Lajiopas: sienet

Valkokärpässieni (Amanita virosa)

Valkokärpässieni on laji, joka jokaisen sienestäjän olisi syytä tuntea sen myrkyllisyyden vuoksi. Se on yksi harvoista kuolettavan myrkyllisistä sienistä Suomessa. Sen myrkyt ovat solumyrkkyjä, jotka eivät häviä kypsentämällä eivätkä liukene keitinveteen.

Koska myrkyt ovat osin veteen liukenemattomia, ne eivät myöskään poistu elimistöstä virtsan mukana. Ensimmäiset myrkytysoireet ovat suolisto-oireita, kuten pahoinvointia ja vatsakipuja. Oireet voivat petollisesti helpottaa, kunnes hitaammin kehittyvät maksa- ja munuaisvauriot alkavat aiheuttaa omia oireitaan.

Valkokärpässieni on tuoreiden, paksusammaleisten metsien laji. Se elää symbioosissa kuusen ja lehtipuiden kanssa. Levinneisyys ulottuu Etelä-Lappiin saakka. Valkokärpässienen tuntomerkit ovat tarkkaan katsovalle suhteellisen selvät. Koko sieni on puhtaan valkoinen.

Lakki on vanhemmiten kellomaiseksi laakeneva. Jalassa on selvä rengas. Jalan tyvellä on tuppi, joka valkokärpässienellä tapaa olla väljempi kuin monilla muilla kärpässienillä.

Valkokärpässienen voisi sekoittaa valkoisiin herkkusieniin. Niilläkin on jalassa rengas, mutta jalan tuppi puuttuu. Herkkusienet ovat mustaitiöisiä, mikä näkyy helttojen värissä. Jo nuorilla herkkusienillä heltat ovat harmaantuvat, ja vanhoilla ne ovat aivan mustat. Valkokärpässienen heltat pysyvät vanhenevillakin sienillä puhtaan valkoisina.

Punakärpässieni (Amanita muscaria)

Punakärpässieni on helpoimmin tunnistettavia sieniämme. Monien kärpässienten tapaan sillä on jalassaan sekä rengas että tyveä ympäröivä tuppi.

Valkoisten pilkkujen kirjavoittamaa, pintakelmultaan punaista lakkia voi tuskin sekoittaa mihinkään muuhun maastamme löytyvään sienilajiin. Lakin pinnalla olevat pilkut ovat peräisin nuorta itiöemää ympäröivästä suojuksesta, joka repeilee sienen kasvaessa.

Toisinaan pilkut irtoavat sateella, jolloin sieni voi muistuttaa punaista haperoa. Rengas ja tuppi erottavat tällaisenkin punakärpässienen selvästi haperoista.

Punakärpässieni on tyypillinen koivikoiden ja sekametsien laji, mutta sitä tapaa myös mäntykankailla, tuoreista kangasmetsistä ja lehdoista. Myös puistoissa ja teiden varsilla se on hyvin yleinen. Punakärpässieni elää sienijuurisymbioosissa koivun ja männyn kanssa.

Punakärpässieni on vaarallisen myrkyllinen. Sen myrkyissä on solumyrkkyjä ja hermostoon vaikuttavia aineita. Myrkytysoireina ovat mm. pahoinvointi, huimaus ja sekavuus.

Suippumyrkkyseitikki (Cortinarius rubellus).

Suippumyrkkyseitikki on kuolettavan myrkyllinen sieni. Sen sisältämät solumyrkyt eivät liukene keitinveteen tai häviä millään muullakaan käsittelyllä.

Jos sientä on syönyt, myrkyt eivät myöskään poistu elimistöstä. Veren mukana kiertäessään myrkyt tuhoavat maksaa ja munuaisia. Oireet saattavat tulla vasta useiden päivien päästä sienen syömisestä, mikä tekee myrkytyksen tunnistamisesta erityisen hankalaa. Suippumyrkkyseitikin aiheuttamat myrkytykset eivät kuitenkaan ole kovin tavallisia.

Laji ei ole erityisen yleinen, eikä se juuri muistuta mitään yleisesti kerättyä ruokasientä. Ruskeaitiöinen kehnäsieni on seitikkien sukulainen ja siten niitä muistuttava. Kehnäsienellä on kuitenkin selvä, irtonainen rengas, joka erottaa sen seitikeistä.

Suippumyrkkyseitikki on punertavan ruskea, tuoreiden kangasmetsien ja korpimaisten metsien sieni. Levinneisyysalue yltää pohjoiseen Lappiin asti.

Suippumyrkkyseitikin lakki on kellomainen, vanhemmiten laakeneva, ja lakin päässä on nipukka. Lakki on kuivapintainen, ei tahmea tai limainen, kuten joillakin muilla seitikeillä.

Heltat ovat lakin pinnan tapaan punaruskeat. Kaikilla seitikeillä on ruskeat itiöt, joten helttojen väri ei itiöpölystä juuri muutu. Jalka on suhteellisen pitkä, ja sen pinnalta voi erottaa valkoisia tai kellertäviä seittivöitä.

Suippumyrkkyseitikkiä eniten muistuttavat laakamyrkkyseitikki ja keltavyöseitikki. Nekin ovat myrkyllisiä, joten kaikki tämäntapaiset lajit on ruokasienestäjän syytä jättää metsään.


Korvasieni (Gyromitra esculenta)

Korvasieni on helposti tunnistettava, keväinen laji. Sillä on aivomaisesti poimuttunut, ruskea lakki, jonka alla piilottelee valkoinen, lyhyt jalka. Korvasieni kuuluu kotelosieniin, eikä sillä ole helttoja, pillejä tai piikkejä lainkaan.

Tyypillisimpiä kasvupaikkoja ovat kuivat, hiekkaiset kangasmetsät, joissa pinta on rikkoutunut. Korvasieni elää hajottamalla maassa olevaa kariketta. Sen levinneisyysalue kattaa koko maan.

Korvasieni on suosittu ruokasieni, mutta ilman huolellista esikäsittelyä se on vaarallisen myrkyllinen. Sen sisältämä gyromitriini-solumyrkky on vesiliukoinen, joten se voidaan poistaa keittämällä runsaassa vedessä.

