Ekaluokan elämää - kirjainsatu

Kirjainsatu alkaa:

Syvällä metsän syvyyksissä, missä loitsut yhä kimaltavat ja kisailevat eli Metsän emo. Metsän emo vaelteli loitsumetsässä auttaen puita, kukkia, eläimiä, hyönteisiä, lintuja: kaikkia metsän eläväisiä kasvamaan. Hän hoivasi hellyydellään ja paikkasi rakkaudellaan vaurioituneita ja kylvi väsymättä siemenistään uutta elämää.

Sattuipa eräänä kuumana päivänä niin, että Metsän emo oli koko päivän kulkenut asioillaan metsän kauneimmissa sopukoissa ja tunsi olonsa jo aivan väsyneeksi. Hän käpertyi mukavan rungon kainaloon, ojensi jalkansa suoraksi ja sulki silmänsä tummuvan tähtitaivaan alla. Kissankello hänen varpaansa vieressä soitti tuutulaulua hennolla tiu’ullaan. Yö oli rauhallinen ja pehmeä kuin sametti ja kaikki pienet otukset nukkuivat Metsän emon kanssa.

Aamulla, kun ensimmäiset vallattomat auringonsäteet sitten ennättivät kutittamaan Metsän emon nenää, hän aukaisi silmänsä. Hän haukotteli makeasti, venytteli jäseniään ja nuuski alkavan päivän tunnelmaa. Minne tahansa hänen katseensa sattuikin, nyökkäilivät metsän puut, kukat ja kasvit hänelle iloisia tervehdyksiään. Metsän emo hymyili ja nousi. Juuri, kun hän oli aikeissa hyvästellä yöpaikkansa ja jatkaa matkaa, hän empi. Hän kuopaisi esiliinansa taskusta siemenpussiaan ja otti sieltä kaksi siementä. Toinen oli tummaksi paahtunut ja pinkeä, toinen taas pitkulainen ja kiiltäväpintainen. Metsän emo painoi pienen kuopan juuri siihen kannon juureen, jossa oli makoisaan uneen nukahtanut ja pudotti tumman siemenen kuoppaan. Hän taputteli hiukan multaa päälle ja ojensi poimunlehden vartta, jotta sen kastepisara pääsi valahtamaan kylvöpaikalle. Pitkulan siemenen hän kylvi kissankellon juureen, juuri siihen kohtaan, josta hän nukahtamisensa hetkellä oli kuullut ihanaa tiu’un helinää. Ja sitten Metsän emo nousi ja meni menojaan.

Vaan siemenet alkoivat itää ja versoa. Hento varsi kiemurteli esille maasta, juuri siitä kannon juuresta, vankistuen ja vankistuen, kunnes sen koko muoto alkoi muuntua. Se alkoi saada samettista karvapeitettä kaikkialle ympärilleen, sille kasvoi pää tarkkoine korvineen, kirkkaine silmineen ja pehmeähuulisine hymysuineen. Vankat jäsenet erkaantuivat pönäkästä vartalosta ja viehkeä häntä tupsahti esille tupsukärkineen. Täysin muotouduttuaan, sen varsi maasta katkesi ja kuihtui pois. Otus jäi nukkua tuhistelemaan mukavasti kannon juurakkoon.

Toisesta siemenestä putkahti esille versovaa ohutta ja vikkelää vartta. Se kiemursi tuonne ja tänne yhtenä iloisesti kihartuvana säkkäränä hohtaen himmeästi kultaista valoa. Vähä vähältä sen kullanhohde voimistui ja se alkoi toisen verson tapaan muotoutua hahmoksi. Sille eriytyi pää ja säkkäräinen kiharapilvi reunusti kimallellen siroja kasvonpiirteitä: vielä umpiuneen puristuneita vinoja silmiä ja kapeita hymyhuulia. Sen jäsenet olivat hoikan kapoisat ja notkeat ja keskelle sen selkää puhkesivat läpikuultavat ja hohtelevat kultasiivet. Myös tämän otuksen maahan kiinnittänyt juuriverso katkesi kuihtuen, ja otus uinui aloillaan unissaan hymyillen.

Ensimmäinen, se samettiturkkinen otus, oli nimeltään Kaarna. Se oli menninkäisten sukua, vaikkei aivan täysin menninkäinen kuitenkaan.

Toinen otus, se kullanhohtoinen, oli nimeltään Puro. Kuten arvata saattaa, se oli keijukaisten sukua, ei täysikeiju, mutta sukua kuitenkin...

H

Ja tismalleen samalla hetkellä Kaarna ja Puro avasivat silmänsä ja näkivät toinen toisensa aivan ensimmäiseksi. Kun niiden katseet kohtasivat, täytti niiden sydämen ihana lämpö ja onni. Ne eivät olleet yksin maailmassa, vaan niillä kerta kaikkiaan oli toinen toisensa, toveri, ystävä.

Ne lähestyivät toisiaan tuoreita jäseniään venytellen ja halasivat lämpimästi. Sitten ne erkaantuivat seisomaan vastakkain, käsivarren mitan päähän toisistaan ja pitelivät käpälät suorina toisiaan käsistä. Ne alkoivat pyöriä ja tanssia vinhaa pyörretanssia nopeammin ja nopeammin kunnes lopulta kopsahtivat kumolleen purskahtaen hersyvään kikatukseen. Pyöriminen oli saanut ne vallan hengästyksiin ja ne kumpikin pihisivät omalla äänellään ”Hhhh Hhhh Hhhh!”

Lämmin loppukesän tuulenvire kuuli tuon hengästyksen huokauksen ja nosti sen äänen puiden latvoihin saakka, josta se iloisena henkäyksenä levisi kaikumaan koko metsään.

L

Kaarna ja Puro kikattelivat hyvän tovin maassa köllötellen, kunnes ne kuulivat etäämpää metsäaukiolta kiinnostavaa, joskin vaimeaa ääntää. ”Llll Llll Llll” pulputteli jokin kumma ääni. Puro lennähti heti kultasiivilleen, puisteli pienimmätkin roskat hohtelevista vaatteistaan ja alkoi puiden ja pensaiden välissä taitavasti pujotellen lennähdellä kepeänä kuin perhonen kohti uutta ääntä. Kaarna kömpi myös jaloilleen (eikä huomannut lainkaan, että sen turkkiin oli takertunut joitain havunneulasia ja jopa pienen pieni leppäkerttu salamatkustajaksi) ja lähti tupsuhäntä maata viistäen kipittämään pehmein tassuin puron hohdetta seuraillen.

Matkalla se pysähtyi syömään herkullisia puolukoita. Se havahtui mättäältä oikeastaan vasta, kun Puro lehahti takaisin sen korvan juureen ja innokkaalla äänellä huikkasi sille: ”Kaarna, Kaarna kiiruhda katsomaan”! Silloin Kaarna taas nosti katseensa ja kuononsa nuuskiakseen ilmaa, ja yhdessä ne kirmasivat tiheän karhunvatukkapensaan lehvästöön muotoutuneesta kulkuaukosta…

…ihanalle metsäaukiolle! Aukion keskellä oli kirkasvetisenä kimalteleva, viileästä lähteestä pulppuava lampi. Sen rannalla kasvoi ruusupensaita ja sen pinnalla kellui kermanvaaleita lumpeenkukkia. Lammen rannalle oli rakennettu tukeva laituri, jossa oli korkea lyhtypylväs ja naulakkokoukku (sellainen, johon saattoi ripustaa pyyhkeensä tai kylpytakkinsa ollessaan aikeissa pulahtaa uimaan). Lyhdyssä paloi kirkas liekki, vaikka oli valoisa loppukesän päivä. ”Mikä ihmeen paikka tämä on?” ystävykset ihmettelivät yhteen ääneen ympärilleen katsellessaan. Ketään ei lammella näkynyt, joten ennen pitkää ne katsoivat toisiaan veikeästi virnistäen - ja hups vain juoksivat laiturilla ja loikkasivat veteen! Molskahdus synnytti hiljalleen lammen  silkkisen veden pinnassa loittonevia renkaita ja laituria vasten kuului liplattava pulputus: ”Llll Llll Llll”.

Ystävykset pulikoivat sydämensä kyllyydestä.

