Sieniä tunnistamaan ja keräämään

4.11 Sienimetsään

Sienestys on hauska ulkoilun muoto. Metsässä liikkumiseen tulee aarteenetsinnän tuntua, kun tavoitteena on löytää tiettyjä sieniä.

Usein saalistakin kertyy korin pohjalle helpommin kuin esimerkiksi marjastettaessa. Saalista saadakseen kannattaa kuitenkin ensin tutustua hakemiensa lajien ekologiaan. Silloin osaa hakeutua oikeanlaisiin metsiin.

Kuivat kangasmetsät ovat monien yleisesti käytettyjen ruokasienten kasvupaikkoja. Esimerkiksi männynherkkutatti tuottaa joinakin vuosina hyvin suuria satoja mäntyjen, jäkälien ja puolukoiden keskelle. Samoilta paikoilta voi löytyä kangastatteja ja männynpunikkitatteja. Kuivat kankaat ovat myös kangasrouskujen ja kehnäsienten elinympäristöjä.

Tuoreissa kangasmetsissä on omat sienilajinsa, joista monet ovat kuusen tai koivun sienijuurikumppaneita. Nuoremmista metsistä, joissa kasvaa runsaasti koivuja, voi löytää esimerkiksi karvarouskuja ja kantarelleja. Vanhemmissa, paksusammaleisissa kuusikoissa sammalten keskeltä voi pilkistää suppilovahveroita tai mustatorvisieniä.

Poimimisajankohta vaikuttaa siihen, mitä lajistoa on löydettävissä. Tatteja ja kantarelleja alkaa nousta maasta jo heinäkuussa, kuten myös monia haperoita. Useimpien sienten runsain satokausi on elo-syyskuussa. Esimerkiksi haapa-, kangas- ja karvarouskua löytyy elokuun puolivälistä syksyn yöpakkasiin asti. Suppilovahvero kuuluu sienistämme myöhäisimpiin. Niitä voi löytää talvellakin, jos maa on sula ja lumeton.

4.12 Sienten kerääminen

Sienestäjän varusteisiin kuuluvat sienikori ja sieniveitsi. Laakea kori on ämpäriä parempi keräysastia, sillä siinä sienet eivät murskaannu toistensa painosta. Harjaksin varustetulla sieniveitsellä leikataan sienestä multaiset ja toukkaiset osat pois ja harjataan roskat. On tärkeää puhdistaa sienet heti kerättäessä. Roskat putoilevat korissa olevien sienten helttojen väleihin, ja multa sotkee sienet. Toukkien elämä ei pääty sienen poimimiseen, vaan ne jatkavat käytäviensä kaivamista. Siksi niiden poistamisessa kannattaa olla huolellinen. Kovin toukkaisia sieniä ei toki pidä kerätä ensinkään, kuten ei muutenkaan liian vanhoja sieniä. Nuoret ja kiinteämaltoiset itiöemät ovat parhaita.

Jos keräät useampia sienilajeja, kannattaa eri lajeille olla omat astiat. Erityisesti rouskujen maitiaisnesteet tarttuvat herkästi toisiin sieniin. Jos kerättävien joukossa on sellaisia, jotka ovat ilman käsittelyä myrkyllisiä, ei niitä pidä missään nimessä ottaa samaan astiaan myrkyttömien kanssa.

Kerätyt sienet tulee käsitellä mahdollisimman pian. Monet sienet nahistuvat ja pilaantuvat nopeasti. Liian pitkään lämpimässä säilytetyt sienet voivat aiheuttaa jopa ruokamyrkytyksen. Jos mahdollista, käsittele sienet jo keräyspäivänä. Sienten säilymisessä on kyllä lajikohtaisia eroja. Esimerkiksi suppilovahvero säilyy jääkaappilämpötilassa useita päiviä syömäkelpoisena.

4.13 Ruokasienten käsittely

Ruoaksi käytettävät sienet on käsiteltävä pian niiden keräämisen jälkeen, sillä useimmat sienet säilyvät huonosti. Jos sienikoriin uhkaa kertyä enemmän sieniä kuin ehtii vuorokauden kuluessa käsitellä, kannattaa ylimääräiset jättää suosiolla keräämättä. Metsässä ne hyödyttävät varmasti enemmän kuin kotona kompostissa.