Sienet keitetään ainakin kahteen kertaan, noin viiden minuutin ajan. Keitinvedet heitetään pois ja sienet huuhdellaan keittämisten välillä.

Paikan tuuletuksen on oltava hyvä, sillä kattilasta nousee myrkyllisiä höyryjä.

Pulkkosieni (Paxillus involutus)

Pulkkosientä pidettiin aiemmin kelpo ruokasienenä, mutta nykyisin tiedetään, ettei sitä pidä käyttää ruokana lainkaan. Sieni ei varsinaisesti ole myrkyllinen, mutta sillä on taipumus aiheuttaa hyvin voimakasta allergiaa. Pulkkosienen aiheuttama allerginen reaktio saattaa olla tappava.

Pulkkosieni on hyvin yleinen metsiemme sieni. Sen lakki on kellan- tai harmaanruskea, reunoiltaan alas kiertynyt. Heltat ovat hyvin tiheät ja selvästi johteiset. Tyypillinen ja helposti havaittava piirre on helttojen kosketuskohtien nopea tummuminen. Jalka on samaa ruskeaa sävyä kuin lakkikin. Yksi pulkkosienen erikoisuus on, että se kykenee elämään sekä lahottajana että sienijuurisymbionttina, ja vielä useiden puulajien kanssa.

Kangasrousku (Lactarius rufus)

Kangasrousku on yksi suomalaisten suosikkisienistä. Se ei varmastikaan ole herkullisin luonnostamme löytyvä sieni, mutta laji on hyvin yleinen ja helppo tuntea. Kangasrouskun lakki on nuorena kupera, mutta muuttuu kasvaessaan laakeaksi tai jopa suppilomaiseksi. Lakin keskellä on usein selvä nipukka. Lakin väri on punaruskea. Samaa väriä löytyy vaaleampana myös jalasta. Sientä murrettaessa siitä tihkuu valkoista maitiaisnestettä.

Kangasrouskua löytyy kuivista kangasmetsistä, enimmillään syyskuussa. Sieni on maultaan polttavan kirpeä, ja niinpä se on ryöpättävä ja huuhdottava huolellisesti ennen ruoaksi laittamista. Oikein esikäsiteltynä kangasrousku on kuitenkin maukas sieni vaikkapa sienisalaatteihin tai mureketaikinaan.

Kangaspalsamirousku (Lactarius mammosus)

Kangaspalsamirousku on ruokasienenä vain vähän käytetty, vaikka se esimerkiksi kangasrouskun tapaan sellaiseksi hyvin sopisi. Näitä molempia sieniä löytää usein samoista, kuivista kangasmetsistä ja vielä samoihin aikoihin.

Kangaspalsamirousku on helppo tuntea. Lakin pinta on huopamainen, väriltään harmaanruskea. Jalka on lakin pintaa vaaleampi. Rouskujen tapaan murtokohdista tihkuu valkoista maitiaisnestettä. Selvin tuntomerkki on kuitenkin voimakas, kookoksenkaltainen tuoksu. Tuoksu on hyvin selvä ja sen oppii helposti tunnistamaan. Samantuoksuinen on sienistämme vain kosteampien metsien viitapalsamirousku, joka on kangaspalsamirouskua pienempi ja vaaleampi.

Haaparousku (Lactarius trivialis)

Haaparousku on tuoreiden kankaiden ja lehtomaisten metsien helttasieni. Sen lakin pinta on limainen, ruskeanharmaa tai joskus violettiin vivahtava. Heltat ovat valkoiset, ja niistä tihkuu vioitettaessa valkoista maitiaisnestettä. Ontto jalka on hyvä tuntomerkki erottamaan haaparouskun muista samantapaisista rouskuista. Haaparouskun tunnistaa yleensä helposti, mutta vaikka koriin sattuisikin muutama näköislajin edustaja, ei se tavallista sienestäjää suuremmin haittaa. Rouskuista ainoa myrkyllisenä pidettävä laji on nahanruskea lakritsirousku, joka eroaa muista rouskuista mm. vesikirkkaalla maitiaisnesteellään.

Haaparousku on kiinteämaltoinen ja suhteellisen suurikokoinen sieni. Tuoreen sienen maku on kirpeä, mutta muutaman minuutin keittämisellä runsaassa vedessä kirpeys häviää. Suomalaiset ovat perinteisesti käyttäneet rouskuja ruokasieninä, ja haaparousku on ollut niistä halutuimpien joukossa. Se on käytetyimpiä ruokasieniämme ja kaupallisesti toiseksi arvokkain herkkutatin jälkeen.

Mustarousku (Lactarius turpis)

Mustarousku on koivun ja kuusen juurisieni. Sitä löytää tuoreista kangasmetsistä, hakamailta ja nykyisin tavallisimmin puistoista ja teiden varsilta. Lakki on vihertävänmusta, reunastaan usein alas kiertynyt ja päältä vyöhykkeinen. Heltat ovat tiheät ja lyhyelti johteiset. Jalka on tukeva, vihertävän tai kellertävän harmaa. Valkoista maitiaisnestettä tihkuu vioituskohdista runsaasti.

Mustarousku on tukeva, paksumaltoinen rousku, joka kelpaisi monen rouskunystävän sienikoriin. Sen syömistä ei kuitenkaan nykyisin suositella, sillä se sisältää mutaatioita aiheuttavaa nekatoriinia. Mustarousku kannattaa siis jättää keräämättä, sillä metsissä on suuri joukko muita hyviä ruokasieniä.

Isohapero (Russula paludosa)

Isohapero on nimensä mukaisesti suurikokoinen, malloltaan mureneva sieni. Lakki on kupera tai laakea, joskus halkaisijaltaan yli 20 cm. Kun lakkia puristaa reunoiltaan, se tuntuu kimmoisalta, eikä kovan murenevalta, kuten joillakin muilla haperolajeilla. Lakin väri on omenanpunainen. Heltat ovat puhtaanvalkoiset, kuten jalkakin, jossa tosin saattaa olla häivähdys punaista. Monilla haperoilla kosketuspintojen väri muuttuu harmaaksi tai ruskeaksi, mutta isohapero säilyy valkoisena. Maultaan sieni on tuoreenakin mieto. Jos maku tuntuu polttavalta, kyseessä on eri laji.