M

Lopulta vesileikit olivat uuvuttaneet iloiset kaverukset Puron ja Kaarnan perin pohjin ja nämä heittäytyivät aukiolle loppukesän auringon alle kuivattelemaan itseään. Aurinko lämmitti niin mukavasti, nurmi oli niin kovin pehmeä ja ruusut tuoksuivat niin ihanasti, että raukeina ne sulkivat silmänsä ja olivat juuri vaipumassa aamupäivänokosille, kun aivan yhtäkkiä Kaarnan tarkat korvat tavoittivat jotain kummaa, lähestyvää ääntä. Ruusupensaat kahahtelivat!

Siinä silmäyksessä ne olivat taas valppaina ja ryntäsivät lähimmän ruusupensaan taakse piiloon. Pensaan oksien lomitse ne seurasivat silmät tarkkana ja korvat höröllä, koska lähestyjä saavuttaisi ne. Kahahtelu lähestyi ja siihen sekoittui hienoista tyytyväisen kuuloista muminaa ja myhäilyä: ”Mmm Mmm”. Vihdoin näköpiiriin astui lyhyin töpöttävin askelin liikkuva, kumara ja pyöreä mummo. Mummo oli pukeutunut moneen kerrokseen pehmeistä kankaista ommeltuja vaatteita, päällimmäisenä hänellä oli ruudullinen takki ja valkea esiliina. Hänellä oli hopeanvaaleat, (yhä kovin tuuheat) hapset niskassa sykeröllä ja kasvot olivat kuin monin kerroin rypytettyä silkkiä, täynnä juonteita ja uurteita. Myhäillen itsekseen mummo köpötti ystävyksiä huomaamatta laiturille, kurotti varpailleen pylvään lyhdylle, avasi sen lasiluukun ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja tassutteli takaisin sinne päin, mistä oli tullutkin.

Kun mummo ohitti sen pensaan, jonka takana kaverukset olivat piilossa, hiipi Kaarnan nenään ihana tuoksu: tuoksui lätyiltä ja sokerilta, kermavaahdolta ja mansikoilta! Mutta nuo maut eivät olleet Kaarnalle tuttuja, hänhän oli vastasyntynyt, joten tuoksu oli hänen nenäänsä mystinen ja vastustamaton. Niinpä ennen kuin Kaarna itsekään huomasi - puhumattakaan Purosta, joka yleensä huomasi aivan kaiken – oli hän noussut jaloilleen ja lähtenyt tassuttamaan mummon perässä ihanan tuoksun vetäessä hänen nenäänsä kuin nuoralla. Puro lepatti siipiään kauhuissaan ja hänen koko olemuksensa värisi, hän yritti kuiskata Kaarnaa takaisin tai tarttua tätä hännän tupsusta, mutta mikään ei auttanut, Kaarna oli kuin lumottu. Niinpä Puro ei voinut muuta kuin lennähtää hermostuneesti nykivin pikku pyrähdyksin kaksikon perään.

Mummo ylitti metsäaukion, kulki hyvän matkaa kauniissa varpumaisemassa männynrunkojen lomitse, kunnes saapui toiselle aukiolle, jonka keskellä hänen oma tukeva mökkinsä oli. Mökki näytti viihtyisältä ja kutsuvalta. Sen ovelle johti hauska lemmikkien reunustama kivipolku, jonka mummo kulki hypähtäen yllättävän ketterästi kiveltä kivelle. Hän astui sisään mökkiinsä ja sulki oven narahtaen perässään. Ihana tuoksu oli houkutellut Kaarnan Mummon kannoilla ovelle saakka ja vain hetken epäröityään, hän kohotti pienen karvaisen nyrkkinsä ja kop kop koputti oveen päättäväisesti. Ovi aukesi ja mummo kurkisti sen raosta ryppyiset kasvot ystävällisesti hymyillen. ”Kukas sinä olet, lapsikulta?” hän tiedusteli Kaarnalta lempeästi. ”Minä olen nenä. Siis olen Kaarna! Tulin nenän perässä.” Mummo nuuskaisi ilmaa ja sitten olkapäätään ja hänen kasvonsa valaistuivat. ”Vai niin!” hän hymyili, ”Tule toki peremmälle!” Ja yhdessä he astuivat mökkiin, jossa Kaarna sai eteensä oikein kukkuraisen annoksen kullankeltaisia, voissa pitsireunaiseksi paistettuja lättyjä kermavaahtohunnulla ja makeilla mansikoilla. Kun Kaarna nosti suuhunsa ensimmäisen haarukallisen hän ei voinut kuin onnellisena myhäillen huokaista oikein pitkään: ”Mmmmmm!” Ylähuuleen kaartui muheva Mmm-kaari.

Vaan missä Puro oli? Se oli lennähdellyt hermostuneesti väpättäen Kaarnan perässä pysytellen näkymättömissä pientä kullan kimallusta lukuun ottamatta ja lopulta sekin oli saapunut Mummon mökille. Varovasti se kurkisti ikkunasta sisään ja kun se näki Kaarnan hyvillä mielin herkuttelemassa, sen säikähdys, epäilys ja epämukava olo huiskahtivat pois juuri niin äkkiä kuin olivat ilmaantuneetkin. Iloisen napakasti se koputti niin ikään ovelle ja lempeällä äänellä mummo toivotti senkin tervetulleeksi mökkiinsä ja tarjosi lättyjä. ”Mmmmm!” kaikui tyytyväinen mumina kahdesta suusta.

S

Vihdoin Puron ja Kaarnan masut olivat aivan pinkeinä ihanista lätyistä, makoisista mansikoista ja pilvenpehmeästä kermavaahdosta. Ne kiittivät mummoa oikein kauniisti ja tunsivat olonsa vallan tyytyväisiksi ja kylläisiksi. ”Käykääpä nokosille tuonne puutarhaani lapsikullat, olen laittanut puihin kaksi riippumattoa, joissa teidän on hyvä levätä hetkinen”, kiltti mummo kehotti. Ilomielin, joskin raskain askelin Kaarna taapersi mahaansa kannatellen kohti puutarhaa. Puro pyrähti suoraan hänen ohitseen ehtiäkseen valitsemaan riippumaton ensin - ja suih vain puutarhassa se jo oli. Riippumatoista toinen oli pitsinen ja ohuesta lumivalkeasta langasta kudottu. Se näytti henkäyksenkeveältä ja ihanan kutsuvalta. Toinen oli karheaa, kulunutta säkkikangasta ja heilahteli leppeässä tuulessa vain jäykästi. ”Minä otan tuon!” Puro hihkaisi sumeilematta ja syöksyi pitsiseen riippumattoon, lennähti siihen pötkölleen ja sulki silmänsä esittäen, että olisi aivan noin vain ja saman tien nukahtanut.

Kaarna oli saapunut myös riippumattopuiden juurelle ja katseli ympärilleen mietiskellen. Puutarhassa oli monenmoista ihanaa nähtävää. Loppukesän sato oli parhaimmillaan: omenapuut notkuivat mehukkaita, punaposkisia omenia ja vadelmapensaat olivat punaisenaan suloisenmakeita marjoja. Kauniit, värikkäät kukat koristivat puutarhaa mielensä mukaan ja joka puolella. Suurimpien kukkien juurelle mummo oli asetellut näkinkenkiä reunukseksi juhlistaakseen niiden kasvupaikkaa, vaikkei varsinaisia kukkapenkkejä ollut. Mutta jäljellä oleva riippumatto ei käynyt. Se oli Kaarnan silmiin epämukavan näköinen ja se tunsi harmin piston sydämessään, kun Puro oli noin vain ominut ensimmäisenä haluamansa nukkumapaikan lainkaan neuvottelematta. Mielenosoituksellisesti Kaarna istui niille sijoilleen ja laittoi kädet puuskaan. Se tunsi, miten harmitus ja epäreiluuden tunne sen sisällä kasvoi. ”EI ole kiva tehdä toiselle noin ja etuilla, ei ole reilua!” se jupisi itsekseen.

Silloin yhtäkkiä puun rungolta kuului kummaa ääntä: ”Sss Sss Sss”. Kaarna höristi korviaan ja sitä vähän pelotti äkkinäinen selittämätön suhina. Se hiipi lähemmäs runkoa ja… ”Ssss!”suhisti pienen pieni sisilisko. Se oli smaragdinvihreä, sillä oli näppärät pienet jalat, joilla se oli oikein tiukasti takertunut puunrunkoon ja läheltä katsoen oikeastaan aika siro ja herttainen naama. ”Sssinä ssiellä! sisilisko suhisi Kaarnalle ”voitko auttaa minua? Olen kadottanut häntäni jonnekin, enkä lainkaan saata sitä enää löytää. Sisilisko ilman häntää on kuin menninkäinen ilman turkkia, keiju ilman siipiä tai kuin mummo, joka on unohtanut miten laittaa lättyjä. Minä tarvitsen häntäni!” sisilisko melkein itki hädissään. ”Autanhan minä sinua”, Kaarna lupasi auliisti ”missä olet nähnyt häntäsi viimeksi?” ”Voi en tiedä! Olen niin nopea ja notkea, etten useinkaan katsele taakseni. Äskettäin vain huomasin, että se on poissa. Voi voi, näin sattuu tuon tuosta ja aina minun täytyy kasvattaa itselleni uusi häntä. Tuntuu raskaalta aina uudestaan ja uudestaan tehdä sama asia.”

