioneerilajeja. Se on nopeasti leviävä, valoa vaativa heinä, joka värjää tiheinä tuppaina metsäaukean kiiltävän punertavaksi. Lukuisista heinälajeista se onkin kenties helpoin tunnistaa tuosta kaukaa erottuvasta väristään.

Läheltä katsoessa näkee, että sen tähkä on löyhä, taipuisa röyhy, jonka siemeniä peittävät kiiltävät suomut, kaleet. Metsälauhan lehdet ovat jouhimaisen kapeat ja sileät.

Luonnossa metsälauhan tyypillisiä kasvupaikkoja ovat paloaukeiden lisäksi kuivat kangasmetsät. Rehevillä, kosteilla ja varjoisilla alueilla se ei menesty. Metsälauha on yleinen heinä koko maassa.

Metsäorvokki (Viola riviniana)

Metsäorvokki on Etelä- ja Keski-Suomen lehtomaisten metsien kaunistaja.

Se kukkii kookkain, sinivioletein kukin loppukeväästä ja alkukesästä. Kukinnan tuloksena syntyy aukirepeävä kota, josta sinkoavia siemeniä muurahaiset levittävät.

Metsäorvokin lehdet ovat sydämenmuotoiset. Lehden reuna on nyhälaitainen. Termi tarkoittaa sahamaista reunaa, jonka hampaat eivät ole teräviä, vaan pyöreäkärkisiä.

Lehden muoto on samantapainen useilla muillakin orvokkilajeilla, ja varma lajintunnistus vaatiikin eri tuntomerkkien huolellista tutkimista.

Mustikka (Vaccinium myrtillus)

Mustikka on taloudellisesti merkittävimpiä metsämarjojamme. Makunsa ja terveellisyytensä vuoksi sitä kerätään innokkaasti, mutta sadot vaihtelevat suuresti vuosien välillä.

Mustikan kukka ja marjaraakileetkin ovat hallalle arkoja. Koska mustikan kukinta ajoittuu kesän alkuun, hallavaurioista tulee monina vuosina suuria vahinkoja mustikkasadolle. Sen lisäksi lehtensä pudottaneet mustikan versot voivat tuhoutua talvella, jos lumisuojaa ei ole riittävästi.

Mustikka kasvaa tyypillisimmin tuoreissa kangasmetsissä. Sitä on kuitenkin myös kuivahkoissa kangasmetsissä, lehdoissa ja tunturikankaillakin. Levinneisyysalue kattaa koko maan. Mustikka on metsiemme ekosysteemeissä hyvin tärkeä kasvi. Lehdet ja versot ovat keskeistä ravintoa lukuisille erikokoisille eläimille, kuten mustikkamittariperhoselle, metsämyyrälle, teerelle, jänikselle ja hirvelle. Kukat hyödyttävät suurta joukkoa pölyttäjähyönteisiä.

Marjoista pitävät ihmisten lisäksi lukemattomat selkärangattomat, mutta myös suuremmat eläimet. Rastaiden ulosteiden väristä voi nähdä, koska mustikkasato on kypsää. Karhutkin vaeltelevat pitkin hyviä mustikkamaita.

Oravanmarja (Maianthemum bifolium)

Oravanmarja.jpgOravanmarja on yleisimpiä lehtomaisten metsien ruohoja.

Sitä tavataan koko maassa Tunturi-Lappia lukuun ottamatta. Tyypillisimpiä kasvupaikkoja ovat lehtomaiset kankaat ja kuusimetsät. Karuimmissa ja kaikkein rehevimmissä metsissä oravanmarjaa ei juuri näy.

Oravanmarjan tunnistaa helposti sydämenmuotoisista lehdistään, joita kasviyksilössä on lähes aina kaksi.

Pienistä, valkoisista kukista kehittyy kesän mittaan punaisia, pieniä marjoja, jotka ovat ihmiselle myrkyllisiä. Linnut pystyvät niitä kuitenkin syömään.

Puolukka (Vaccinium vitis-idaea)

Puolukka on pohjoisiin, karuihin metsiinPuolukka.jpg erinomaisesti sopeutunut varpu. Sen monivuotiset versot kykenevät talvehtimaan lehtineen päivineen, eikä kesän kuumuuskaan sitä haittaa. Metsäpalojakin puolukka sietää kohtalaisesti. Puolukan lehdet ovat paksut, vahapeitteiset ja sisäänpäin kääntyneet, mikä estää tehokkaasti veden liiallista haihtumista. Kangasturpeessa risteilevät maavarret kuolevat vanhimmista osistaan, mutta uusia osia versoo tilalle. Näin itse kasviyksilö voi olla jopa satoja vuosia vanha.

