Bergeniläisen Sankt Jørgenin sairaalan pappi Johan Ernst Welhaven oli epätoivoinen. Vanhaan sairaalarakennukseen, jota hän kutsui ”elävien hautausmaaksi”, oli ahdettu yli 150 lepraa sairastavaa ihmistä.
Oli vuosi 1816, ja Welhaven oli juuri saanut laadittua Bergenin tilanteen kestämättömyyttä koskevan raportin Kristianian eli nykyisen Oslon viranomaisille.
”Lepra ilmenee joissain potilaissa tummanpuhuvana, kuhmuraisena ulkomuotona, joka saa nuoretkin näyttämään kärttyisiltä vanhuksilta. Paiseet aiheuttavat sietämätöntä kutinaa ja kypsyvät myöhemmin kivuliaiksi haavaumiksi. Sairastuneet saavat usein haavaumia myös jalkoihinsa”, Welhaven kirjoitti.
Hirvittävä tauti runteli kantajansa, joilla ei ollut enää muuta odotettavaa kuin kuolema. He eivät saaneet hoitoa, ja sairaalalla oli hädin tuskin varaa ruokaan.
Sankt Jørgenin sairaalan viimeiset potilaat kuolivat vuonna 1946. Nykyään sairaala toimii lepramuseona.
© Bjørn Christian Tørrissen
Muualta Euroopasta lepra oli käytännössä hävinnyt jo 1500-luvulla, mutta Norjan rannikolla sitä esiintyi edelleen. Welhavenin mukaan sairaiden määrä kasvoi vuosi vuodelta ja tilanne oli riistäytymässä käsistä.
Avunpyyntö kuultiin. Norja oli hiljattain saanut Ruotsilta sisäisen itsehallinnon, ja maan viranomaiset halusivat osoittaa kyvykkyytensä. Niinpä he päättivät tehostaa kamppailua lepraa vastaan: Bergenin sairaalan määrärahoja lisättiin ja se sai historiansa ensimmäisen lääkärin.
Aiemmin lääketiede oli pitänyt lepraa periytyvänä ja parantumattomana sairautena, johon lääkärien ei kannattanut haaskata aikaansa – heidän tuli keskittyä hoitamaan potilaita, joiden sairaudet voitiin parantaa. Niinpä leprasairaiden hoito jäi kouluttamattomien vapaaehtoisten ja kirkon vastuulle.
Lääkärinviran perustaminen Sankt Jørgenin sairaalaan Bergeniin oli merkittävä askel pyrkimyksissä kukistaa tauti, joka oli piinannut ihmiskuntaa jo faraoiden ajoista lähtien.
Keskiajalla lääkärit olivat lepran edessä täysin voimattomia. Ainoa ihminen, joka oli sen ajan käsityksen mukaan pystynyt parantamaan spitaalin, oli Jeesus.
© Brooklyn Museum of Art/Bridgeman Images
Maailman vanhin tauti
Lepra eli spitaali on vanhin tunnettu infektiotauti. Vuosituhansiin ihmisillä ei ollut aavistustakaan sen aiheuttajasta saati parannuskeinosta. Tiedettiin vain, että se rampautti ja runteli kantajansa ja lopulta tappoi heidät.
Jo faraot hakkauttivat leprasairaiden kuvia kiveen, ja Kiinassa tauti tunnettiin jo 2700-luvulla eaa. Vanhassa testamentissa tauti mainitaan useaan otteeseen muun muassa 700-luvun eaa. vaiheilla kirjoitetuissa Mooseksen kirjoissa. Vanhimmat tieteelliset todisteet leprasta ovat Intiasta löydetyistä luista, jotka ovat peräsin vuoden 600 eaa. tienoilta.
Lepra tuli Eurooppaan luultavasti kreikkalaisten ja roomalaisten mukana, mutta se alkoi levitä täällä toden teolla vasta ristiretkien myötä.
Tuhannet ristiritarit toivat 1100-ja 1200-luvuilla Lähi-idästä ja Pyhästä maasta tuliaisinaan myös lepran. Noin 1350-luvulle saakka lepra levisikin Euroopassa epidemian tavoin.
Leprabakteerien jakautuminen kestää pidempään kuin muiden bakteerien, jopa viikkoja, ja siksi tartunnan saaneet voivat sairastaa vuosikausia.
© Wiki Commons
Lepra tappaa uhrinsa hitaasti
Lepra eli spitaali on krooninen infektiosairaus, jonka aiheuttaja on sauvabakteeri Mycobacterium leprae.
Tauti leviää bakteerien päätyessä limakalvolle tai haavoihin, mutta voi kestää vuosia, ennen kuin tartunnan saanut alkaa oireilla, sillä leprabakteeri jakaantuu hyvin hitaasti. Yleensä bakteerit jakaantuvat jopa vain muutamissa minuuteissa, mutta leprabakteerilla siihen menee parisen viikkoa.
Lepra etenee hyvin hitaasti, ja potilaat voivat elää taudin saatuaan jopa yli 30 vuotta.
Spitaaliset eristettiin muista
Keskiaikaiset kuvaukset taudin runtelemista leprasairaista kerjäämässä almuja ovat piirtyneet lähtemättömästi Euroopan historiaan.
Lepran pelko johti siihen, että tautiin sairastuneet eristettiin muista, ja heidän asemaansa heikensivät vielä uskonnolliset ajatukset leprasairaiden epäpuhtaudesta.
Lepraan sairastuneita pidettiin syntisinä ja tautia Jumalan rangaistuksena. Ristiriitaisesti kuitenkin juuri katolinen kirkko ja luostarit vastasivat silti suurelta osin leprasairaiden hoidosta. Taustalla oli ehkä evankelista Luukkaan kertomus:
Kun Jeesus oli matkalla Galileasta Jerusalemiin, hän kohtasi kymmenen spitaalista. ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” he huusivat, ja Jeesus teki niin. Spitaaliset parantuivat ja saivat palata muiden ihmisten joukkoon.
Euroopassa lepraa sairastavilla ei kuitenkaan ollut toivoa parantumisesta tai paluusta yhteiskuntaan. Heidät suljettiin erityisiin hospitaaleihin, joissa heitä hoitivat toiset sairastuneet tai munkit ja nunnat.
Leprasairaiden lukumäärää ei tiedetä tarkkaan, mutta hospitaalien eli leprosariumien määrä puhuu karua kieltä: on arvioitu, että keskiajan Euroopassa niitä saattoi olla jopa lähes 22 000.
Leprosariumit eivät olleet sairaaloita sanan nykymerkityksessä, vaan laitoksia tai siirtoloita, joissa lepraa sairastavat elivät eristyksissä yhteiskunnasta. Ne olivat usein kuin pieniä kyliä, joissa oli oma kirkko.
Monet niistä oli rakennettu kaupunkien muurien ulkopuolelle tai saarille, jotta yhteydet ulkomaailman jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Pohjolassa leprosariumit nimettiin usein Pyhän Yrjön mukaan, olihan pyhimys kukistanut lohikäärmeen (lepran).