Puron kultainen pörrötukka pisti esille riippumaton reunan yli ja sen kirkkaat silmät tirkistelivät Kaarnaa ja sisiliskoa riippumaton pitsikankaan lävitse. Ei se ollut todellisuudessa malttanut lainkaan nukahtaa, härnätä vain hiukan Kaarnaa, koska tiesi olevansa itse nopea ja ketterä ja että Kaarna liikkui verkkaisesti eikä useinkaan lähtenyt sen kanssa kilpasille. ”Minä voin auttaa sinua!” Puro nyt huikkasi kapoisat kasvot sädehtien ja lennähti kepeästi sisiliskon ja Kaarnan luo. ”Olen tosi nopea kuten sinäkin ja minulla on tarkat silmät kuten sinulla. Lisäksi voin etsiä korkealta lentäessäni”, Puro kihersi innoissaan. Ja siinä silmänräpäyksessä se lennähteli ympäri puutarhaa kuin pieni kimaltava sähikäinen etsien vimmatusti kadonnutta häntää. Sisilisko kipitteli runkoa alas ja suurelle kivelle, jonka painanteista ja koloista se puolestaan koitti etsiskellä.

Kaarna katseli noiden kahden menoa ääneti. Sitten se haukotteli ja hymähti ”Jaha, sisilisko sai kuin saikin apua” ja kiipesi pitsiriippumattoon pehmeästi tömpsähtäen. Se käpertyi mukavaan sykkyrään, sulki silmänsä huokaisten ja antoi lempeän tuulen tuudittaa itsensä syvemmälle ja syvemmälle pehmoiseen ja ihanaan päiväuneen. Olipa mukava nukahtaa…

N

”Tuolla se on!” hihkaisi Puro tuon tuosta sisiliskon häntää hakiessaan ja jatkoi: ”äh, ei se ollutkaan...” Uudestaan ja uudestaan, liiemmin lannistumatta se jaksoi jatkaa etsintöjä ja pikkuinen sisilisko kipitti kuuliaisesti sen perässä etsintöjä seuraten.

Kaarna oli torkahtanut pikku toviksi ja nyt se tunsi olonsa taas pirteämmäksi. Se kääntyi kyljelleen riippumatossa ja seurasi Puron ja sisiliskon singahtelua pitsilankojen välistä katsellen. Äkkiä sen katse kiinnittyi yhteen paikkaan. Nurmikon oli vallannut sametinpehmeä, vihreä sammal ja sieltä täältä sojotti vallattomia ruohotupsuja. Erään tuuhean tupsun juuressa näkyi jotain, jotain punaista! Kaarna kiepsautti itsensä vähän kömpelösti alas riippumatosta ja kyykistyi tutkimaan löytöään. Se oli pieni punainen nappi. Ja nappiin oli takertunut rihma vahvaa nyöriä. Kaarna nosti napin karvaiselle kämmenelleen ja katseli sitä. Kun sitä katsoi tarkemmin, auringon säteet saivat sen sädehtimään ja säihkymään kauniisti. Nyöri hohti myös kuin sen säikeisiin olisi kudottu kuun hohdetta.

”Puro! Sisilisko!” Kaarna kutsui ”tulkaa katsomaan, mitä minä löysin!” Kolme päätä kumartui kaarnan löydön ylle: Puron kultainen kiharapilvi, sisiliskon sorja ja suomuinen, suippo pää sekä Kaarnan oma pörröinen ja tupsukorvainen, pyöreä pää. ”Mikä se on? Keneltä se on pudonnut?” Mistä sinä sen löysit?” Puron kysymykset ryöppysivät Kaarnan yli kuin kupliva juoma.

”Nappi”, totesi Kaarna mietteliäällä äänellä ”Nnn…Nnn…Nappi”

”Minä en tiedä kenelle se kuuluu. Tässä se oli nurmikolla”, hän sitten virkkoi tuumiskellen. ”Mitä sinä sanot Sisilisko?” Mutta, kun he kääntyivät Sisiliskon puoleen, oli se kadonnut aivan kerta kaikkiaan. ”Onpa kummallista”, Puro henkäisi kohottaen kauniisti kaartuvia kulmakarvojaan ja räpsäyttäen pitkiä ripsiään ”Mihin ihmeeseen hän meni?”

”Nnniin…” Kaarna myötäili. ”Mennään kysymään mummolta onko tämä nappi häneltä pudonnut, onhan tämä hänen puutarhansa.” Jännitys kummallisesta napista kihelmöi vatsaa. Jos se olisikin ollut mikä tahansa tavallinen nappi, mutta tuo säihke… Ja kuutamolanka…

Mietteissään he kipittivät puutarhan poikki kunnes astuivat mummon ovelle ja koputtivat. Mutta kukaan ei tullut avaamaan. He koputtivat uudestaan ihmeissään. ”Ehkä hän on torkuilla tai ajatuksissaan tai leipoo tai… Tai ehkä hänen korvissaan on sammalta”, ehdotti Puro ja kokeili kärsimättömästi oven ripaa. Mutta ovi oli lukittu. Ystävykset katselivat ihmetellen toisiaan ja hiipivät talon etuovelle. Mutta se oli myös lukittu, eikä kukaan avannut. Ja kun he yrittivät kurkistaa ikkunasta, oli sen eteen vedetty verho. Olipa kummallista, eriskummallista…

V

”No mitäs me nyt tehtäisiin?” Puro tivasi kärsimättömänä. Se yritti kyllä itsekin miettiä, mutta sille oli tyypillistä, että kysymys ryöpsähti sen huulilta jo ennen kuin se oli ehtinyt itse kummemmin tuumia vastausta saati vaihtoehtoja. Usein vaihtoehdotkin sitten kirmasivat sen mieleen ja se vastasi itse omaan kysymykseensä. Nyt Kaarna ehti kuitenkin väliin. ”Kai me nyt sitten lähdemme jatkamaan matkaa. Matkalla saatamme löytää mummon ja sisiliskon tai ehkäpä johtolankoja napin omistajasta. Nappi näyttää niin hienolta ja arvokkaalta, että sen omistaja on varmaan iloinen saadessaan sen takaisin…” hän tuumasi.

Ja niin he läksivät kulkemaan metsäpolkua pitkin mummon mökin vieritse, kohti auringonsäteitä. Heillä ei ollut varsinaista suunnitelmaa eikä muuta päämäärää kuin itse seikkailu. Se oli tähän astikin ollut heille mieluisa tapa tutkia maailmaa ja olipa tuo tapa tuonut heidän polulleen naurua, leikkiä ja… herkullisia lättyjä. Ne kulkivat hyvän tovin metsässä nauttien auringon säteiden lämpimästä silityksestä poskillaan, lintujen liverryksestä ja metsän tunnelmasta. Loppukesä oli hyvää vauhtia kääntymässä syksyksi ja ensimmäiset kultasudit olivat jo käyneet värjäämässä haapapuiden ja koivujen latvuksia ja uloimpia lehtiä.

Puron sisällä alkoi kuplia ja kutitella pieni sävelmä ja se puhalsi kokeeksi ilmoille veikeän vihellyksen. Se harjoitteli suipistamaan suutaan ja hallitsemaan puhallusten voimaa ja korkeutta kunnes juuri tuo sävelmä sen kultakiharoiden takaa tuli ilmoille oikein. Kaarnasta Puron vihellys oli ensin vähän epämiellyttävä, melkeinpä ärsyttävä ääni, kun se kaikui ilmoilla kimeänä ja läpitunkevana, kunnes Puro pikkuhiljaa oppi hallitsemaan vihellystä ja hento melodia pääsi viimein esiin puhtaana. Silloin Kaarnan karvakorvat tavoittivat melodian ja se sulki silmänsä ja jatkoi askellusta hitaasti silmät kiinni, niin kauniilta ääni nyt kuulosti.