Ryöppäys on suomalaisten perinteisesti suosima sienten käsittelymenetelmä. Siinä sienet kiehautetaan runsaassa vedessä, jolloin karvaat tai haitalliset aineet jäävät keitinveteen. Näin käsitellyt sienet ovat maultaan miedompia ja säilyvät pakastettuna hyvin. Ryöppäys on sopiva käsittely esimerkiksi monille rouskuille. Korvasieniä käsiteltäessä ryöppäys on tehtävä erityisen perusteellisesti. Käsittely on tehtävä ainakin kaksi kertaa. Keittopaikan tuuletuksesta on huolehdittava, sillä korvasienten keitinvedestä vapautuvat höyrytkin ovat myrkyllisiä.

Kuivaus sopii esimerkiksi suppilovahveroille, mustatorvisienille ja herkkutateille. Kuivattavat sienet paloitellaan riittävän pieniksi paloiksi ja asetellaan kuivumaan esimerkiksi kasvi- ja sienikuivuriin tai noin 30-asteiseen saunaan. Hyvin kuivatut sienet säilyvät hyvin ja mahtuvat pieneen tilaan. Käyttöä ennen ne liotetaan vedessä, jolloin ne turpoavat ja pehmenevät.

Pakastaminen on sienille hyvä säilytysmenetelmä. Ennen pakastamista ne on kuitenkin syytä joko ryöpätä tai sitten kuumentaa pannulla. Pakastettavat sienet kuumennetaan pannulla ilman rasvaa, kunnes suurin osa sienistä tihkuvasta nesteestä on haihtunut. Kuumennetuissa sienissä entsyymitoiminnot lakkaavat, jolloin sienten säilyvyys paranee. Nesteen poistumisen myötä myös tilaa säästyy.

4.14 Sienten tunnistaminen on hauskaa ja haasteellista

Punakärpässienen tunnistaa lajinsa edustajaksi yleensä vaivatta. Pelkän punaisen ja pilkullisen lakin perusteella voi olla jo kohtalaisen varma määrityksestä, eikä tarkempia tuntomerkkejä tarvitse lähteä etsimään. Monien muiden sienten kohdalla tunnistaminen on haastavampaa, eri aistien, muistin ja lähteiden yhteispeliä. Sienet ovat hyvin monimuotoinen ryhmä, jossa lajeja on paljon, ja niitä löydetään koko ajan lisää. Kaikkia Suomen sieniä ei tunne kukaan, mutta tavallisimmat ja kotitarpeiksi kerättävät oppii kuka tahansa.

Sienten opiskelua helpottavia asioita

  • Hyvä ja kattava suomalainen sienikirja
  • Retkeily ja sienten keruu kokeneen sieniharrastajan kanssa
  • Sieninäyttelyissä käyminen
  • Sienikurssit
  • Sienten valokuvaaminen
  • Mukana kulkeva suurennuslasi eli luuppi, jolla voidaan tarkastella yksityiskohtia

4.15 Kiinnitä huomiota sienen kasvupaikkaan

Kun löydät sienen, jonka haluat tunnistaa, kiinnitä huomiota kasvupaikkaan.
  • Onko ympärillä männikköä, kuusikkoa tai lehtipuita?
  • Kasvaako sieni maasta vai lahosta puusta?
  • Jos kasvualustana on lahopuu, onko kyseessä havu- vai lehtipuu? Nämä kaikki ympäristön ominaisuudet auttavat rajaamaan mahdollisten lajien joukkoa pienemmäksi.
  • Myös vuodenajalla on merkitystä. Keväällä, kesällä ja myöhemmällä syksyllä on oma lajistonsa.
Kuvan suppilovahvero on syksyn ja myöhäissyksyn sieni, joka kasvaa tyypillisimmillään vanhemman puoleisissa kuusikoissa.