Isohaperoa tavataan kuivissa ja tuoreehkoissa kangasmetsissä. Kuten monilla muillakin haperoilla, satoaika alkaa jo heinäkuussa, ja loppusyksystä sitä on turha etsiä. Suurikokoisena sienenä sen sato saattaa olla joinakin vuosina runsas, mutta toukattomia sieniä löytääkseen sienestäjän on oltava ripeänä paikalla. Isohapero sopii monenlaisiin ruokiin, eikä se vaadi ryöppäämistä.

Mustavahakas (Hygrophorus camarophyllus)

Mustavahakas on Etelä- ja Keski-Suomessa suhteellisen yleinen, myöhäisen syksyn herkullinen ruokasieni.

Tuntomerkeiltään se on suhteellisen selvä laji. Lakin pintakelmu on musta tai mustanharmaa, ja se muodostaa hyvin selvän värirajan puhtaanvalkoisten helttojen kanssa. Heltat ovat vahakkaiden tapaan johteiset ja suhteellisen harvat.

Jalka on harmaa, mutta ei niin tumma kuin lakin pinta.

Mustavahakkaan kasvupaikkoja ovat paksusammaleiset kuusimetsät, kuten monella muullakin parhaista ruokasienistämme. Esimerkiksi suppilovahvero, mustatorvisieni ja vaaleaorakas kasvavat mustavahakkaan kanssa samanlaisissa metsissä.

Näiden sienien tapaan mustavahakastakaan ei tarvitse esikäsitellä, vaan se soveltuu mainiosti suoraan paistettavaksi tai vaikka kuivattavaksi varastoon.

Mesisieni (Armillaria sp.)

Mesisienet ovat ryhmä valkoitiöisiä lahottaja- ja loissieniä. Osa lajeista on erikoistunut lehtipuihin ja osa havupuihin. Ne voivat loisia myös ruohovartisissa kasveissa. Toisinaan mesisieniä näkee nurmikoilla suurina joukkoina, mutta tuolloinkin ne saavat alkunsa mullan alla piilevistä, lahoavista puiden juurista.

Mesisienet tunnistaa kellanruskeasta, suomuisesta lakista sekä jalassa olevasta selvästä renkaasta. Myös kasvutapa tiiviinä kimppuina on mesisienille tyypillinen. Samantapaisia lahottajia on Suomessa muitakin, kuten lahokat, helokat ja koivunkantosieni, mutta mesisieni on näistä ainoa valkoitiöinen.

Yksi mesisienten erikoisuus on, että osa lajeista hohtaa pimeässä. Sienten soluissa syntyy heikkoa valoa, minkä voi pimeässä havaita. Ilmiöstä käytetään nimitystä bioluminenssi, ja sen merkitys liittynee itiöitä levittäviin eläimiin.

Mesisienet ovat hyviä ruokasieniä, mutta niistä kannattaa kerätä vain lakit, koska jalat ovat säikeiset.

Koivunkantosieni (Kuehneromyces mutabilis)

Koivunkantosieni on hajottajasieni, joka nimensä mukaisesti kasvaa tyypillisesti lahovan koivun kannossa. Koivunkantosienen lakista voi havaita yhden mielenkiintoisen tuntomerkin. Lakki on kosteusmuuntuva, eli kosteustilanteen mukaan lakin keskiosan ja reunan välinen väriraja liikkuu. Koivunkantosienen jalassa on tummanruskea, roikkuva rengas. Samaa tummanruskeaa väriä on myös jalan tyvessä.

Koivunkantosieni on sekoitettavissa hyvin saman näköiseen tappavan myrkylliseen myrkkynääpikkään. Väri on myrkkynääpikässäkin varsin samanlainen, mutta erojakin on. Myrkkynääpikän rengas ei ole ruskea ja roikkuva, vaan vaaleampi, ja vanhoista sienistä se saattaa kuihtua pois. Jalka ei ole tummanruskeasuomuinen, vaan pikemminkin vaalean silkkisäikeinen. Myrkkynääpikkä kasvaa useimmiten lahossa havupuussa, mutta sitä voi olla myös koivun kannossa.

Koivunkantosieni ei ole aloittelijan ruokasieniä tämän tunnistusvaikeuden takia. Jos kuitenkin on tunnistuksistaan varma, on koivunkantosieni erinomainen ruokasieni.

Kuusilahokka (Hypholoma capnoides)

Kuusilahokka on nimensä mukaisesti lahottajasieni, joka kasvaa tyypillisesti kuusen tai männyn lahoavasta kannosta. Itiöemiä on usein suurina tuppaina. Lakki on päältä kellanruskea tai jopa oranssiin vivahtava. Heltat ovat vaaleat, mutta muuttuvat myöhemmin itiöpölyn väristä violetinharmaiksi. Jalka on yläosasta vaalea ja tyvestä ruosteenruskea. Rengasta ei ole.

Kuusilahokka on hyvä ruokasieni, mutta se on sekoitettavissa tappavanmyrkylliseen myrkkynääpikkään. Erona on itiöpölyn väri, joka on myrkkynääpikällä ruskea ja kuusilahokalla violetinmusta. Itiöpölyä voi usein nähdä esimerkiksi jalan yläosassa. Helttojen värissä itiöpölyn väri näkyy usein selvästi. Toinen ero kuusilahokan ja myrkkynääpikän välillä on rengas, joka kuusilahokalta puuttuu. Jos tunnistuksesta on varma, kuusilahokasta kannattaa kerätä syötäväksi vain lakit, kuten mesisienestäkin. Jalka on syötäväksi turhan säikeinen.

Keltavahvero eli kantarelli (Cantharellus cibarius)

Keltavahvero eli kantarelli – tai kanttarelli – on yksi halutuimpia ruokasieniämme. Laji on paitsi maultaan erinomainen, myös erittäin helppo tuntea. Koko sieni on väriltään hunajankeltainen tai kananmunan keltuaisen värinen. Lakki on suppilomainen, ja sen alapinnalla ovat lakin väriset, pitkälti johteiset, helttamaiset poimut. Sitä voi tuskin sekoittaa muuhun kuin valevahveroon. Se on kuitenkin kantarellia pienempi, kevyempi ja ohutmaltoisempi sieni, ja sen väri on etenkin heltoissa oranssi.