Vaan äkkiä Puro lopetti vihellyksen ja Kaarna avasi silmänsä. He seisoivat läpitunkemattoman kuusimuurin edessä.

Kuusten rungot ja tuuheat alaoksat muodostivat seinämän, jossa ei näkynyt portin paikkaa tai ovenkoloa. ”Hmm..” Kaarna tuumasi ja asettui nelinkontin kurkistaakseen alaoksien alle, ”täytynee ryömiä”. Ja he ryömivät neulasseinämän alitse rohkeina ja tulivat suuren joen rantaan. Joki näytti pyörteilevän niin villillä virtauksella, että ystävykset tiesivät heti viisaammaksi olla hyppäämättä uimasille. He katselivat joen virtausta kumpaankin suuntaan. Missään ei näkynyt siltaa. Mutta virran pyörteistä pisti esille muutamia suuria kivenlohkareita, joita pitkin he saattoivat kiveltä kivelle hyppäämällä koettaa ylittää kuohuvana virtaavan joen. Ystävykset keräsivät kaiken rohkeutensa ja hyppelivät! Tuulen viuhke korvissa ja veden pärskeet poskilla tuntuivat jännittäviltä. Vaikka pelotti, tuntui hyvältä uskaltaa! Ja noin vain he olivat toisella rannalla.

Nyt heidän eteensä aukeni laaja niitty, jonka takana kohosi upean näköinen, vankoista ikivanhoista kivistä rakennettu linna. Linna oli kuin pukeutunut juhla-asuun: sen muureilla, torneissa ja porteilla kiersi köynnöksinä monin kuvioin koristettuja Vvv..viirejä! Puro ja Kaarna astuivat uteliaina lähemmäs…

A

”Onpa täällä satumaisen kaunista!” Puro hihkaisi innostuneena. Se ei malttanut olla lennähtämättä tuon tuosta korkeuksiin katselemaan viirien hienostuneita ja hilpeitä kuvioita lähempää. ”Katso Kaarna, tuohon on kuvattu marsu! Ja tuossa on koiran luita! Raitoja! Pilkkuja! Sateenkaaren värit! Kaarna katso, katso, tuossa näkyy hassuja ilmeitä, yksi kussakin viirissä!” Kaarna ei tietenkään voinut katsoa kovin läheltä, eihän se osannut lentää, mutta sen sieraimet olivat tavoittaneet jotain ihanaa, tuttuakin.

”Mmm…” se myhäili ja sen suu kääntyi hymyyn. Ilmassa leijaili ihana, voissa paistetun, pitsireunaisen lätyn tuoksu. Tuoksu kutsui Kaarnaa kuin magneetti syvemmälle linnan piha-aukiolle ja vielä sisään avonaisesta ovesta. ”Kas Kaarnaseni” tuttu, lempeä ääni toivotti sen tervetulleeksi. Vaikka keittiössä oli paljon hämärämpää kuin ulkoilmassa, valaisi lieden iloinen valkea siinä määrin, että Kaarna tunnisti tuon tutun hahmon. ”Mummo!” hän henkäisi ja heittäytyi mummon pehmeää esiliinaa vasten syleiltäväksi. ”Me ihmettelimme, kun sinä katosit.”

”Oi niinkö? Olen pahoillani, jos huolestuitte. Minulle tuli kiire tänne Vuorenvaltiaan juhlaan. Olin luvannut paistaa tänne aimo annoksen kuuluisia lättyjäni ja vielä lisäksi tuulihattuja, kermasarvia sekä juustotankoja. Niin ja rosmariinikieppejä! Arvelin, että sisilisko kertoo teille Vuorenvaltiaan juhlasta ja tuo teidätkin tänne avuksi valmisteluihin ja myöhemmin juhlimaan.” Mummo jutteli rauhallisella ja sametinpehmeällä äänellä silittäen hellästi Kaarnan turkkia ja oikoen sen takkuja. ”Sisiliskokin katosi!” Kaarna henkäisi.

Ja siinä samassa Puro lennähti sisälle avonaisesta ovesta. ”Kaarna kuule, sisilisko on täällä! Minä löysin liskon! Ja hän on kasvattanut uuden hännän!” se hihkui ilosta ja kun se huomasi mummon se jatkoi: ”ja mummon, minä löysin myös mummon Kaarna, voitko uskoa. Vai löysitkös sinäkin hänet jo aiemmin? Onpa mukavaa löytää, vaikkei enää ole muistanut etsiä ensinkään.” Kaarna hymyili Purolle ja ilosta tirskuen ne tarttuivat toisiaan käpälistä ja tanssivat ympyrää kevyesti kuin kaksi höyhentä.

Mummo antoi Kaarnan vatkata kermavaahdon (ja nuolla kermakulhon ja vispilän) ja lähetti Puron poimimaan monenlaisia kukkia ja oksia juhlapöytien koristeeksi. Pöydille levitettiin puhtaanvalkeat liinat ja paljon ystävällistä linnan väkeä kulki edestakaisin hoitaen kiireissään askareitaan juhlavalmisteluihin liittyen. Kun ilta alkoi tummua silkinsileäksi yöksi, loistivat kirkkaat tähdet korkealla taivaalla valaisten linnan pihamaata ja majesteetillista hahmoa. Pieniä värikkäitä paperilyhtyjä oli kiinnitetty viiriköynnöksiin, joten linnan piha aivan kylpi kultaisena tuikkivassa juhlavalossa. Kaikki nauroivat ja lauloivat, musiikkia soitettiin huiluin ja rummuin ja juhla-aterialla tarjottiin toinen toistaan suussasulavampia herkkuja. Taitavat näyttelijät olivat askarrelleet ilmeikkäitä keppinukkeja ja esittivät nukketeatteria, jota yleisö ihaili ja osoitti suosiotaan.

Kun kello löi kaksitoista astui Vuorenvaltias esille linnan avonaisesta ovesta. Hän oli verhoutunut verenpunaiseen vaahteranlehtiviittaan ja rubiininapit kimalsivat sen etumuksessa. Päässään hänellä oli ylevä vaahterakruunu. Ylväästi ja lempein silmin hän katseli hoviväkeään ja toivotti kaikille onnellista sadonkorjuujuhlaa! Puro ja Kaarna kuiskailivat hetken toisilleen ja lähtivät sitten ujoina ja käsi kädessä sipsuttamaan kohti Vuorenvaltiasta. ” Minä… Me löysimme tämän ja toimme sen takaisin” he kuiskasivat yhdestä suusta ja ojensivat ujosti rubiininappia Vuorenvaltiaalle. Vuorenvaltias hymyili leveästi ja sanoi jyrisevällä ja voimallisella, muttei yhtään pelottavalla äänellään: ”kiitos rakkaat lapset. Olette tehneet minut entistäkin onnellisemmaksi.”

Juhla jatkui hilpeänä koko pitkän yön, kunnes lopulta yön viime hetkellä istuivat kaikki juhlavieraat toisiinsa nojaten voipuneina ja onnellisina linnan muurilla. He katselivat kauas horisonttiin, josta alkoi vähä vähältä kajastaa vaaleanpunaista kultautua ja… yhdestä suusta he kaikki huokasivat ihastuneina ”Aaa Aaa aaa!” Niin kaunis oli sädehtien taivaalle nouseva aurinko, ettei muuta ääntä heidän huulilleen mahtunutkaan kuin tuo autuas ”aa”.
Sadonkorjuujuhla oli ollut ihana.

E

Vuorenvaltiaan juhlista oli jo vierähtänyt pitkä tovi. Kaarna ja Puro olivat jo aikaa sitten hyvästelleet kaikki nuo ystävälliset ihmiset, joita olivat tavanneet juhlissa ja jatkaneet matkaansa. Mummo oli antanut heille suuren korillisen lättyjä matkaevääksi ja pullollisen makeaa vadelmamehua. Sisilisko oli lipaissut kielellään kummankin poskea ja sillä tavoin hyvästellyt heidät matkalleen. He olivat kulkeneet aikansa ja lopulta asettuneet asumaan erääseen mukavaan juurakkoon, jonka alle jotkin eläimet – varmaankin kaniinit – olivat joskus kaivaneet pitkiä käytäviä ja kotoisia huoneita. Siellä oli yllin kyllin tilaa heille kummallekin, Purolla oli oma huoneensa ja Kaarnalla omansa.

