Rokotteen kehittäminen oli vaarallista tiedettä – näin isorokko hävitettiin maailmasta

Isorokko tappoi jopa joka kolmannen sairastuneen. Hengissä selvinneille jäi pahoja  arpia, ja iso osa heistä sokeutui.

25. HEINÄKUUTA 1978 Birminghamin yliopistossa työskentelevä valokuvaaja Janet Parker vietti lähes koko päivän luuri korvalla tilaten tarvikkeita.

Paria viikkoa myöhemmin hän oli päästä jalkapohjiin märkärakkuloiden peitossa. Diagnoosiksi varmistui isorokko. Tauti tappoi hänet 11. syyskuuta.

Parkerin tauti oli samaa kantaa, jota professori Henry Bedson tutki Parkerin työpisteen alapuolella sijaitsevassa laboratoriossa. Kävi ilmi, että virus oli karannut Bedsonin huolimattomuuden takia talon rakenteita pitkin sinne, missä Parker istui pitkään puhelimessa.

Parker sai ikävän kunnian olla maailman viimeinen ihminen, joka kuoli isorokkoon. Bedson oli epäsuorasti sen toiseksi viimeinen uhri: hän teki itsemurhan viisi päivää ennen Parkerin kuolemaa.

ISOROKON aiheuttaa variola-niminen virus. Sen on arvioitu tappaneen tuhansien vuosien aikana enemmän ihmisiä kuin muut kulkutaudit yhteensä.

On laskettu, että pelkästään 1900-luvulla siihen kuoli vähintään 300 miljoonaa ihmistä. Vielä 1970-luvulla sen uhreja oli kaksi miljoonaa.

Taudin kahdesta muodosta vaarallisempi, Variola major, tappoi sairastuneista joka kolmannen, vauvoista jopa 80 prosenttia. Hengissä selvinneistä potilaista noin kolmannes sokeutui, ja sairaudesta jäi muistoksi pahoja arpia ihoon.

ISOROKKOA ei osata parantaa, mutta sitä opittiin ehkäisemään.

Varhaisin konsti oli rokonistutus, joka tunnettiin Aasiassa jo satoja vuosia sitten. Aikalaiset hoksasivat jauhaa kuivahtaneita isorokkorupia pulveriksi ja hieroa terveen ihmisen nenään tai ihoon viillettyihin haavoihin. Tämä sairastuu tavallista lievemmin – eikä saa rokkoa hevin uudelleen.

Rokonistutus levisi Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan 1700-luvulla. Ruotsi-Suomen ensimmäisen rokonistutuksen teki Turussa vuonna 1754 lääkäri Johan Haartman lääketieteen professorin Johan Lechen tyttärelle Maria Elisabethille.

Pulmana oli se, että tälläkin tavalla aikaansaatu isorokko levisi helposti muihin. Lisäksi noin kaksi sadasta rokonistutetusta menehtyi.

VUONNA 1796 englantilainen lääkäri Edward Jenner osoitti, että lehmärokkotartunta antaa vastustuskyvyn isorokkoa vastaan. Hän oli kuullut, etteivät lehmiä hoitavat ihmiset sairastu isorokkoon ja päätteli, että asioilla täytyy olla yhteys. Hän ryhtyi tutkimaan asiaa.

 

Jennerin ensimmäiset koehenkilöt olivat karjakko Sarah Nelmes ja 8-vuotias poika James Phipps. Nelmsin kädessä oli tuoreita lehmärokon rakkuloita, joista Jenner kaapi nestettä Phippsin käsivarteen tekemiinsä viiltoihin.

Muutama viikko myöhemmin Jenner yritti tartuttaa Phippsiin isorokon, mutta tämä pysyi terveenä.

Jenner teki lisää testejä. Isorokkorokotteita oli kokeillut muutama muukin ihminen ennen Jenneriä, mutta hän oli ensimmäinen, joka julkaisi havaintonsa vuonna 1798.

Lehmä on latinaksi vacca, joten Jenner antoi menetelmälleen nimen Variolae vaccinae. Sanaa vaccination käytetään edelleen englannin kielessä rokotuksista – suomenkielinen termi puolestaan juontaa juurensa rokko-sanasta.

JENNERIN rokote saavutti no­peasti suuren suosion Euroopassa ja Yhdysvalloissa – Massachusetts määräsi sen vuonna 1809 jopa pakolliseksi. Pakko suututti monet ja kylvi Yhdysvaltojen nykyisen rokotevastustusliikkeen siemenen.

Moni Euroopan maa seurasi silti esimerkkiä. Suomessa isorokkorokote tuli pakolliseksi asteittain vuodesta 1885.

Koska lehmärokko oli melko harvinainen, rokkoainetta ei ollut helposti saatavilla. Se myös säilyi huonosti.

Siksi rokotus tehtiin 1800-luvulla useimmiten niin kutsutulla käsivarresta käsivarteen -menetelmällä. Jos rokotuskohtaan nousi rakkula, rokotus oli onnistunut. Tästä rokkorakkulasta otettiin nestettä, jolla taas rokotettiin uusi ihminen.

Tapa oli kuitenkin omiaan tartuttamaan ihmisestä toiseen muita tauteja, kuten kuppaa. Ongelma ratkesi, kun lehmärokkoa alettiin kasvattaa vasikoiden vatsanahalla. Suomessa vasikkarokotteeseen siirryttiin 1890-luvulla.

1958 NEUVOSTOLIITTOLAINEN epidemiologi Viktor Zhdanov piti palopuheen maailman terveysjärjestön WHO:n päättäville henkilöille.

Hän ehdotti, että isorokko kitkettäisiin rokotuskampanjalla koko maailmasta. Zhdanovilla oli hyviä kokemuksia Neuvostoliitosta, missä tauti oli jo saatu kuriin rokotuksilla.

Intoa lisäsi se, että Britanniassa oli äskettäin keksitty, miten isorokkorokote saatiin säilymään entistä pidempään kylmäkuivauksella. Nyt rokote pysyi tropiikissakin käyttökelpoisena peräti kuukauden.

Zhdanovin idea meni läpi, ja maailmanlaajuinen rokotuskampanja aloitettiin vuonna 1959. 1960-luvulla rokotuksia opittiin valmistamaan elävien eläinten sijaan soluviljelmissä, mikä teki niistä tasalaatuisempia ja vähensi haittavaikutuksia, esimerkiksi allergisia reaktioita.

20 vuoden kuluttua WHO:n kampanjan aloituksesta isorokko oli hävitetty Maan joka kolkasta.

Isorokkoa säilytetään tätä nykyä kahdessa turvalaboratoriossa, joista toinen on Atlantassa Yhdysvalloissa ja toinen Novosibirskissä Venäjällä. Isorokkorokotteita sen sijaan on varastoituna monessa maassa, myös meillä Suomessa.

Korjaus 6. huhtikuuta kello 14.15: Sarah Nelmesin nimessä ollut kirjoitusvirhe korjattu.