Puolukan tyypillisin elinympäristö on kuivahko kangasmetsä. Sitä kasvaa kuitenkin myös tuoreemmissa metsissä ja rämeillä. Tunturikankailtakin voi puolukoita poimia. Levinneisyysalue kattaa koko Suomen. Puolukka on valokasvi, eli esimerkiksi tuoreen kangasmetsän kasvaessa kuusikoksi puolukka häviää vähitellen varjoa paremmin sietäville kasveille.

Puolukka on rahallisesti arvokkain metsämarjamme. Se kukkii mustikkaa myöhemmin, joten sen kukinta on yleensä hallalta turvassa, ja sato on siten varmempi. Puolukalle sopivia metsiä on Suomessa runsaasti, ja kerääminen on helpompaa kuin monien muiden marjojen. Eurooppalaisittain puolukka on varsin eksoottinen marja, sillä Keski- ja Etelä-Euroopassa sitä ei esiinny.

Riidenlieko (Lycopodium annotinum)

Riidenlieko.jpgLiekokasvit ovat vanha itiökasvien ryhmä, jotka olivat runsaimmillaan dinosaurusten aikaan. Edelleen metsissämme kasvaa muutamia liekolajeja. Näistä riidenlieko on yleisin. Riidenlieon varsi on pitkä ja maanmyötäisesti kasvava.

Siitä kohoaa 10–20 cm korkeita haaroja, joiden päihin muodostuu sukkulamainen itiötähkä. Varrella olevat lehdet ovat lyhyitä ja neulasmaisia. Itiötähkä on aluksi vihreä, mutta muuttuu itiöiden valmistuessa kellanruskeaksi. Itiötähkistä vapautuvaa itiöpöly on herkästi syttyvää, ja sitä on käytetty esimerkiksi taikatemppuja tehostavien leimahdusten aikaansaamiseksi.

Riidenliekoa tavataan koko Suomessa. Lapissa se on harvinainen. Elinympäristönä ovat tuoreet kankaat ja lehtomaiset, varjoisat metsät.

Sudenmarja (Paris quadrifolia)

Sudenmarja3.jpgQuadrifolia sudenmarjan tieteellisessä nimessä merkitsee nelilehtistä. Sellainen sudenmarja yleensä onkin, mutta toisinaan näkee kolme- tai viisilehtisiäkin kasviyksilöitä. Leveät lehdet ovat yhdessä kiehkurassa varren yläosassa, vaakasuoraan asettuneena, kuten varjokasveilla usein on. Kukka sijaitsee lehtien keskellä ja on ulkonäöltään varsin vaatimaton.

Kukkaan kehittyy suurta mustikkaa muistuttava marja, joka on ihmiselle myrkyllinen. Vakavia myrkytyksiä ei kuitenkaan juuri tapahdu, sillä marja maistuu pahalle. Lisäksi yksittäin kasvavia marjoja ei marjastaja tule vahingossakaan keränneeksi niin suuria määriä, että niistä aiheutuisi merkittävää vaaraa. Kuten joillakin muillakin kasveilla, meille myrkylliset marjat ovat linnuille kelvollista ravintoa.

Sudenmarjan kasvuympäristöä ovat varjoisat ja ravinteikkaat lehdot, korvet, puronvarret ja lähteiköt. Levinneisyysalue ulottuu pohjoiseen Lappiin saakka, mutta kasvi on selvästi yleisempi maan etelä- ja keskiosissa.

Suomuurain (Rubus chamaemorus)

Suomuurain eli hilla tai lakka on yleinen koko Suomessa, mutta runsain se on Pohjois-Suomessa, Kainuusta ja Pohjois-Pohjanmaalta pohjoiseen. Sen arvokkaat marjat tuovat suotuisina vuosina merkittäviä lisätuloja pohjoisen kuntiin.

Suomuurain on kaksikotinen ruoho. Sen hede- ja emikukat ovat siis eri yksilöissä. Pelkästä kukkien määrästä ei siis suoraan voi nähdä tulevaa marjasatoa, sillä vain emikukkiin syntyy marjoja. Hillan kukinta on herkkä hallalle ja pölyttäjien puutteelle, ja sen sadot vaihtelevat merkittävästi vuosien välillä.

Suomuurain kasvaa monenlaisilla soilla. Kosteimmilla, saravaltaisilla nevoilla sitä ei juuri ole, mutta muilla nevoilla, rämeillä ja korpisoillakin se on yleinen.

Suopursu (Rhododenron tomentosum)

Suopursu.jpgSuopursu kuuluu samaan sukuun alppiruusun kanssa. Sen tapaan suopursukin tulee toimeen happamalla, turpeisella kasvualustalla. Suomessa suopursu on tyypillisimmin rämeiden kasvi. Myös korpisoilla ja nevojen mätäspinnoilla suopursua tavataan yleisesti. Pohjoiseen siirryttäessä sen kasvuympäristö laajenee kangasmetsiin.