Puro oli raahannut omaan huoneeseensa marmorikiven, jonka se oli nähnyt kiiltelevän sammaleen lomassa ja päällystänyt sen silkin sileillä ja huumaavan tuoksuisilla ruusun terälehdillä. Nyt, kun talvi teki jo kovin tuloaan noille seuduin, oli se vuorannut sänkyään pehmeäksi sieltä täältä haalimillaan linnununtuvilla, joten nyt sillä oli melko pehmeä ja mukava lepopaikka. Marmorikivi vuoteen pohjana oli melko kylmä ja kova alusta, mutta se oli Puron mielestä niin hieno ja arvokas, että se ennemmin keräsi lisää ja lisää vällyjä, kuin olisi luopunut kivestä.

Kaarnan oma kammio niin täynnä sametinpehmoista, upottavaa sammalta, että sinne tuskin sekaan mahtui. Se oli vuorannut koko lattian sammalella ja seinille se oli ripustanut pieniä hyllyjä, joilla se säilytti kaikenlaista tavaraa, paljon pieniä eväskääröjä myöhemmin syötäväksi, löytämiään erikoisia kaarnanpaloja, joista saattaisi kaivertaa pieniä laivoja keväällä uitettavaksi, hyönteisten hylkäämiä seitinohuita siipiä ja sen semmoista. Huoneet olivat vierivierekkäin ja ystävykset kävivät toinen toisensa huoneessa vierailulla ja jutustelemassa, mutta kummankin mielestä oma huone oli aivan erityisen mukava, kun sinne illan tullen käpertyi nukkumaan.

Eräänä iltana ne olivat lämmittäneet pikku nuotiolla makoisan tilkan hunajamaitoa ja juuri kumpikin juoneet oman tammenterhonhatusta muotoillun kupposensa tyhjäksi. Oli aika vetäytyä yöpuulle, joten he toivottivat toisilleen kauniita unia ja ryömivät kumpikin omaan kamariinsa. Vaan kävi niin, ettei kumpikaan saanut unta. Ne makasivat valveilla kumpikin pedeissään kääntyillen ja huokaillen. Lopulta Puro nousi istumaan ja tuhautti nenäänsä kuuluvasti: nyt saa riittää! Se kaivautui ulos höyhenistä ja aikoi mennä herättämään Kaarnan seuraksi itselleen. Vaan juuri kun se oli aikeissa astua sängystään alkoi sitä epäilyttää. Olivatko varjot sen huoneen nurkissa aina olleet noin pitkiä? Näytti kuin varjot olisivat kurkotelleet sitä kohti ja se syöksähti takaisin vällyjen väliin. Sitä pelotti.

Samaan aikaan Kaarna oli myös huokaillut ja kääntyillyt ja vääntyillyt jo vaikka kuinka kauan ja se puuskahti: nyt riittää! Se aikoi lähteä herättämään Puron tai ainakin lämmittämään vielä hiukkasen hunajamaitoa nuotiolle. Se nousi sammalvuoteeltaan ja hiipi käytävään. Mutta käytävässä oli kovin pimeää, eikä se oikein nähnyt eteensä ja sitä alkoi hieman kauhistuttaa kulkea siellä yksin. Vaikka Puron huone oli lähellä, tuntui matka yksin pimeässä kauhistuttavan pitkältä. Käytävällä oli pieni ikkuna, josta näkyi kajastavan valoa, kultaista ja smaragdinvihreää valoa..

Kaarna hiipi ikkunalle ja nosti käsivarret rinnalleen ristiin luodakseen suojatakseen itseään tuolta kummalliselta valonkajolta ennen kuin kurkisti… Ulkona kuutamossa maisema oli peittynyt vastasataneeseen ohueen lumiharsoon ja aivan juurakon äärellä seisoi ryhdikkäänä kullan- ja samaragdinhohtoinen hahmo. Sattumalta hahmo katsahti ikkunassa kurkistelemaan Kaarnaan ja risti kätensä samalla tavalla rinnalleen. Näytti kuin hahmon käsistä olisi virrannut valonsäde kumpaankin suuntaan, kun se seisoi juurakkokodin pihamaalla tuijottaen Kaarnaa. Kaarnan karvaiset korvat tavoittivat hmeen kaunista ja kirkasta laulua: ”ee-eee-ee”. Kaarnaa pelotti yhä, hahmo oli niin loistava ja ylväs. Kaarna tuijotti hahmoa silmät pyöreinä, kunne se kuuli kiihkeää tuhinaa vierestään ja säpsähti. Puro oli hiipinyt sen viereen ja ristinyt kätensä myöskin rinnalleen. Hahmo katsahti myös Puroon ja alkoi hitaasti haihtua läpikuultavammaksi ja läpikuultavammaksi, kunnes katosi kokonaan näkyvästi. Puro ja Kaarna katsoivat toisiinsa ihmetellen ne halasivat toisiaan rohkaisevasti ja päättivät yhteisymmärryksessä hiipiä keittiöön maistamaan vielä hieman hunajamaitoa tulisijalta ja miettimään näkemäänsä.

I

Ystävykset hörppivät uudet kulholliset makeaa ja rauhoittavaa hunajamaitoa ja pohtivat, mitä olivat nähneet. ”Minä arvelen, että se oli haltija.” Puro huokaisi. He olivat Vuorenvaltiaan juhlissa kuulleet erään iäkkään tietäjän kertomuksia viisaista haltijoista, jotka toisinaan vaelsivat ihmeen kauniina ja loistavina halki metsän. Olento, joka kuutamossa oli seissyt oli ollut piirteiltään hienostuneempi ja upeampi kuin mikään toinen olento, jonka he olisisvat nähneet. Se oli hehkunut taikaloistettaan ja laulanut noin suloisesti… Äkkiä Kaarna haukotteli vallan makeasti ja haukotus tarttui toki myös Puroon. Ne päättivät käpertyä vierekkäin Kaarnan sammalvuoteeseen ja nukkua siellä sikeästi aamun asti. Niin pian kuin ne asettuivat upottavan samettiselle sammaleelle, ne nukahtivat.

Aamulla auringonsäteet kutittelivat niitä hereille Kaarnan kamarin ikkunakolosen takaa. Valvottuaan yösydännä, ne olivat nyt nukkuneet pitkälle aamupäivään. Ulkona kimmelsi kirpeän pakkasaamun kuura, joka oli huurresokerillaan kuorruttanut jokaisen korren ja kuivahtaneen lehden. Sinne tänne oli satanut hienoinen huntu uutta, kevyttä lunta. Ystävykset riensivät pihamaalle tutkimaan olisiko haltijan vierailusta jäänyt jotain johtolankoja niiden löydettäväksi. Puro lensi edeltä iloisesti singahtaen kuin pieni kultainen nuoli ja perässä tassutteli pehmein käpälin Kaarna vielä silmiään hieroskellen ja tuon tuostaa haukotellen.

Ne alkoivat tutkia pihaa. ”Jäljet!” Kaarna henkäisi innoissaan päästyään juuri sille kohtaa, jossa haltija oli seissyt. Mutta vain kaksi siroa painaumaa siinä oli: jäljet eivät tulleet mistään, eivätkä jatkaneet matkaa mihinkään, aivan kuin olento olisi, no, haihtunut ilmaan. Puro tutki hyvin tarkkaan lumista maata ja keräsi sieltä täältä kultalankana kimaltavia hiussuortuvia ja haltijan smaragdikaavun taskuista pölähtänyttä kultapölyä. ”Aivan varmasti, aivan varmasti tässä on ollut haltija yöllä!” se toisteli innoissaan toistaen ”aivan varmastiaan” aina kun huomasi uuden kimaltavan suortuvan lumella.

Yhtäkkiä tuuli kantoi niiden korviin kuin hienoimpien tiukujen sointina kirkasta ääntää: ”Ii-ii-ii!” ”Mitä tuo on?” ne tokaisivat toinen toiselleen yhteen ääneen katsahtaen toisiinsa. Niitä jännitti yhä, vaikka pakkaspäivä ei enää ollut yhtään aavemainen tai pelottava, kuten kuutamoyö oli ollut. Jännitys kutitti vatsaa ja sai ne kuin yhteisestä, äänettömästä sopimuksesta aloittamaan hiipivän etenemisen äänen suuntaan. Hiljaa ja varovasti ne astuivat syvemmälle ja syvemmälle metsään. Pikku hiljaa valo niiden ympärillä taas väheni, sillä metsässä kasvoi korkeita ja tuuheita kuusia, joiden oksat siivilöivät auringon valon yläpuolelleen ja päästivät vain harvat säteet luikahtamaan oksistonsa läpi maan pinnalle. Päättäväisesti ja selät suorina Puro ja Kaarna astelivat eteenpäin varmoina siitä, että niiden tulisi saavuttaa tuon ihmeellisen kauniin laulun laulaja. Paikasta, jossa kuusen alaoksat muodostivat, kuin suuren salin hehkui kultaista hohtoa ja laulu oli kasvanut kaikkialle Kaarnan ja Puron ympärille. ”Ii-ii-ii!”