Jos suppilovahveroita haluaa kerätä, kannattaa suunnata syksyllä kuusimetsään. Suppilovahvero on yksi loppu syksyn runsaimmista ruokasienistä.

4.16 Sieni määritetään itiöemän avulla

Itse itiöemän muoto rajaa lajiryhmiä. Osalla sienistä on selvä lakki ja jalka, ja toisilla näyttää olevan pelkkä lakki. Joillakin sienillä ei ole oikein kumpaakaan, vaan muoto voi olla esimerkiksi munamainen, nuijamainen tai pensasmaisesti haaroittunut. Lakin pintakelmun väri on hyvä tuntomerkki, mutta se voi vaihdella yksilöiden, kasvupaikkojen ja säätilan mukaan. Esimerkiksi koivunkantosieni on kuivana vaalean nahanvärinen, mutta sade tummentaa sen väriä. Kangashapero on yleensä tiilenoranssi, mutta sadevesi saattaa huuhtoa värin olemattomiin. Lakin muotokin voi olla tärkeä tuntomerkki. Joillakin lajeilla lakki on puolipallomainen, toisilla laakea, kartiomainen tai suppilomainen.

Se, mitä lakin alapinnalta löytyy, jakaa sienet selvästi heltta- ja pillisieniin sekä orakkaisiin. Pillisieniin kuuluvat tatit ja osa käävistä. Orakkailla on lakin alapinnalla piikkimäisiä ulokkeita pillien tai helttojen sijaan. Helttasieniä ovat esimerkiksi kaikki rouskut, haperot, kärpässienet ja seitikit. Erityisesti helttasienten tunnistamisessa itiöpölyn väri on usein hyödyllinen tuntomerkki. Itiöpölyä on usein näkyvissä jalan yläosassa tai renkaassa tai vaikka lakin alapuolella olevien kasvien päällä.

Myös jalasta voi löytyä tärkeitä tuntomerkkejä. Joillakin lajeilla jalassa on selvä rengas. Kärpässienillä löytyy renkaan lisäksi jalan tyvellä oleva tuppi. Jalan pinnassa voi olla tupsuja, seittiä tai verkkokuvioita. Myös jalan muoto vaihtelee. Toisilla lajeilla jalka on paksu ja nuijamainen, toisilla ohut. Niin jalan kuin muidenkin osien vioittumiin tai kosketuskohtiin syntyy usein värjäytymiä. Esimerkiksi kangastatin leikkauspinnat sinistyvät voimakkaasti.

Sienissä on hyvin monenlaisia hajuja, jotka auttavat tunnistamisessa. Sienten tuoksuvalikoimasta voi löytyä esimerkiksi sellaisia erikoisuuksia kuin lakritsi, kookos, anis, hedelmäkarkki, perunakellari tai nestekaasu.

4.17 Sienikauppa

Sieniä voi marjojen tapaan myydä verovapaasti. Nykyisen lainsäädännön mukaan kuka tahansa voi myydä sieniä kenelle tahansa, eikä mitään tutkintoa myytävien sienten keräämiseksi tarvita. Koska sienten kohdalla oikea lajintuntemus on keskeisen tärkeää, kannattaa kaupallisiin tarkoituksiin sieniä poimivan silti osallistua tätä varten järjestettävään poimijakoulutukseen. Sieniä kauppaavan on oltava ehdottoman varma poimimastaan lajista ja sienien tuoreudesta.

Teiden tai muiden saastelähteiden läheisyydestä sieniä ei missään nimessä pidä kerätä. Elintarviketurvallisuusvirasto Evira laatinut luettelon suositeltavista ruokasienistä, ja Suomen sienikauppa perustuu käytännössä niihin lajeihin. Luetteloon kuuluvat lajit ovat hyviksi ruokasieniksi tiedettyjä ja Suomessa yleisiä.

Jos haluat kerätä sieniä myytäväksi, ota ensin selvää, mihin alueellasi sieniä voi myydä. Mahdollisia ostajia ovat esimerkiksi ravintolat ja torikauppiaat. Suomessa on myös joitakin keruutuotteiden kauppaan erikoistuneita yrityksiä, joiden ilmoituksia voi seurata lehdistä tai verkosta.

