2. Terveyden ja sairauden selitysmalleja eri aikoina
Rokotteen kehittäminen oli vaarallista tiedettä – näin isorokko hävitettiin maailmasta
Rokotteen kehittäminen oli vaarallista tiedettä – näin isorokko hävitettiin maailmasta
Isorokko tappoi jopa joka kolmannen sairastuneen. Hengissä selvinneille jäi pahoja arpia, ja iso osa heistä sokeutui.
Pikkutyttö saa rokotuksen 1950-luvulla.
25. HEINÄKUUTA 1978 Birminghamin yliopistossa työskentelevä valokuvaaja Janet Parker vietti lähes koko päivän luuri korvalla tilaten tarvikkeita.
Paria viikkoa myöhemmin hän oli päästä jalkapohjiin märkärakkuloiden peitossa. Diagnoosiksi varmistui isorokko. Tauti tappoi hänet 11. syyskuuta.
Parkerin tauti oli samaa kantaa, jota professori Henry Bedson tutki Parkerin työpisteen alapuolella sijaitsevassa laboratoriossa. Kävi ilmi, että virus oli karannut Bedsonin huolimattomuuden takia talon rakenteita pitkin sinne, missä Parker istui pitkään puhelimessa.
Parker sai ikävän kunnian olla maailman viimeinen ihminen, joka kuoli isorokkoon. Bedson oli epäsuorasti sen toiseksi viimeinen uhri: hän teki itsemurhan viisi päivää ennen Parkerin kuolemaa.
ISOROKON aiheuttaa variola-niminen virus. Sen on arvioitu tappaneen tuhansien vuosien aikana enemmän ihmisiä kuin muut kulkutaudit yhteensä.
On laskettu, että pelkästään 1900-luvulla siihen kuoli vähintään 300 miljoonaa ihmistä. Vielä 1970-luvulla sen uhreja oli kaksi miljoonaa.
Taudin kahdesta muodosta vaarallisempi, Variola major, tappoi sairastuneista joka kolmannen, vauvoista jopa 80 prosenttia. Hengissä selvinneistä potilaista noin kolmannes sokeutui, ja sairaudesta jäi muistoksi pahoja arpia ihoon.
ISOROKKOA ei osata parantaa, mutta sitä opittiin ehkäisemään.
Varhaisin konsti oli rokonistutus, joka tunnettiin Aasiassa jo satoja vuosia sitten. Aikalaiset hoksasivat jauhaa kuivahtaneita isorokkorupia pulveriksi ja hieroa terveen ihmisen nenään tai ihoon viillettyihin haavoihin. Tämä sairastuu tavallista lievemmin – eikä saa rokkoa hevin uudelleen.
Rokonistutus levisi Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan 1700-luvulla. Ruotsi-Suomen ensimmäisen rokonistutuksen teki Turussa vuonna 1754 lääkäri Johan Haartman lääketieteen professorin Johan Lechen tyttärelle Maria Elisabethille.
Pulmana oli se, että tälläkin tavalla aikaansaatu isorokko levisi helposti muihin. Lisäksi noin kaksi sadasta rokonistutetusta menehtyi.
VUONNA 1796 englantilainen lääkäri Edward Jenner osoitti, että lehmärokkotartunta antaa vastustuskyvyn isorokkoa vastaan. Hän oli kuullut, etteivät lehmiä hoitavat ihmiset sairastu isorokkoon ja päätteli, että asioilla täytyy olla yhteys. Hän ryhtyi tutkimaan asiaa.
Intian viimeinen isorokkopotilas.
Jennerin ensimmäiset koehenkilöt olivat karjakko Sarah Nelmes ja 8-vuotias poika James Phipps. Nelmsin kädessä oli tuoreita lehmärokon rakkuloita, joista Jenner kaapi nestettä Phippsin käsivarteen tekemiinsä viiltoihin.