Ystävykset astuivat kuusen oksaverhon taa suureen saliin ja siellä he näkivät sen! Hohtavan keltaisena loistavan haltijan. Tämä haltija oli kohottanut toisen kimaltelevan kultakankaan verhoaman kätensä suoraan ylös taivasta kohti ja toinen käsi osoitti suoraan maahan. Näytti kuin senkin siroista sormenpäistä olisi suihkunnut kultaisia säteitä suoraan ylös taivaaseen ja alas maahan. Lempeillä, pitkien kultaisten silmäripsiuensä reunustamilla tuikkivilla silmillään se katseli Kaarnaa ja Puroa ja ne huomasivat omien käsivarsiensa nousevan juuri samaan tapaan kuin tuolla ihanalla haltijalla. Ne tunsivat kuinkan haltijan kirkas laulu sai niiden sydämeen asettumaan syvän selkeyden tunteen. Kaarna sulki silmänsä ja tunsi elävästi olevansa juuri Kaarna, ei kukaan muu. Samoin Puro tunsi usein villinä laukkaavaan sydämensä rauhoittuvaan tasaiseen sykkeeseen ja se tunsi selvästi olevansa juuri Puro, ei kukaan muu.

Haltija katseli niitä aikansa laulaen, kunnes sekin alkoi niiden silmien edessä haihtua ja kadota näkyvistä kuin harso hienointa kangasta olisi vedetty hiljalleen pois näyttämöltä. Kun haltija oli kokonaan kadonnut Kaarna ja Puro räpyttivät silmiään kuin miellyttävästä lumouksesta vapautuneina.

O

Kaarna ja Puro tutkivat kuusisalia tarkistaakseen, oliko tämä toinenkin haltija jättänyt jotain jälkeensä. Ensin ne eivät huomanneet kerrassaan mitään kunnes Kaarna parahti yhtäkkiä: ”auuts! Minä astuin johonkin terävään!” Ja se nosti toisen käpälänsä maasta ja tarkasteli harmissaan sen pohjaa. Puro singahti maahan ja nosti sieltä esille kimaltelevan kristallin, joka sai siihen osuvat harvat valonjuovat kimaltelemaan sateenkaaren väreissä. ”Tule mennään katselemaan tätä auringon valossa!” se hihkaisi innoissaan Kaarnalle ja pyrähti äkkiä ylös kuusen alta. Kaarna seurasi sitä käpälänpohjaansa hieroen.

Mutta ulkona ei paistanutkaan enää aurinko… Raskaat talvipilvet olivat peitelleet auringon alleen päivänokosille ja taivaasta oli alkanut leijailla suuria lumihiutaleita kaikkialle metsään. Kaverusten jäljet tulosuunnasta olivat jo miltei peittyneet lumihiutaleiden alle. Toisaalta lumisade lupaili talven tuloa ja iloisia lumileikkejä, toisaalta jäljet peittyivät ja niitä alkoi huolettaa hieman löytäisivätkö ne enää kotiin. Seurattuaan jälkiä jonkin matkaa huomasivat ne, etti polkua enää erottanut tuoreen lumen alta ja joutuivat valitsemaan suunnan umpimähkään. Puro yritti lentää korkeammalle, jotta se saisi paremman käsityksen kulkusuunnasta, mutta pyry yltyi koko ajan ja lumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja raskaammiksi, eikä lentämisestä enää ollut tulla mitään. Tuuli alkoi viuhua niiden korvissa, kun ne tarpoivat lumituiskua vastaan ja vaikka Kaarna oli kasvattanut hyvän ja paksun talviturkin viime viikkoina ja vaikka Puro oli pukeutunut suovillasta kehräämäänsä viittaan, alkoi niitä kumpaakin jo palella pitkä ulkoilu ilman aamiaista. Nälkäkin kurni vatsassa ja mieli teki hunajamaitoa.

”Kuulehan Puro! Minusta tuntuu, ettei koti olekaan tässä suunnassa,” huohotti Kaarna ”johan olisimme saapuneet pihapiiriin”. Tuuli viuhui niin vimmaisena, että se nappasi Kaarnan sanat noin vain riepoteltavakseen, eikä Puro ollut kuullakaan yatävänsä puhetta ja se itse sanoi: ” Kaarna! Meillä on väärä suunta, palataan takaisin.” Ja samaan aikaan ne kääntyivät kannoillaan ja lähtivät palaamaan takaisin suuntaan, josta olivat tulleetkin. Ne pelastautuivat tiuhasta lumituiskusta takaisin kuusimajan suojaan.

”Jaaha, lienee parasta odotella täällä hetki pyryn taukoamista,” Kaarna puhisi. ”Juu, tuntuu kuin silmäni ja korvanikin olisivat täynnä lunta” Puro puuskahti ja ravisteli hytkytellen kultasiipiään. Yhdessä ne kokosivat joitain risuja, joita tuon kuusisalin lattialla oli, laittoivat niistä pienen nuotion ja Puro iski kipinän kahden kiven avulla. Kaarna kaivoi nuotion ääreen kummallekin pienen mukavan syvänteen ja ne istuutuivat tulen äärelle. Nuotio alkoi lämmittää niiden sormia ja varpaita ja olo alkoi tuntua mukavammalta, turvalliselta. Tulen lämpö ja palavien risujen ritinä ympäröi niitä kuin suojava viitta ja mietteissään ne pureksivat kuusen neulasia jotain syödäkseen. Neulaset maistuivat pihkalta ja vaikka ne olivat kitkeriä ne toivat mieleen metsän, kodin. ”Oo-oo” kuuli Puro korvansa vierestä heleän huokauksen. ”Oo!” hän vastasi tyytyväisenä, sillä luuli Kaarnan huokaisseen. Kaarna katsahti Puroa ja huomasi, että siihen aivan heidän väliinsä oli ilmestynyt joku!

Kaarnan silmät levisivät aivan pyöreiksi. Kuin tulesta olisi eronnut siihen heidän väliinsä mukavasti istumaan joku! Tulenpunaisena loimuava olento istui mukavasti tuleen tuijottaen ja oli levittänyt käsivartensa kuin suojaavaksi piiriksi eteensä. Kaarnan silmien edessä sen käsien piiri laajeni ja laajeni, niin että se ulottui koko heidän nuotiopaikkansa ympäri, koko siihen valokehään, jonka rätisevä nuotio antoi. Olennosta huokui turvallista suojan tuntua, tuntui siltä kuin sen vaikutuspiirissä olo oli pehmeä, rauhallinen ja hyvä. ”Psst Puro! Tuo taitaa olla tulihaltija!” Kaarna kuiskasi innokkaasti. Puro oli myös huomannut tulihaltijan ja koetti hitaasti ojentaa kättään koskettaakseen sen tulenloimuavana kimaltevaa hihaa. Tulen haltija nauroi ”o-o-o-o-oo!” ja niin pian kuin Puro kosketti sitä, alkoi se haihtua näkyvistä kuten muutkin haltijat ennen sitä. Nuotion valo himmeni piirun verran, kun tulenhaltija haihtui kokonaan pois näkyvistä.

U

Kaarna ja Puro räpyttelivät silmiään, kun tulenhaltija oli haihtunut näkyvistä. Nuotion lämpö ja tuulen vaimea viuhuna kuusiseinien takana alkoivat pikku hiljaa painaa niiden kummankin silmäluomia. Vaikka kuusenneulasten pureskelu oli ollut vähän kummallinen aamupala, tunsivat ne nyt vatsansa täydemmäksi ja olonsa väsyneeksi. Ne alkovat pikku hiljaa vaipua istumasta loikoilemaan maahan mukavammin ja mukavammin… Nuotio kyti hehkuttaen palanutta puuta punaisena ja hento savukiehkurat kohosivat kohti kuusimajan kattoa.