Kun ostaja löytyy, sovi kerättävästä lajista sekä kilohinnasta. Hyvinä vuosina sienistä voi saada varsin tuntuvia lisätuloja. Esimerkiksi herkkutatteja ovat ahkerat kerääjät myyneet tuhansien eurojen edestä satokaudessa.

Sienikauppa voi olla kannattavaa. Kuvassa kantterelleja, tatteja ja suppilovahveroita.

4.18 Sienikirjoja ja www-sivuja tunnistukseen

Suomessa on julkaistu vuosien saatossa useita sienikirjoja, joita voi käyttää apuna sienten opettelussa ja määrittämisessä. Osa kirjoista on erityisesti ruokasieniin kohdennettuja, osa taas laajempia teoksia.

  • Suomen sieniopas (2006). Tekijät: Pertti Salo, Tuomo Niemelä ja Ulla Salo. Suomen sieniopas on laaja, runsaasti lajeja valokuvineen sisältävä opas.
  • Suomalainen sienikirja. Tunnista sienet kasvuympäristön mukaan, korjattu painos 2012. Tekijät: Jarkko Korhonen, Pirjo Penkkimäki. Suuri lajimäärä valokuvin esiteltynä. Lisäksi käyttötapoja ruokaresepteistä värjäysohjeisiin.
  • Tunnista sieni (2011). Tekijä: Mauri Korhonen. Noin 150 lajia, kasvupaikat, ruokaohjeita.

4.19 Myrkkysienet on tärkeä tuntea

Useat sienilajit ovat evoluutionsa aikana kehittyneet tuottamaan erilaisia myrkkyjä. Myrkyillään nämä sienet estävät itiöemien syömistä ennen kuin itiöt ovat päässeet leviämään ympäristöön.

Sienimyrkkyjä on monenlaisia. Jotkut saavat sienen maistumaan karvaalta ja toiset aiheuttavat pahoinvointia. Osa sienimyrkyistä aiheuttaa hermostollisia oireita, kuten tuskaisuutta ja harhoja. Joidenkin sienten myrkyt ovat vaarallisia solumyrkkyjä, jotka tuhoavat esimerkiksi munuaisten ja maksan kudoksia. Sienen myrkyllisyyttä tai myrkyttömyyttä ei voi päätellä sienen ulkonäöstä tai esimerkiksi toukkaisuudesta, vaan myrkylliset sienilajit on opeteltava tuntemaan erikseen. Lajeja, joiden tunnistuksesta on epävarma, ei tule kerätä ravinnoksi.

Kärpässienet ovat valkoitiöisiä helttasieniä, joilla on jalan tyvellä tuppi. Monilla lajeilla on lisäksi jalkaa ympäröivä rengas. Punakärpässienen tuntee helposti punaisesta, päältä pilkullisesta lakista. Ruskokärpässieni on samaan tapaan pilkullinen, mutta pohjaväriltään ruskea.

Valkokärpässieni on kärpässienistä myrkyllisimpiä (kuvassa). Se muistuttaa herkkusieniä, mutta valkokärpässienen itiöt ja heltat ovat kokonaan valkoiset, kuten muutkin sienen osat. Valkokärpässienen myrkyt ovat voimakkaita solumyrkkyjä, joita kuumennuskaan ei tuhoa. Kuvassa on nuori valkokärpässieni. Siinä on havaittavissa mm. kärpässienille tyypillinen tuppi jalan alaosassa.

Seitikeissä on monia myrkyllisiä lajeja, eikä näistä ruskeaitiöisistä sienistä olekaan syytä kerätä ruokasieniä. Tappavan myrkyllinen on esimerkiksi suippumyrkkyseitikki. Se on väriltään punaruskea, kuivapintainen sieni. Jalassa on usein keltaisia, harsomaisia vöitä. Lakki on usein nimen mukaisesti kartiomainen. Suippumyrkkyseitikin aiheuttama myrkytys voi tulla vasta päivien tai jopa yli viikon kuluttua sienen syömisestä. Oireina ovat päänsärky ja jatkuva janontunne. Vähitellen munuaisten toiminta lakkaa kokonaan.