Muutama viikko myöhemmin Jenner yritti tartuttaa Phippsiin isorokon, mutta tämä pysyi terveenä.
Jenner teki lisää testejä. Isorokkorokotteita oli kokeillut muutama muukin ihminen ennen Jenneriä, mutta hän oli ensimmäinen, joka julkaisi havaintonsa vuonna 1798.
Lehmä on latinaksi vacca, joten Jenner antoi menetelmälleen nimen Variolae vaccinae. Sanaa vaccination käytetään edelleen englannin kielessä rokotuksista – suomenkielinen termi puolestaan juontaa juurensa rokko-sanasta.
JENNERIN rokote saavutti nopeasti suuren suosion Euroopassa ja Yhdysvalloissa – Massachusetts määräsi sen vuonna 1809 jopa pakolliseksi. Pakko suututti monet ja kylvi Yhdysvaltojen nykyisen rokotevastustusliikkeen siemenen.
Moni Euroopan maa seurasi silti esimerkkiä. Suomessa isorokkorokote tuli pakolliseksi asteittain vuodesta 1885.
Koska lehmärokko oli melko harvinainen, rokkoainetta ei ollut helposti saatavilla. Se myös säilyi huonosti.
Siksi rokotus tehtiin 1800-luvulla useimmiten niin kutsutulla käsivarresta käsivarteen -menetelmällä. Jos rokotuskohtaan nousi rakkula, rokotus oli onnistunut. Tästä rokkorakkulasta otettiin nestettä, jolla taas rokotettiin uusi ihminen.
Tapa oli kuitenkin omiaan tartuttamaan ihmisestä toiseen muita tauteja, kuten kuppaa. Ongelma ratkesi, kun lehmärokkoa alettiin kasvattaa vasikoiden vatsanahalla. Suomessa vasikkarokotteeseen siirryttiin 1890-luvulla.
1958 NEUVOSTOLIITTOLAINEN epidemiologi Viktor Zhdanov piti palopuheen maailman terveysjärjestön WHO:n päättäville henkilöille.
Hän ehdotti, että isorokko kitkettäisiin rokotuskampanjalla koko maailmasta. Zhdanovilla oli hyviä kokemuksia Neuvostoliitosta, missä tauti oli jo saatu kuriin rokotuksilla.
Intoa lisäsi se, että Britanniassa oli äskettäin keksitty, miten isorokkorokote saatiin säilymään entistä pidempään kylmäkuivauksella. Nyt rokote pysyi tropiikissakin käyttökelpoisena peräti kuukauden.
Zhdanovin idea meni läpi, ja maailmanlaajuinen rokotuskampanja aloitettiin vuonna 1959. 1960-luvulla rokotuksia opittiin valmistamaan elävien eläinten sijaan soluviljelmissä, mikä teki niistä tasalaatuisempia ja vähensi haittavaikutuksia, esimerkiksi allergisia reaktioita.
20 vuoden kuluttua WHO:n kampanjan aloituksesta isorokko oli hävitetty Maan joka kolkasta.
Isorokkoa säilytetään tätä nykyä kahdessa turvalaboratoriossa, joista toinen on Atlantassa Yhdysvalloissa ja toinen Novosibirskissä Venäjällä. Isorokkorokotteita sen sijaan on varastoituna monessa maassa, myös meillä Suomessa.
Korjaus 6. huhtikuuta kello 14.15: Sarah Nelmesin nimessä ollut kirjoitusvirhe korjattu.
4. Sairauksien hoito
• Demonologisen ja teogeenisen sairauskäsityksen aikana sairauksien uskottiin olevan
yliluonnollisia, joten ainoa tapa hoitaa sairauksia ja parantua niistä oli yrittää lepytellä
jumalia joko syntyjä katumalla ja/tai rukoilemalla sekä erilaisilla rituaaleilla ja uhrilahjoilla.