Kantarelli kasvaa monenlaisissa metsissä, mutta runsaimpia satoja se tuottaa koivuvaltaisilla hakamailla. Se voi elää symbioosissa koivun lisäksi myös männyn ja kuusen kanssa, joten kangasmetsistäkin voi kantarellia löytyä. Satokausi alkaa jo keskikesällä ja jatkuu pitkälle syksyyn. Mistä satutkaan kantarelleja löytämään, kannattaa paikka painaa mieleen, sillä samasta paikasta näitä sieniä löytyy tulevinakin vuosina.

Kantarelli on miedon makuinen sieni, jota ei tarvitse esikäsitellä. Makunsa, ulkonäkönsä ja kiinteän rakenteensa vuoksi se sopii hyvin monenlaisiin ruokiin. Kuivattaessa sieni muuttuu sitkeäksi, joten esimerkiksi pakastaminen tai marinoiminen sopii sille paremmin.

Suppilovahvero (Cantharellus tubaeformis)

Suppilovahvero on eteläisen Suomen halutuimpia ruokasieniä. Se on herkullisen makuinen, rakenteeltaan kiinteä sieni, joka ei kaipaa minkäänlaista esikäsittelyä. Lisäksi näissä sienissä ei koskaan ole toukkia riesana, ja sieni säilyy poikkeuksellisen hyvin.

Suppilovahvero on helppo tuntea. Lakki on tyypillisen suppilomainen (tubaeformis = torvenmuotoinen), ja heltat ovat vahveroiden tapaan selvästi johteiset. Oikeastaan kyseessä eivät ole varsinaiset heltat, vaan lakin poimut, kuten kantarellillakin. Jalka on pitkä, ohut, ontto ja mutkainen. Sieni on pohjaväriltään kellanruskea, mutta lakin pinta on tummanruskea. Heltat ovat vanhemmiten harmaat. Jalka säilyy keltaisena vanhassakin sienessä. Suppilovahveroa voi tuskin sekoittaa mihinkään, paitsi kosteikkovahveroon. Jos näin kävisi, haittaa ei koituisi, sillä sekin on erinomainen ruokasieni ja kelpaa myytynäkin samaan joukkoon.

Suppilovahvero on paksusammaleisten kangasmetsien myöhäissyksyn sieni. Satokausi alkaa vasta lokakuussa, ja sitä voi riittää pitkälle talvikuukausiin. Jos maa on sulana, voi joulupöytäänkin saada tuoreita suppilovahveroita.

Mustatorvisieni (Craterellus cornicopioides)

Mustatorvisieni on kantarelliensukuinen sienierikoisuus. Ulkomuodoltaan kuin ylisuurena, mustana torvijäkälänä se on hyvin helposti tunnistettava. Torvimaisessa, mustassa tai ruskeanmustassa itiöemässä ei ole helttoja tai edes kantarelleille ominaisia helttamaisia poimuja. Sellaisia lajeja, joihin sienen helposti sekoittaisi, ei Suomessa ole.

Mustatorvisieni on paksusammaleisten kuusikoiden ja lehtomaisten, rehevien kuusimetsien laji. Levinneisyysalue ulottuu pohjoisimmillaan Kainuuseen. Itiöemiä alkaa nousta syyskuussa, ja niitä voi löytää vielä kohtalaisen myöhään syksyllä.

Mustatorvisieni on erinomainen ruokasieni, joka ei kaipaa mitään esikäsittelyä. Kerättäessä jätetään tummimmat tyviosat metsään, sillä niissä on karvas, multainen maku. Erityisen hyvin mustatorvisienet soveltuvat kuivattavaksi, sillä silloin niiden maku vain voimistuu.

Valevahvero (Hygrophoropsis aurantiaca)

Valevahveron voi tottumaton sienestäjä sekoittaa kantarelliin eli keltavahveroon. Molemmilla on samankaltainen muoto pitkälti johteisine helttoineen sekä kellansävyinen väri.

Valevahveron väri on kuitenkin selvästi lähempänä oranssia kuin puhtaan keltaista, erityisesti heltoissa. Kantarelli on selvemmin voin värinen, ja sama väri on sienen kaikissa osissa. Valevahvero on lisäksi kevyempi ja ohutmaltoisempi, rakenteeltaan enemmän nahkamainen. Lajit eroavat myös ekologialtaan.

Valevahveron näkee usein polkujen ja pururatojen varsilla, missä on sille tarpeellista lahotettavaa puuainesta. Kantarelli taas elää symbioosissa koivun, männyn ja kuusen kanssa.

Valevahveron kerääminen ruokasienten joukkoon ei tiettävästi ole vaarallista, sillä sieni ei ole myrkyllinen. Rakenteeltaan nahkamaisena ja ohutmaltoisena sekä maultaan vaatimattomana sillä ei kuitenkaan ole erityistä arvoa ruokasienenä.

Kehnäsieni (Rozites caperata)

Kehnäsieni on ruskeaitiöinen seitikkien lähisukulainen. Seitikeistä löytyy useita ruokasieneksi kelpaamattomia ja hyvin myrkyllisiäkin sieniä, mutta kehnäsieni taas on erinomainen ruokasieni. Kehnäsieni on suhteellisen helppo tuntea. Sen lakki on ruskeankeltainen tai hunajanvärinen, pinnaltaan valkohärmeinen. Jalka on lähes valkoinen, helmiäishohtoinen, ja siinä on selvä, irtonainen rengas. Millään seitikillä ei ole vastaavaa, irtonaista rengasta, vaan niiden mahdolliset renkaat ovat seittimäisiä vöitä.

Kehnäsieni kasvaa monenlaisissa metsissä, mutta runsaimmin sitä löytää kuivahkoista kangasmetsistä – niistä, joista puolukoitakin kerätään. Pohjoisimmassa Lapissa kehnäsieniä voi löytyä tunturikoivikoistakin. Sieni elää sienijuurisymbioosissa havupuiden ja koivun kanssa.