Pulkkosieni.

Pulkkosientä pidettiin joissakin sienikirjoissa pitkään ruokasienten joukossa. Sitä ei kuitenkaan pidä käyttää ravinnoksi, sillä se voi aiheuttaa voimakkaan allergisen reaktion, joka pahimmillaan johtaa kuolemaan. Pulkkosieni on metsissämme hyvin yleinen helttasieni. Sen tunnistaa lakista jalan yläosaan jatkuvista, johteisista heltoista, jotka tummuvat nopeasti vauriokohdista.

Korvasientä käytetään yleisesti ruokasienenä. Sieni onkin maultaan herkullinen ja rakenteeltaan miellyttävän kiinteä, mutta huonosti käsiteltynä se on tappavan myrkyllinen. Jos korvasienen tahtoo laittaa ruoaksi, se on keitettävä runsaassa vedessä ainakin kahteen kertaan. Keitinvedet heitetään pois ja sienet huuhdotaan. Paikassa on oltava hyvä tuuletus, sillä myös kattilasta tulevat höyryt ovat myrkyllisiä.

Kaikkein tavallisin sienimyrkytys on pilaantuneesta sienestä aiheutuva ruokamyrkytys. Jos kerätyt sienet ovat vanhoja tai niitä pidetään tarpeettoman kauan huoneenlämmössä, niihin tulee haitallisia bakteereita. Siksi sienten poiminnassa ja käsittelyssä on oltava huolellinen. Ruokasieniin on syytä suhtautua kuin kalaan. Sekin pilaantuu nopeasti, jos sitä säilytetään kypsentämättömänä lämpimässä.

Sienimyrkytysten oireisiin on syytä reagoida ripeästi. Jos sieniä syönyt henkilö esimerkiksi kärsii vatsanväänteistä tai päänsärystä tai on sekava, unelias tai harhainen, on hänet saatava hoitoon. Lääkärille on syytä pystyä näyttämään, millaista sientä potilas on syönyt. Jos vain on mahdollista, syötävänä ollutta sientä kannattaa ottaa mukaan. Neuvoa epävarmoissa tilanteissa voi saada esimerkiksi myrkytystietokeskuksesta.

4.20 Tummaitiöisiä helttasieniä

Seitikit ovat saaneet nimensä siitä, että nuori itiöemä on seittimäisen harson suojaama. Osalla lajeista seittiä näkyy vanhemmissakin itiöemissä, ainakin lakin reunalla. Kaikille seitikeille on yhteistä, että niiden itiöpöly on ruskeaa. Muita, kaikille yhteisiä piirteitä on vähän, sillä seitikkien ryhmään kuuluu hyvin suuri määrä lajeja. Jotkut niistä ovat kuivapintaisia, osa tahmeita tai limaisia. Myös väreissä on vaihtelua. Monet lajeista on kuitenkin yleisiä ja helposti tunnistettavia.

Punavyöseitikki on helppo tunnistaa sen ruskeaa jalkaa kiertävistä, punaisista vöistä. Monina syksyinä se on yleisimpien sienien joukossa tuoreissa ja vähän kuivemmissakin kangasmetsissä. Kuivilla kankailla näkee usein myös verihelttaseitikkiä, jonka tunnistaa nimensä mukaisista punaisista heltoista.

Kehnäsieni on seitikkien tapaan ruskeaitiöinen. Toisin kuin seitikit, kehnäsieni on herkullinen ruokasieni. Kuivilla kankailla se voi olla myös varsin runsassatoinen. Kehnäsienen lakki on väriltään ruskeankeltainen, keskiosastaan harmaa. Jalka on vaalea, ja siinä on kehnäsienelle ominainen irtonainen rengas.

Koivunkantosieni on myös itiöiltään ruskea. Se kasvaa nimensä mukaisesti lahossa koivussa, usein tiheinä tuppaina. Lakin väri on kuivana kellanruskea, mutta vettyessään se tummuu kastanjanruskeaksi. Jalassa on ohut, ruskea rengas. Koivunkantosieni on erinomainen ruokasieni, mutta sitä on varottava sekoittamasta samantapaiseen, ruskeaitiöiseen myrkkynääpikkään.