”Uu-uu-uu-uu-uu” alkoi aivan hento hyräily hiipiä kuusiseinien raoista sisälle majaan. Kaarnan ja Puron silmät painuivat syvemmin kiinni ja he hengittivät tuon unisen hyräilyn tahdissa ”uu-uu-uu…” Ne alkoivat vaipua kokonaan uneen ja niiden nukkuessa oli niitä nukuttamaan hiipinyt joku. Ametistinviolettina hehkuvaan viittaan verhotunut hopeahiuksinen haltija vaelsi hiljaa kuusimajassa ja ripotti sormistaan hienoa hopeaista unihiekkaa niiden kummankin silmille. ”Uu-uu” hän lauloi pehmeällä, huokaavalla ääneellä. Unessa Kaarna ja Puro tunsivat vaipuvansa alemmas ja alemmas tukevaa ja kannattelvaa maata vasten. Ne tunsivat kaikki jäsenensä unenraskaiksi ja nukkuivat hiljaa hengittäen. Unen haltija hiipi hiljaa kuusimajassa kunnes alkoi haihtua pois....

Y

Puro ja Kaarna nukkuivat pitkän tovin lämpimässä majassa. Lopulta Puro kuitenkin havahtui. Nuotio oli pikku hiljaa hiipunut ja majaan oli taas alkanut tulla viileämpi. Sitä palelsi. Se päätti hiukan verrytellä siipiään ja jäseniään, katsahtaa majan ulkopuolelle, vieläkö lunta tupruttaisi pilvistä. Ei enää!

Ulkona kimalsi ihanan vitivalkoinen, paksu hanki. Talven kalpea aurinko oli työntänyt pilvipeiton tieltään ja sai nyt hangen sädehtimään, kuin se olisi ollut miljoonien pienten jääkristallien peittämä. Puro ponkaisi siivilleen ja syöksähti korkealle kuusten latvojen yläpuolelle. Se viuhtoi vimmatusti kultaisilla siivillään ja näki korkealta alhaalla siintävän valkean maan. Siellähän juurakkokotikin oli, pehmeänä kohoumana lumipeitteen alla. Todellisuudessa se ei niin kaukana ollut ollutkaan, he olivat vain myrskynsydämessä kulkeneet väärään suuntaan. Puro tunsi olonsa kevyeksi ja pyörähdellessään ilmassa piruetteja ja kuperkeikkoja.

Vaan aikansa leikittyään Puro tunsi, kuinka uusi tunne alkoi hiipiä sen sydämeen kuin pilvi olisi taas liukunut auringon eteen. Se tunsi itsensä yksinäiseksi siellä ylhäällä. Sille tuli ikävä Kaarnaa. ”Mitä, jos Kaarna nyt on herännyt ja huolestuu, kun ei näe minua?” Puro tuskaili. ”Hän voi pelästyä ja tulla surulliseksi.” Ja yksinäisyyden tunne sen kuijn voimistui ja kuin tuon tunteen tuomana, alkoi Puro kuulla korvissaan viheltävää laulua: ”yyy! Yyy!”

Kun se käännähti katsomaan, näki se kuinka ilmojen halki liiteli pitkä ja hoikka, siniseen lentoasuun pukeutunut olento. Sillä oli lyhyen untuvaisena pään ympärillä sojottava sininen tukkapehko ja se liisi taitavasti ja kapeana kuin käärme kuusten latvojen lomitse. Mennessään se lauloi melkein vihellykseksi muuttuvaa lauluaan: ”yyy!” Olennon kasvot eivät olleet ilkeät eivätkä uhkaavat vaan ennemminkin mietteliäät, yksinäiset. ”Ehkä hänkin kaipaa ystävää ja etsii tätä.” Puro mietti, mutta päätti että oli viisainta vähin äänin leijailla takaisin maan kamaralle ja tarkistaa olisiko Kaarna jo herännyt. Sillä yksinäisyyden tunnekin helpottaisi. Ja se astui kuusisaliin, painoi kimaltelevat kultakiharoiden ympäröimät kasvonsa aivan lähelle Kaarnan samettikarvaisia poskia ja katseli sitä. Kaarna avasi silmäsä ja sen silmät olivat heti ilahtuneet, kun se näki rakkaan ystävänsä. ”Puro! Minä nukuin niin makeasti!” se venytteli käsivarsiaan ja töppöjalkojaan ja rapsutteli turkkiaan raukeana. ”Mukava, kun heräsit. Lumisade on lakannut kokonaan! Pääsemme kotiin! Minä jo näin suunnan!” Puro huikkaili kuin helisevä tiuku ja auttoi kaarnan käpälistä pystyyn.

Yhdessä ne lähtivät kulkemaan kotia kohti.

Ä ja Å

Puro ja Kaarna kulkivat lumisen metsän halki. Kaarnan työnsi lunta tieltään tassuillaan auraten maahan polkua kulkiessaan. Lumi tuntui hauskalta kuin se kevyenä työntyi hänen jalkojensa tieltä. Hän potkiskeli sitä hieman korkeammalle nauttien talven tunnelmasta. Koskaan ennen eivät Puro ja Kaarna olleet nähneet näin paljoa lunta, olihan tämä heidän ensimmäinen talvensa. Puro lensi hieman hangen pintaa korkeammalle pöllyttäen kuusen alaoksilta lunta siipiensä kärjillä. Lumikiteet näyttivät ihanilta pöllähtäessään kimaltelemaan auringon säteissä. Saavuttuaan juurakkokodilleen, ne alkoivat kaivaa sitä esille lumihangen alta. Ennen pitkää esillä oli niiden etuovi ja yhteisvoimin ne saivat sen kiskottua auki. Sisältä huokui niitä vastaan ihanan lämmintä ilmaa ja tuttua oman kodin tuoksua.

Kaarna kopisteli tassunsa ja pudisteli turkkinsa ja Puro ravisti lumikiteet siivistään. Ne kipittivät keittiöönsäja alkoivat kattaa pöytään oikein juhlavaa päivällistä. Komeroista löytyi puolukkahilloa, sokerijuurikasta, voipapuja ja kuusenkerkkäsiirappia. Ne nostivat esille sievimmät tammenterhokuppinsa ja torvijäkäläpikarinsa, sytyttivät kynttilät ja alkoivat herkutella. Vaan juuri sillloin kuului ovelta hento tuplakoputus.

”Kuka kumma?” Puro ja Kaarna vilkaisivat toisiaan kysyvinä. ”Sisään!” ne sitten uskaltautuivat huikkaamaan ja jäivät silmät pyöreinä odottamaan jännityksellä, kuka astuisi sisään. Ovi avautui ja sisään astui ensin pihlajanmarjanpunaisena hehkuva rönsyilevään röyhelöleninkiin pukeutunut haltijarouva. ”Ää, ää, ää, ää” se kutsui toveriaan ja viittoili sitäkin astumaan sisään. ”Åå? Åå, åå.” hössötti perässä astuva haltijarouva, se oli verhoutunut ruusunpunaiseen leninkiin ja astui tarkasti jokain ”åå”:n kohdalla sipsuttavan askeleen.

Rouvat olivat sieviä, hymyilivät ystävällisesti ja arvokkaasti ja toivat mukanaan tuoreiden marjojen ja kukkien tuoksua. Ensimmäisellä rouvalla oli silmillään pyöreät silmälasit ja kuohkea pihlajanmarjanpunainen kiharapilvi oli pyöräytetty kahdelle sykerölle pään molemmin puolin. Jälkimmäisellä rouvalla oli toisen silmän päällä pyöreä linssi, monokkeli. Hänen ruusuiset kutrinsa oli pyöritetty suurelle pyöreälle nutturalle.

Tuoksuen ja supsuttaen rouvat istahtivat keittiöön pöydän ympärille Kaarnan ja Puron seuraksi ja katsoivat heitä kiinnostuneena. Puro ojensi niitä kohti hunajakuppia ja Kaarna ojensi kanervankukkamaljaa. Yhdessä nelikko herkutteli hyvän tovin.

Ö

Illanvietto jatkui hyväntuulisessa tunnelmassa. Å-haltiatar tirkisti Puroa ja kaarnaa monokkelinsa läpi ja Ä-haltiatar maisteli silmät ummessä nautiskellen suussasulavaa kerkkäpateeta. Äkkiä ovelle kolkutettiin taas. Tädit näyttivät myhäileviltä, aivan kuin he olisivat tienneet kuka nyt on tulossa. Puro ja Kaarna katsoivat kysyvästi toisiinsa ja haltiatartäteihin. Nämä vain hymyilivät leveästi sanomatta mitään.