Kehnäsieni on maultaan mieto ruokasieni, joka ei kaipaa esikäsittelyä. Parhaita ovat nuoret sieniyksilöt, kuten monilla muillakin ruokasienillä. Vanhemmat muuttuvat maultaan tunkkaisemmiksi ja erityisesti jalastaan säikeisiksi.

Herkkusieni (Agaricus sp.)

Kasvatetut herkkusienet ovat monelle tuttuja elintarvikekauppojen hyllyiltä, joko tuoreina tai purkista. Herkkusienet toimivat hajottajina, eli sienirihmasto kasvaa maa-alustassa, jossa on orgaanista ainesta, josta se saa energiansa hajottamalla sitä. Juuri tämän vuoksi herkkusienet soveltuvat hyvin kasvatettavaksi sieniviljelmillä. Vaaditaan vain sopivat olosuhteet, oikeanlainen kasvualusta ja pieni määrä puhdasta rihmastoa. Kasvualusta tuottaa sienisatoa niin kauan kuin siinä on riittävästi energiaa.

Suomen metsissä elää muutamia lajeja herkkusieniä. Herkkusienelle ominaiset tunnusmerkit ovat mustat itiöt, jotka värjäävät heltat mustan puhuviksi sekä rengas jalassa. Herkkusienellä ei ole kärpässienille tyypillistä tuppea jalassa.

Suomessa herkkusieniä kannattaa kuitenkin kerätä lähinnä kauppojen hyllyiltä, sillä valkealakkisen herkkusienen voi sekoittaa tappavan myrkylliseen valkokärpässieneen.

Harmaamustesieni (Coprinopsis atramentaria)

Harmaamustesieni kuuluu mustesieniin, joille on ominaista lakin hajoaminen nestemäiseksi "musteeksi" itiöemän vanhetessa. Itiöemät ovat aluksi pallomaisia ja myöhemmin kellomaisia, pinnaltaan harmaita tai ruskehtavia.

Jalka on vaalea ja sileäpintainen. Koko itiöemän malto on hyvin hauras. Sieniä tapaa yleisesti esimerkiksi puistonurmikoilla, missä ne lahottavat kuollutta ainesta.

Harmaamustesieni on nuorena syötävä sieni, mutta kaupunkialueilla sitä ei kannata kerätä. Lahottajasienet keräävät alustastaan löytyviä raskasmetalleja, joten ruokasienestäjän on valittava keräyspaikkansa huolella. Harmaamustesienen erikoisuus on sen antabusvaikutus. Jos sieniaterian jälkeen nautitaan alkoholia, seurauksena on hikoilua, päänsärkyä, pahoinvointia ynnä muita reaktioita, jotka muistuttavat alkoholismin hoitoon käytetyn antabuslääkkeen vaikutuksia.

Nummitatti (Suillus bovinus)

Nummitatti on kuivien kangasmetsien tyypillistä sienilajistoa. Erityisesti polkujen vierillä tai kohdissa, joissa maan pinnan kariketta on hieman rikottu, sitä kasvaa usein tiheinä ryppäinä. Nummitatin lakin pinta on vaaleanruskea tai nahanvärinen, kosteana hieman limainen. Pillistö on harmaankeltainen ja selvästi isopillisempi kuin esimerkiksi herkkutatilla tai voitatilla. Jalka on suhteellisen ohut ja lyhyt. Nummitatin seurassa kasvaa usein punanuljaska (Gomphidius roseus), ja näiden lajien välillä on ilmeisesti jonkinlainen symbioosi. Lisäksi nummitatti on männyn sienijuurikumppani.

Nummitattia ei juuri käytetä ruokasieneksi. Maultaan sieni on mieto, mutta malto on sen verran sitkeä, että ruoassa sen pitäisi olla pilkottuna hyvin pieniksi paloiksi.

Koivunpunikkitatti (Leccinum versipelle)

Punikkitatteja kutsutaan joskus yhteisesti kivitateiksi. Nimitys tulee siitä, että nämä sienet ovat rakenteeltaan tiiviitä, kovia ja painavia verrattuna moniin muihin sieniin. Punikkitattien malto muuttuu leikkauspinnaltaan punertavan harmaaksi ja lopulta miltei mustaksi. Jalan pinnalla on kaikilla lajeilla tummia tupsuja. Punikkitattilajit nimetään niiden seuralaispuiden mukaan. Koivunpunikkitatti on oranssinsävyinen, jalaltaan hyvin tummatupsuinen sieni. Haavanpunikkitatti on lakiltaan punaisempi, ja sen jalan tupsut ovat vaaleat. Männynpunikkitatin lakki on selvästi edellisiä ruskeampi. Myös jalan tupsut ovat ruskeansävyiset.

Punikkitatit ovat erinomaisia ruokasieniä, mutta ne on kypsennettävä hyvin. Raa'an punikkitatin syöminen aiheuttaa voimakkaita vatsanväänteitä ja pahoinvointia. Kypsennettäessä nämä sienet muuttuvat mustiksi.

Kangastatti (Suillus variegatus)

Kangastatti on yksi runsassatoisimmista metsiemme sienistä. Sieni on männyn seuralainen, ja sitä tavataankin kuivissa ja kuivahkoissa kangasmetsissä. Satoaika alkaa monien muidenkin tattien tapaan jo heinäkuussa, mutta satoa voi riittää aina lokakuuhun asti.

Kangastatti on kuivapintainen, nahanvärinen ja varsin suurikokoinen sieni. Pillit ovat lakin pintaa tummemmat, tiheät ja pienisuiset. Jalka on lakin värinen, eikä siinä ole punikkitattien tupsuja tai herkkutatin verkkokuviota. Yksi selvimmistä tuntomerkeistä on leikkauspintojen nopea sinistyminen.

Kangastatti on maultaan mieto, helppo ruokasieni, jota ei tarvitse esikäsitellä. Jos sientä säilöö kuivaamalla, pillistö kannattaa poistaa, sillä ne muuttuvat koviksi ja sitkeiksi.