Havupuiden kannoilla tai lahoilla rungoilla kasvaa usein kuusilahokka. Se muistuttaa koivunkantosientä, mutta sillä ei ole lainkaan rengasta, ja sen itiöt ovat violetinmustia. Kun vertaa kuusilahokan ja koivunkantosienen helttoja, itiöiden väriero näkyy selvästi. Myös kuusilahokka on mainio ruokasieni, mutta syötäväksi siitä kannattaa kerätä vain lakit, koska jalka on syötäväksi turhan säikeinen.

Herkkusienet ovat nimensä mukaisesti herkullisia ruokasieniä. Niiden tunnistamiseksi on katsottava helttoja ja jalkaa. Mustat itiöt värjäävät heltat hyvin tummiksi, vanhemmiten aivan mustiksi. Jalassa on selvä rengas, johon mustaa itiöpölyä niin ikään kertyy. Valkoiset herkkusienet muistuttavat valkokärpässientä, mutta itiöiden väriero on hyvin selvä. Kärpässienten itiöt ja heltat ovat aivan valkoisia. Herkkusienet ovat lahottajasieniä, ja niihin saattaa kertyä ympäristön raskasmetalleja. Siksi niitä ei pidä kerätä asutuksen keskeltä.

Herkkusienellä on tumma lakin alapinta.

4.21 Helppoja helttasieniä

Suomalaiset ovat perinteisesti keränneet erilaisia rouskuja ruokasienivarastoihinsa. Rouskut ovat ryhmänä helppo tunnistaa, sillä niistä tihkuu murrettaessa valkoista maitiaisnestettä. Mikään tällaisista rouskuista ei ole myrkyllinen, joten niitä voi turvallisesti kerätä ruokasieneksi, kunhan muistaa käsitellä ne oikein.

Hyviä, mietoja rouskuja ovat esimerkiksi karvarousku, haaparousku sekä leppärouskut. Tummanruskeat kangasrouskut ovat myös hyviä ruokasieniä, mutta ne on kirpeän maitiaisnesteensä vuoksi ryöpättävä hyvin.


Kangasrousku.

Haperot muistuttavat rakenteeltaan rouskuja, mutta niissä ei ole maitiaisnestettä. Haperoiden, kuten rouskujenkin, malto murenee helposti taitettaessa. Myös jalka murtuu helposti, sillä sekään ei ole säikeinen, kuten monilla muilla sienillä. Monilla haperoilla on kirkkaan värinen pintakelmu, mikä myös auttaa niiden tunnistamisessa.


Isohapero.

Haperoista mikään ei ole myrkyllinen, mutta osa lajeista on ruokasieneksi polttavan kirpeitä. Tällaista, haperoksi varmasti tunnistamaansa sientä voi maistaa pienen palan ja sylkeä palan pois. Jos kirpeyttä ei tunnu, hapero käy ruokasieneksi. Hyviä, helposti tunnistettavia haperoita ovat esimerkiksi vihreät koivuhaperot, keltahapero sekä omenanpunainen isohapero. Ruskeanharmaa, limapintainen polttiaishapero on maultaan nimensä mukaisesti polttavan kirpeä.

Helposti tunnistettavia ja mainioita ruokasieniä ovat myös keltavahvero eli kantarelli sekä suppilovahvero. Näillä molemmilla on hyvänä tuntomerkkinä johteiset eli jalan yläosaan jatkuvat heltat. Mustatorvisieni on vahveroille läheistä sukua.

Erikoisesta, jäkälämäisestä ulkomuodostaan huolimatta sekin on erinomainen ruokasieni. Vahveroiden tapaan siinäkään ei ole juuri lainkaan toukkia.


Kanttarelli.