• Antiikin ajan keskeisiin oppeihin kuuluivat humoraalioppi sekä miasma. Sairautta pyrittiin
hoitamaan ruumiinnesteisiin vaikuttamalla eli suoneniskennällä, kuppauksella,
kylvettämällä sekä lääkkeillä. Niiden tehtävänä oli ”puhdistaa elimistö” eli saada potilas
oksentamaan, ripuloimaan ja hikoilemaan.
• Ilmassa tai vedessä olevan miasman torjumiseksi alettiin kiinnittää huomiota lian, jätteiden
ja ulosteen määrään. Se loi pohjaa hygieniakäsityksen syntymiselle, mutta esim.
peseytymistä varottiin: sen kuviteltiin avaavan ihohuokoset, jolloin miasma tarttuisi
paremmin. Ilmaa yritettiin ”parantaa” esimerkiksi polttamalla kokkoja tai levittämällä
ilmaan eteerisiä öljyjä.
• Keskiajalla kristinuskon vahvistuessa sairauksia yritettiin parantaa taas rukoilemalla ja
tekemällä pyhiinvaelluksia historiallisesti merkittävinä pidettyihin paikkoihin. Lääketiede oli
edelleen kehittymätöntä, ja varhaiset lääkärit käyttivät hoitokeinoinaan lähinnä
yrttilääkintää.
• Yliopistojen synty 1200-luvulla johti vähitellen lääkärin ammatin kehittymiseen, ja sairaille
alettiin perustaa sairaanhoito- ja hoivalaitoksia. Näistä varhaisimmat olivat leprasta
kärsiville tarkoitettuja leprahospitaaleja.
• Käsitykset elämäntapojen merkityksestä terveyteen muodostuivat. ”Terveen ihmisen tuli
saada riittävästi puhdasta ilmaa, tarpeellinen määrä ruokaa ja juomaa, sopivasti liikuntaa ja
lepoa, päivittäistä nukkumista ja valvomista sekä omata kyky vaikuttaa omiin voimakkaisiin
tunteisiinsa.”
• Vaikka usko yliluonnolliseen alkoi keskiajan lopulla horjua lääketieteen kehittymisen
myötä, hoitomenetelmät pysyivät pitkään ennallaan.
• 1700–1800-lukujen taitteessa luonnontieteet saivat vahvistusta mm. onnistuneista
rokonistutuksista, joiden avulla tartuntatauteja saatiin vähitellen hallintaan.
• 1800-luvun lopulla puhtauteen ja hygieniaan alettiin kaikkialla kiinnittää yhä suurempaa
huomiota: kaupunkien vesi- ja jätehuoltoa kehitettiin, hygieniaa ja ympäristöä koskevia
lakeja säädettiin ja juomavesiä desinfioitiin.
• Myös lääketieteessä keksittiin sairauksia helpottavia hoitoja, esim. röntgen, anestesia,
antiseptiikka ja aseptiikka sekä penisilliini. Rokotukset yleistyivät entisestään.
• Sairaaloita ei enää pidetty vain sairaiden säilytyspaikkoina, vaan ne nähtiin paikkana
terveyden palauttamiselle.
• 1900-luvun puolivälistä eteenpäin ollaan siirrytty puhtaasta tartuntatautien hoitamisesta ja
ennaltaehkäisystä myös tarttumattomien elintapasairauksien hoidon ja ennaltaehkäisyn
pariin. Myös vanhenemisen myötä sairauksien kirjo moninaistui: esim. syövät, sydän- ja
verisuonisairaudet ja muistisairaudet yleistyivät kuolinsyinä.
• Syntyi pyrkimys kokonaisvaltaiseen, holistiseen ymmärrykseen sairauden synnystä ja
hoidosta, jossa ihmistä hoidetaan huomioiden psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus.
• Sairauksien ennaltaehkäisyn rinnalle on tullut myös terveyden edistämiseen tähtäävät
toimet, promootio.