Suopursu on voimakkaasti tuoksuva, monivuotinen varpu. Sen lehdet ovat alaspäin kiertyneet, vahapintaiset ja leveän neulasmaiset. Huolimatta kosteasta kasvuympäristöstä suopursukin on sopeutunut estämään veden haihtumista kuivakkokasvien tapaan. Ainavihreällä suokasvilla tämä on tarpeen, sillä keväällä suo voi olla pitkään jäässä. Vettä ei voi virrata kasvin juuriin, vaikka versot lehtineen paistattelisivat lämpimässä kevätauringossa.

Suopursu kukkii alkukesästä. Kukat ovat valkoiset. Ne tuoksuvat voimakkaasti, kuten koko kasvi. Kukista kehittyy kuiva, 5-lokeroinen kota.

Valkovuokko (Anemone nemorosa)

Valkovuokko.JPGValkovuokko on lehtojen ja lehtomaisten kankaiden laji. Etelä-Suomessa se on hyvin yleinen, mutta se harvinaistuu nopeasti pohjoista kohden. Oulun ja Etelä-Lapin leveyksilläkin tavataan erillisiä esiintymiä, mutta näillä alueilla laji on harvinaisena rauhoitettu.


Valkovuokko kukkii varhain keväällä. Se onkin niin sanottu kevätaspektilaji, eli kasvi, joka kukkii ennen lehtipuiden lehtien puhkeamista. Tuolloin metsän pohjalla on paljon valoa, ja pölyttäjät löytävät kukat helposti.

Kukkimisen tuloksena syntyneissä siemenissä on öljyinen lisäke, joka kiinnostaa muurahaisia. Ne yrittävät kantaa siemeniä pesäänsä, siinä kuitenkaan yleensä onnistumatta. Näin muurahaiset auttavat valkovuokon siemeniä leviämään. Tätä enemmän valkovuokko leviää kuitenkin suvuttomasti rönsyjen avulla.

Vanamo (Linnaea borealis)

Vanamo on tyypillinen varjoisten havumetsien laji. Vanamo.jpgHämärässä, paksun sammalepeiton kattamalla metsänpohjalla monet ruohot eivät menesty. Vanamo pärjää siten, että se kasvattaa ohutta, puutunutta, monivuotista varttaan sammalmaton päällä.

Vaikka kasvi ei kukkia lukuun ottamatta nouse paria senttimetriä korkeammalle kasvualustastaan, voi varsi olla useita metrejä pitkä. Varresta kasvaa pieniä, pyöreitä, lyhytruotisia lehtiä, jotka säilyvät vihreinä talvellakin.

Kesäkuussa vanamon huomaa selvimmin, kun sen viehättävät, kellomaiset, nuokkuvat kukat kohoavat pareittain maan pintaa matavasta varresta. Kukat ovat väriltään valkoisia tai vaaleanpunaisia. Kukista kehittyy tahmeakarvaisia pähkylöitä, jotka tarttuvat herkästi ohikulkevien eläinten mukaan.

Variksenmarja (Empetrum nigrum)

Variksenmarja on niitä metsäkasveja, joiden yleisyys kasvaa pohjoista kohti. Etelä-Suomessa niukasti marjovaa etelänvariksenmarjaa löytyy kuivilta kankailta, kallioilta ja karuilta rämeiltä, mutta erityisen runsas se ei ole. Pohjoisessa vallitseva alalaji, pohjanvariksenmarja, tuottaa yksikotisena marjoja selvästi runsaammin. Siellä kasvi on vallitsevien lajien joukossa niin kangasmetsissä, soilla kuin tunturikankaillakin.

Variksenmarja on hyvin kuivuuteen sopeutunut valokasvi. Se on monivuotinen varpu, joten rakennusaineita säästyy, ja huonoinakin vuosina kasvi voi lisääntyä maavarsiensa avulla. Lehdet ovat neulasmaiset ja vahapeitteiset. Puolukan tapaan lehdet säilyvät vihreinä talvellakin. Variksenmarjan kukat ovat vaatimattomat, ja pölytys tapahtuu pääasiassa tuulen avulla. Marjat ovat kiiltävän mustia, mustikkaa kovapintaisempia ja pienempiä.

Variksenmarja on tärkeää ravintoa monelle eläimelle. Esimerkiksi kanalinnut, myyrät ja karhu syövät variksenmarjoja. Ne ovat terveellisiä ihmisellekin, vaikka niitä on hyödynnetty suhteellisen vähän puolukkaan ja mustikkaan verrattuna.