Männynherkkutatti (Boletus pinophilus)

Suomessa tavataan kolmea herkkutattilajia: kuusen ja koivun seuralaisena kasvava herkkutatti, männynherkkutatti ja tammenherkkutatti. Ne kaikki on helppo tuntea herkkutatiksi. Sieni on iso, painava ja ruskealakkinen. Pillit ovat vaaleat, mutta muuttuvat vanhemmiten keltaisiksi. Jalka on tyypillisesti paksu ja nuijamainen. Jalan pinnassa näkyy vaalea verkkokuvio. Tämä onkin tärkeä tuntomerkki, sillä nuorena herkkutattia jossain määrin muistuttavalla, polttavan makuisella sappitatilla jalan verkko on ruskea.

Herkkutatti on kaupallisesti arvokkain ruokasienemme. Joinakin vuosina sato on hyvin suuri, ja innokkaimmat kerääjät ovat päässeet tuhansien eurojen poimijatuloihin. Niitä viedään erityisesti Italiaan. Herkkutatti sopii mainiosti kaikenlaiseen ruoanlaittoon, kuten pitsaan, kastikkeisiin, keittoihin, sienisalaatteihin tai vaikka marinadeihin. Paitsi maultaan erinomainen, se on myös hyvä D-vitamiinin ja seleenin lähde.

Sappitatti (Tylopilus felleus)

Sappitatti muistuttaa pienenä herkkutattia. Sieniruokailijalle tällainen sekaannus olisi harmillinen, sillä sappitatti on polttavan kitkeränä tyystin syömäkelvoton. Yleensä nämä lajit on kuitenkin helppo erottaa toisistaan.

Sappitatti on lakin pinnalta nahanvärinen tai harmaanruskea eli herkkutattia vaaleampi. Pillistö on sappitatilla aluksi vaalean harmaa, mutta itiöemän kasvaessa se pullistuu ja muuttuu punertavaksi. Jalan pinnalla on ruskea verkkokuvio, joka on oiva tuntomerkki pienissäkin itiöemissä. Herkkutatin verkkokuvio on valkoinen.

Ekologialtaankin sappitatti on erilainen.

Herkkutatit ovat mykoritsasieniä, ja ne elävät symbioosissa männyn ja kuusen kanssa. Sappitatti puolestaan on lahottajasieni, ja sitä näkeekin usein lahoavien kantojen ja niistä lähtevien juurien päällä.

Lajin levinneisyysalue painottuu Etelä- ja Keski-Suomeen.

Vaaleaorakas (Hydnum repandum)

Vaaleaorakas ja rusko-orakas ovat nykyisin samaan lajiin luokiteltuja piikkisienilajeja. Lajin sisällä lakin pinnan väri vaihtelee vaalean nahanvärisestä oranssinruskeaan. Jalka on kaikilla muodoilla vaalea.

Lakin alla on orakkaille ominaiset piikit. Varsinaisella vaaleaorakkaalla piikistö on pitkälti johteinen, eli piikkejä jatkuu jalan yläosaankin. Rusko-orakkaan piikistö loppuu jalan reunaan.

Vaaleaorakas on rehevien kuusikoiden ja lehtomaisten metsien laji. Levinneisyysalue kattaa koko maan, mutta etelässä laji on yleisempi.

Vaaleaorakas on mainio ruokasieni. Se on hyvin helposti tunnistettava, miedonmakuinen sieni, joka ei tarvitse esikäsittelyä. Orakkaissa ei ole myrkyllisiä sieniä, joten niitä voi kerätä huoletta. Lisäksi ne ovat vahveroiden tapaan toukattomia.

Limanuljaska (Gomphidius glutinosus)

Limanuljaska on tuoreiden kangasmetsien ja sekametsien laji. Se elää symbioosissa kuusen kanssa. Levinneisyysalue yltää koko maahan, mutta kovin runsassatoinen se ei ole.

Limanuljaska on helppo oppia tuntemaan. Sieni on kauttaaltaan paksun limakerroksen peittämä, erityisesti sateisella säällä. Lakki on väriltään violetinharmaa, usein mustien laikkujen täplittämä. Heltat ovat harmaat, paksut ja pitkälti johteiset. Vanhemmiten ne mustuvat, sillä sienen itiöpöly on väriltään mustaa. Jalka on vaalea, ja siltä voi usein erottaa mustien itiöiden värjäämän, limaisen renkaan. Jalan tyvi on sitruunankeltainen.

Limanuljaska on vähemmän mairittelevasta nimestään huolimatta kelpo ruokasieni. Sienikoriin kerättäessä limainen pintakelmu nyljetään, mutta muuta esikäsittelyä sieni ei kaipaa. Limanuljaskaa voidaan käyttää myös lankojen värjäykseen.

Kuusenneulasnahikas (Micromphale perforans)

Kuusenneulasnahikas on pienikokoinen sieni. Sen ohut hento jalka saattaa olla 5 cm pitkä ja valkea lakki noin peukalon kynnen kokoinen.

Saman oloisia lajeja on Suomessa runsaasti, mutta kuusenneulasnahikkaan tunnistamisesa auttaa kun tutkailee sienen kasvualustaa.

Tyypillisesti se kasvaa suuren kuusen alapuolella neulaskarikkeessa.

Kuusenneulasnahikas on hajoittajasieni, joka kasvaa suoraan kuusenneulasesta. Tämän voi havaita, jos ottaa sienen ja neulasen varovasti käteensä.

Verihelttaseitikki (Cortinarius semisanguineus)

Verihelttaseitikki on kuivilla ja tuoreemmillakin kankailla kasvava männyn mykoritsasieni. Sen lakki on kellomainen tai laakea, päältä kuivapintainen ja kellanruskea. Lakin alapinnalta löytyvät verenpunaiset heltat, josta laji onkin hyvin helppo tuntea. Jalka on ohut ja seitikiksi lyhyehkö. Esiintymisaika on elo-syyskuussa, kuten monilla muillakin seitikeillä. Verihelttaseitikki on hyvin yleinen ja toisinaan mäntykankaiden runsain sienilaji.