4.22 Tatteja

Sieni on yleensä helppo tunnistaa tatiksi lakin alapinnalla olevista pilleistä. Itse lajeistakin monet tunnistaa vaivatta. Esimerkiksi herkkutatti on monille metsässä liikkuneille tuttu, joskus hyvinkin runsassatoinen sieni. Sen tunnistaa tummanruskeasta lakista ja paksusta jalasta, jota peittää valkoinen verkkokuvio. Jalan verkko on toisinaan tärkeä tarkistaa, sillä syömäkelvoton sappitatti muistuttaa nuorena pientä herkkutattia. Sappitatin jalan verkko on väriltään ruskea.

Voitatti on herkkutattia pienempi, lakin pinnalta hyvin limainen sieni. Sen pillit ovat voinkeltaiset, ja jalassa näkyy nahkamainen rengas. Myös voitatti on erinomainen ruokasieni. Kangastatti on monina vuosina painossa mitattuna Suomen satoisin sieni. Sen lakki on pinnalta kellanruskea, ja sen alapinnalla on tummanruskea, tiheä pillistö. Kangastatti muuttuu vauriokohdista nopeasti siniseksi, mikä on hyvä tuntomerkki. Samankaltaista värjäytymistä tavataan myös punikkitateilla, mutta niiden värimuutos on enemmän punasävyinen. Esimerkiksi koivunpunikkitatti on yleinen ja helposti tunnistettava ruokasieni. Sen lakki on oranssinruskea ja jalkaa peittävät mustat tupsut. Punikkitatit ovat hyvin kiinteämaltoisia, minkä vuoksi itiöemät tuntuvat kädessä painavilta.

Niin metsissä kuin tienvarsilla ja pihoillakin näkee usein lehmäntatteja. Ne voivat olla väriltään monenlaisia liki valkoisesta tummanruskeaan, sillä ryhmään kuuluu useita lajeja. Näille kaikille yhteisiä piirteitä ovat lakin kokoon nähden ohut jalka, jota peittävät ruskeat tupsut, sekä lakin pehmeä malto. Lehmäntatit ovat kelpo ruokasieniä, vaikkakaan pehmeän rakenteensa vuoksi eivät olekaan kaikkein halutuimpia.


Herkkutatti.

4.23 Orakkaita ja kupusieniä

Orakkailla on lakin alapinnalla helttojen tai pillien sijaan pehmeitä, piikkimäisiä rakenteita. Osa orakkaista on kovia, kääpämäisiä sieniä, mutta joukossa on myös erinomaisia ruokasieniä. Esimerkiksi vaalea- ja rusko-orakkaat vetävät ruokasienenä vertoja kantarellille. Usein näitä kaikkia löytää samoista metsistä. Sekä vaalea- että rusko-orakkaat ovat vaaleajalkaisia ja -piikkisiä, murtuvamaltoisia sieniä. Vaaleaorakkaalla sama väri jatkuu lakin pintaan, kun taas rusko-orakkaat ovat päältä selvästi ruskeita.

Suomuorakkaat ovat edellisiä lajeja suurempia, pinnaltaan selvästi suomukuvioisia sieniä. Lakin alapinnalta löytyvät piikit ovat väriltään harmaita. Männyn seuralaisena kasvava männynsuomuorakas kelpaa hyvin paitsi ruokasieneksi, myös värin lähteeksi villalankoihin. Kuusensuomuorakkaalla ei vastaavaa käyttöarvoa ole.

Kupusienten itiöemä on kokonaan umpinainen, eikä helttoja tai vastaavia rakenteita ole. Monet tuntevat kupusienet "savusieninä", sillä niiden itiöt purkautuvat näkyvänä pölynä, kun vanhaa, kuivunutta sientä puristaa.

Pihoilla ja puistoissa kasvava nurmimaamuna on hyvin tavallinen kupusieni. Sen nuoret itiöemät ovat syötäviä, kuten toisellakin yleisellä kupusienellä, känsätuhkelolla. Monet maanpinnalla itiöemiä tuottavat kupusienet ovat lahottajia ja keräävät ympäristössään olevia raskasmetalleja. Siksi on syytä olla tarkkana, mistä ruokasienensä kerää.


Rusko-orakas.