5. Spesifin etiologian ja monietiologian vertailua
Sairauksiin ja tauteihin liittyvät käsitykset ovat muuttuneet tutkimustiedon lisääntymisen myötä.
Spesifin etiologian teoriaa ja monietiologista teoriaa voidaan vertailla esimerkiksi kummankin
taustan, aikakauden, sairauden syyn ja ehkäisyn sekä selitysmallin pätevyyden näkökulmista.
Tausta:
• Spesifin etiologian teorian taustalla vaikutti mikroskoopin kehittymisen myötä tapahtunut
bakteerien löytäminen ja havainto bakteerien kyvystä aiheuttaa tartuntatauteja (yksi syy,
yksi seuraus). Rokotteiden ja penisilliinin myötä tartuntataudit vähenivät, ja samaan aikaan
elintaso ja hygienia paranivat ja elinajanodote kääntyi nousuun. Näiden muutosten myötä
yleistyivät hitaasti etenevät pitkäaikaissairaudet, kuten syövät ja sydän- ja
verisuonisairaudet.
• Monietiologisella teorialla on mahdollista selittää pitkäaikaissairauksia (elintapasairauksia).
Aikakausi:
• Spesifin etiologian teoria esiintyi puhtaimmillaan 1800-luvun lopun lääketieteessä.
• Monietiologinen teoria alkoi yleistymään 1900-luvun alkupuolelta lähtien.
Sairauden tai taudin syy:
• Spesifin etiologian mukaan taudille tai sairaudelle on löydettävissä yksi tietty syy (esim.
bakteeri, geenivirhe).
• Monietiologisen teorian mukaan sairaus voi johtua useista eri syistä (mm. perimä,
elintavat, elinympäristö, yksilöllinen vastustuskyky, sattuma sekä näiden
yhteisvaikutukset).
Sairauksien ehkäisy:
• Spesifissä etiologiassa on olennaista immuniteetin luominen rokottamalla tai tautigeenien
löytäminen (primaaripreventio/sekundaaripreventio).
• Monietiologisessa teoriassa keskeistä on terveyden edistäminen ja riskitekijöihin
vaikuttaminen (promootio, preventio).
Selitysmallin pätevyys:
• Spesifin etiologian teoria soveltuu edelleen akuutteihin tartuntatauteihin ja joihinkin
geneettisiin sairauksiin. Toisaalta kyseinen teoria soveltuu heikosti nykyajan
kansanterveysongelmien selittämiseen, missä taas monietiologinen teoria on
käyttökelpoinen.
6. Historialliset kuvat
Kuva 1:
• Liittyy humoraalipatologiaan, jossa sairauksia pyrittiin hoitamaan kehon perusnesteitä
tasapainottamalla.
• Tiettyjen sairauksien ajateltiin syntyvän joko veren väärästä määrästä tai sen väärästä
laadusta.
• Juotikkaat (kuten iilimadot) imevät ihmisestä verta. Jos juotikkaita ”istutettiin” ihoon
tarkoituksella, ajateltiin niiden sekä vähentävän ihmisen sisällä olevan veren määrää että
poistavan myös mahdollista ”huonoa” tai ”pahaa” verta.
• Useimmiten nämä ”hoidot” pahensivat potilaan ennestään vakavaa tilannetta
Kuva 2:
• Liittyy keskiajalla noin 200 miljoonaa ihmistä (30–50 % maailman väestöstä) tappaneeseen
mustaan surmaan (1346–1353).
• Mustan surman ja muiden tartuntatautien ajateltiin johtuvan miasmasta.
• Tauteja yritettiin ennaltaehkäistä parantamalla ilmaa esimerkiksi kokkoja polttamalla.
Ilmaan saatettiin myös levittää eteerisiä öljyjä.
• Miasmaa häädettiin myös niin, että sairastuneita eristettiin pois terveiden ihmisten läheltä
ja kosketusta vältettiin, vaikka mekanismia kosketuksen ja tartunnan välillä ei ymmärretty.