Verihelttaseitikkiä ei kerätä ruokasieneksi, kuten ei muitakaan seitikkejä. Sen sijaan se on hyvä värin lähde lankojen värjäykseen. Siitä saadaan punaisia ja oransseja sävyjä.

Veriseitikki (Cortinarius sanguineus)

Veriseitikki kasvaa verihelttaseitikkiä selvästi rehevämmissä metsissä. Mäntykankailla sitä ei näe, mutta paksusammaleisissa, vanhoissa kuusikoissa sen voi syyskuinen metsässäliikkuja usein löytää. Veriseitikki ei ole harvinainen, mutta kovin runsaana se ei koskaan esiinny. Sieni on seitikiksi suhteellisen pieni. Verenpunainen väri ulottuu sienen joka kohtaan, ja se on niin selvä, ettei lajintunnistuksessa ole suurta erehtymisen vaaraa.

Veriseitikki on haluttu sieni sienivärjäystä harrastaville. Siitä irtoaa tummanpunaisia sävyjä. Veriseitikkisadot tapaavat olla pieniä innokkaallekin etsijälle, mutta jos värjäyssieniä kaipaa, niitä voi kuivata varastoon. Väri ei kuivatuista sienistä katoa.

Suomuorakas (Sarcodon sp.)

Suomuorakas on huomiota herättävän näköinen sieni. Se on varsin suurikokoinen, tumman ruskea, ja pinnassa on selviä, tummia suomuja. Nimensä mukaisesti sieni kuuluu orakkaisiin, eli lakin alapinnalla onkin piikkejä helttojen tai pillien sijaan. Suomuorakkaan jalka on hyvin lyhyt lakin kokoon verrattuna.

Oikeastaan suomuorakkaita on kahta eri lajia. Kuusen kanssa kasvaa kuusen- ja männyn seuralaisena männynsuomuorakas. Oikealla lajintunnistuksella voi olla käytännön merkitystä, sillä männynsuomuorakas on paitsi kelvollinen ruokasieni, myös sopiva sieni lankojen värjäykseen. Kuusensuomuorakas taas ei sovi kumpaankaan hyötykäyttöön.

Taulakääpä (Fomes fomentarius)

Taulakääpä on lehtipuilla kasvava lahottaja- ja loissieni. Tyypillisimmillään taulakäävän kaviomaisen itiöemän löytää koivulta. Taulakääpä on väritykseltään harmahtava. Taulakääpä on monivuotinen laji.

Taulakääpä on ollut ihmisen käytössä jo pitkään. Sitä on käytetty mm. tulenteossa. Tämän lisäksi käyttöä on ollut luonnonyrttinä.

Kantokääpä (Fomitopsis pinicola)

Havupuun kannossa kasvava suurehko kääpä on usein juurikin kantokääpä. Kantokääpä elää kuitenkin myös puiden maahan kaatuneilla rungoilla, ja joskus se elää jopa vielä elävässäkin puussa. Kuusen ja männyn lisäksi sitä voi nähdä mm. kuolleissa koivuissa, joten se pystyy lahottamaan monia eri puulajeja.

Kantokääpä on useimmiten helpohko tuntea. Sen itiöemä on kiilamaisesti ulkoneva, vanhemmiten melko laakea. Sen yläpinta on tyvestä tummahkon harmaanruskea ja reunaan päin vaaleamman ruskeaksi vaihettuva. Aivan uloin reuna on tyypillisesti kirkkaan kellertävän vaaleahko. Kirkkaiden värien vuoksi kantokäävän tunnistaa jo kaukaa. Kantokäävän pillipinta on usein kirkkaan kellertävä tai ainakin valkeahko.

Kantokääpä voi elää loisena elävässä puussa, joka lopulta saattaa kaatua myrskyssä. Tyypillisesti se elää lahottajana jo kuolleissa puissa. Kantokääpä on yleinen laji Suomessa, sillä kasvualustaksi kelpaavia kantoja on paljon kaiken ikäisissä talousmetsissä.

Kantokääpä on monivuotinen kääpä. Se elää kasvualustassa niin pitkään kuin se saa siitä itselleen energiaa kasvuun ja lisääntymiseen.

Pökkelökääpä (Piptoporus betulinus)

Pökkelökääpä kasvaa nimensä mukaisesti koivulla, erityisesti pystyyn jääneissä pökkelöissä, joita se lahottaa. Pökkelökääpä on siis lahottajasieni.

Pökkelökääpä on helppo tunnistaa, varsinkin kun huomioi kasvualustan. Nuorena pökkelökääpä on yläpinnaltaan rusehtava ja sen pillipinta on vaalea. Itiöemä on muodoltaan munuaismainen. Vanhoissa jo kuolleissa itiöemissä pinta on muuttunut likaisenvalkeaksi, melko hailakaksi. Pökkelökäävän rakenne on kumimaisen joustava, mikä erottaa sen monista muista käävistä.

Pökkelökääpä on yksivuotinen kääpä, eli kun se muodostuu se tuottaa itiöitä samana syksynä. Kuollut itiöemä säilyy kuitenkin usein pitkään, ainakin seuraavan kesän. Silloin se mm. hyönteisten toukille hyvää ravintoa.

Ihmiset ovat käyttäneet pökkelökääpää mm. neulatyynyinä tai lankojen värjäykseen (mm. ruskean sävyjä), ja siitä voidaan valmistaa myös askartelupaperia.

Pakurikääpä (Inonotus obliquus)

Pakurikääpä on koivussa elävä loissieni. Tyypillisimmillään pakurikäävän löytää vanhoista koivuista. Koivun vielä eläessä ainoa merkki pakurikäävästä on koivun runkoon muodostuva musta pakurikasvannainen.

Varsinainen itiöemä muodostuu tuohen alle vasta puun kuoltua. Itiöemä kasvaa kokoa, ja lopulta se murtaa tuohen auki, jolloin sen itiöt pääsevät leviämään.

Oheisessa kuvassa näkyvät pakurikasvannainen ja tuohen halkaissut itiöemä.

Pakurikäävän kasvannainen on pitkään ollut ihmisten käytössä mm. teen raaka-aineena.

Känsätuhkelo (Lycoperdon perlatum)

Känsätuhkelo kuuluu kupusieniin. Sen itiöemä on vaaleanharmaa, umpinainen, muodoltaan nuijamainen ja pienten nystyjen kuvioima.

Vanhemmiten nystyt varisevat. Kun itiöemä kypsyy, sen sisäosat täyttyvät itiöpölystä, jota poksahtaa tuulen vietäväksi kulkijan astuessa sen päälle. Tuhkelot ovatkin monelle tuttuja "savusieniä."

Känsätuhkelo on lahottajasieni, jota tapaa hyvin monenlaisissa ympäristöissä. Esimerkiksi nurmikoiden reunoilla, ojanpientareilla ja hakamailla sieni on yleinen, mutta myös synkeissä kuusikoissa sieni on tavallinen näky.

Tuhkelot ovat nuorina, sisältään vielä vaaleamaltoisina, hyviä ruokasieniä.

Jos niitä kerää ruokasieneksi, on syytä olla tarkkana kasvupaikasta. Lisäksi sienet on käsiteltävä nopeasti, sillä itiöemät jatkavat kypsymistään vielä keräämisen jälkeenkin.

Liuskahytykkä (Tremella foliacea)

Liuskahytykkä on yksi monista Suomen metsien hyytelösienilajeista. Hyytelösienten itiöemät ovat nimensä mukaisesti nuorena hyytelömäisiä. Vanhemmiten ne sitkistyvät ja kovettuvat. Hyytelösienet ovat hajottajia tai heikkoja loisia. Yleisimmin niitä löytää vanhoista, lahoista puista ja maassa lojuvista risuista. Useimmat hyytelösienistämme ei ole syötäviä.

Liuskahytykkä kasvaa lahossa lehti- tai havupuussa. Tuoreita itiöemiä voi löytää kautta vuoden, kun kosteutta riittävästi. Niitä näyttää kasvavan jopa keskellä talvea, kun lauhaa säätä jatkuu riittävän pitkään.

Maksamaljakas (Peziza badia)

Maksamaljakas on etäistä sukua korvasienelle. Ne molemmat kuuluvat kotelosieniin, joilla itiöt syntyvät itiöemän pinnalla olevissa, mikroskooppisen pienissä pusseissa, itiökoteloissa. Maksamaljakkaan itiöemästä ei voi erottaa jalkaa ja lakkia. Se on tyystin jalaton, ohutmaltoinen, suoraan hiekkaisesta maasta nouseva ruskea kuppi. Itiöemät kasvavat usein ryhmissä.

Maksamaljakas on yleinen, koko maassa tavattava laji. Tyypillisimmin niitä näkee kuivien kangasmetsien poluilla ja tienpientareilla, joilla paljas kivennäismaa on tullut näkyviin. Ravintonsa maksamaljakas saa lahottamalla maassa olevaa kuollutta ainesta. Sieni on periaatteessa syötävä, mutta pienenä, ohutmaltoisena ja maultaan vaatimattomana sillä ei ole erityistä arvoa ruokasienenä.

Leipäkorisieni (Crucibulum laeve)

Leipäkorisieni on sen verran pieni, että useimmilta luonnossa liikkujilta se jää huomaamatta. Itiöemät ovat aluksi halkaisijaltaan n. 1 cm olevia ruskeita palloja tai soikioita, mutta myöhemmin ne repeävät pesämäisiksi maljoiksi. "Pesän" tai "korin" pohjalla on valkoisia, linssimäisiä itiöpakkauksia, soridioita. Kun sadepisara osuu "koriin", se lennättää soridiot lähiympäristöön. Näissä "leivissä" on kiinni ohut, tahmea rihma, jolla tämä "leipä" itiöineen tarttuu kohteeseen, esimerkiksi pudonneeseen lehteen.

Leipäkorisieni on luonnossa yleinen puuaineksen lahottajasieni. Kun silmä oppii näkemään nämä pienet sienet, niitä voi huomata olevan usein suurina joukkoina lahoavan puun tai karikkeen päällä. Puutarhurien kasvien ympärille levittämät hake- ja kuoripeitot ovat usein oikeita leipäkorisienitarhoja.

Vaahterantervatäplä (Rhytisma acerinum)

Monet kasvien taudeista ovat sienien aiheuttamia. Jos esimerkiksi puiden lehtiä katsoo loppukesästä tarkkaan, löytyy niistä vaivatta monenlaisia sienten aiheuttamia vaivoja. Tervatäpläsienet ovat yksi esimerkki tällaisista. Lajeja on useita, ja ne ovat erikoistuneet vain tiettyyn puulajiin. Esimerkiksi vaahterassa kasvaa vaahterantervatäplä ja pajuissa pajuntervatäplä.

Tervatäpläsienet ovat loisia, eli ne elävät elävässä kasvin lehden solukossa. Sieni kuuluu kotelosieniin. Vaikka kyseessä onkin loinen, ei esimerkiksi vaahterantervatäplä aiheuta merkittävää vahinkoa isäntäpuille. Sieni alkaa kasvaa vasta loppukesästä, jolloin yhteyttäminen on vähentynyt ja lehdet alkavat muutenkin vanheta. Haitta on puisto- ja pihapuissa lähinnä kosmeettinen.

Maitohiippo (Mycena galopus) ja hiiponhome (Spinellus fusiger)

Maitohiippo on yksi lukuisista Suomen hiippolajeista. Ne ovat kaikki pieniä, vaaleaitiöisiä, lakiltaan kellomaisia helttasieniä. Hiipot ovat karikkeen lahottajia, ja niitä tavataan siksi monenlaisissa ympäristöissä. Ruokasienenä hiipoilla ei ole käyttöarvoa.

Hiiponhome on esimerkki loissienestä, jonka isäntänä on toinen sieni. Hyvin monet sienilajit elävät loisimalla toisissa eliöissä. Useimmat kasvien taudit ovat sienitauteja, mutta vastaavia löytyy sieniltä ja eläimiltäkin. Useimmat tautisienet ovat pieniä, homemaisia sieniä, joilla ei muodostu suuria, näkyviä itiöemiä. Kuvan hiiponhomeen itiöemät näkyvät pieninä pisteinä rihmojen päissä.