”Sisään?” Kaarna kuiskasi ja Puro nyökytteli päätään, vaikkei oven takana olija tietenkään voinut häntä nähdä. Ovi tempautui voimalla auki ja sisään astui lumiset kenkänsä tömistäen varsinainen ilmestys!

Suuren suuri haltija, joka oli pukeutunut upean syvän vihreään asuun sinisin koristein. Hänellä oli sammaleen väriset samettisaappaat, piukat polvihousut ja vihreä hännystakki pitkillä liepeillä. Haltijan iho oli syvän pähkinänruskea, eikä hänellä ollut lainkaan hiuksia. Pää oli kiiltävän kalju ja pyöreä kuin vesimeloni. Päässä oli suuret vihreät aurinkolasit, jotka tuo mahtava ilmestys nosti otsalleen ja kajautti ilmoille uhkean, matalan ja syvä-äänisen ”ÖÖÖ”:n. Se oli kuin mahtavin fanfaari, syvä ja laulava jylinä! Tädit räpsyttivät ihaillen silmiään ja myhäilivät selvästi mielissään kuin tuo vihreä haltija marssi itsevarmasti heidän kaikkien seuraan ruokapöydän ääreen ja istahti vapaalle – turhan pienelle ja kiikkerälle hänen uhkeaa olemustaan ajatellen – jakkaralle. ”ÖÖ-ö-öö-öö-öö-öö-öö-ööö! Hän alkoi laulaa kuin paraskin oopperan tähti ja tädit yhtyivät kuoroon!

Puro ja Kaarna runsivat olevansa kovin iloisia tämän värikkään näyn ääressä ja katselivat ihaillen laulavia haltijoita. Ö-haltija oli jättänyt tuvan oven auki ja sen perässä sisään astuivat omia laulujaan hyräillen kaikki muutkin haltijat ja pieni tupa täyttyi oitis taianomaisten haltijain hehkusta, kun kaikki astuivat pyöreän pöydän ympärille herkuttelemaan! E-haltija kantoi hartioillaan tuuheaa joulukuusta ja O-tulihaltija tuikkasi siitä pienet kynttiöät palamaan lystikkäästi tuikkien. U-haltija ripotteli hopeahilettä kuusen oksille ja I-haltija kurotti kultaisena loistavan tähden aivan kuusen latvaan. Sisään lennähti hoikkana vilauksena Y-haltija, joka vihelsi tullessaan omaa lauluaan. Viimeisenä tupaan astui upeaan silkkileninkiin pukeutunut, hohtava oranssinhehkuinen auringonnousun haltija. Kun se astui tupaan hiljenivät kaikki äkisti. Niin kaunis se oli kullanhohtoisine kutreineen etteivät he voineet kuin huokaista yhteen ääneen: ”Aaa!”

Siellä, Puron ja Kaarnan juurakkotuvassa olivat nyt koolla kaikki vokaalisuvun ikivanhat ja arvokkaat haltijat ja haltijattaret: A, E, I, O, U, Y, Å, Ä, Ö!

K

Joulusta oli jo aikaa. Joulukuusi oli kannettu pihamaalle ja sen havut hakattu portaiden eteen jalkojen pyyhkimistä varten. Rungosta Kaarna oli pienellä kirveellä hakannut polttopuuta uunin pesään ja iloisesti räiskyen se olikin palanut tuoden juurakkokotiin mukavaa lämpöä. Lunta oli paljon ja he olivat leikkineet siinä vaikka ja kuinka, kaivaen käytäviä, muovaillen lumesta huonekaluja ja hahmoja… niin, oli kuin heillä olisi vallan toinen lumesta tehty koti varsinaisen kotinsa vieressä! Ja eläintarha vaikka minkälaisia lumieläimiä. Hevosen harjaksi ja häntäjouhiksi oli Puro pistellyt tuulenpuuskan repäisemiä koivunrisuja ja pieni lumirotta oli saanut hännäkseen vanhan nyörin. Lumileikkien keskellä oli lumikinokseen koverrettu luola. Luolasta ne olivat aivan erityisen ylpeitä. Se oli kuin iglu, johon saattoi ryömiä istuskelemaan ja ottaa termoskannussa hieman kuumaa kaakaota, jota siemailla. Ennen narskuvan kylmiä pakkasöitä ne olivat valelleet lumiluolan seiniä ja kattoa kevyesti vedellä saadakseen sen vallan jäätymään jäähyhmäisen yön aikana. Luolasta oli tullut vankka ja hyvä.

Ja juuri nyt oli valkenemassa taas uusi pakkaskirpeä talvipäivä! Kaarna astui ulos juurakkokodista ja veti keuhkot täyteen raikasta ja hyisevän kylmää ilmaa. Se venytteli käpäliään kohti vaaleanpunaisena valkenevaa taivasta. Koko tienoo oli valkoisten pehmeiden hankien peittämä, hiljainen ja raukea. Puro hipaisi sitä kevyesti pyrähtäessään sen ohi oviaukosta ja kiljaisi ilkamoiden: ”Hippa! Ota kiinni!” Se vuoroin lentää lehahti kultasiivillään ja vuoroin pöllytti lunta alhaalla hangen pinnalla, kun Kaarna singahti sen perään nauraen. ”Et saa lentää, se ei ole reilua!” se huikkasi Puron perään ja kuuliaisesti tämä laskeutui maan pinnalle, jolloin Kaarna tavoitti sen ja ne molemmat kaatuivat nauraen pehmeän lumen syliin.

Ne katselivat yläpuolellaan aukeavaa, huikaisevan korkeaa taivasta. ”Mennään luolalle!” Puro ehdotti ja siinä samassa ne ryntäsivät pystyyn ja kirmasivat luolalle. Mutta luolassapa oli jo joku!

”En garde! Seis siihen paikkaan!” tuo joku komensi kovaan ääneen seisten selkä suorana, toinen jalka hieman toisen eteen ojennettuna ja kädessä terävä jääpuikkomiekka, jolla hän tähtäsi heitä uhkaavasti. Hän oli suurin piirtein saman kokoinen kuin Puro ja Kaarnakin olivat, eli ihmislasta huomattavasti pienempi, ehkäpä puolensäären korkuinen kiivas hahmo. Hänen ihonsa hohti hopeaisen kalpeana, hiukset olivat kuin pakkasyössä huurtuneen kaislan tupsu ja vaatteet huurteesta kudotut. Kulmat olivat kurtistuneet huolestuneesti, silmät kapeat viirut ja jäästä sinervät huulet puristuneet tiukaksi viivaksi. Silmissä tuikki kuitenkin tinkimätön rohkeus ja taistelunhalu, pakoon tuo otus ei pötkisi vaikka mikä olisi, sen näki jokainen.

”Ei askeltakaan tai saatte tuta miekkani piston!” hän kihisi hampaidensa välistä hurjistunutta kihinää.

Puro ja Kaarna nostivat käpälänsä kohti taivasta antautumisen merkiksi ja pysähtyivät niille sijoilleen. ”Rauhoitu toki pakkaspoika, emme me sinua uhkaa lainkaan”, Kaarna koetti rauhoittaa hurjimusta. ” Emme lainkaan!” vahvisti Puro ja puisti siroa päätään niin että kultainen kiharapilvi kimalsi nousevan auringon valossa. ”Kuka sinä oikein olet?” hän jatkoi ”tiedätkös, että olet tainnut ryömiä meidän luolaamme nukkumaan ja taisimme juuri sinut herättää, eikös?”

”Vai vielä pakkaspoika!?” puuskahti tulokas ja katsoi heitä hämmästyneenä. ”Minähän olen tyttö! Kuninkaantytär, jos tarkkoja ollaan. Isäni on suuri jääkuningas, oikea pakkasukko ja talven tuoja! Minun nimeni on Kristalli.” Ja leppyneenä Kristalli laski jääpuikkomiekkaansa ja hymyili veikeästi. ”Ja siinä olette oikeassa, että toden totta nukuin luolassanne. Havahduin lähestymiseenne ja – niin, tiedättehän että hyökkäys on paras puolustus. Eihän koskaan voi tietää lähestyykö ystävä vai vihollinen.”

”Me olemme ystäviä kaikille, jotka ovat ystäviä meille” tokaisi Kaarna toverillisen sovittelevalla äänellä ja laski huojentuneena käpälänsä. ”Missä isäsi on? Kuinka et nukkunut isäsi talossa vaan täällä meidän lumiluolassamme?”

”Isälläni on upea jääkartano kaukana pohjoisessa. Sen seinät on muurattu ikijäästä, lattia routamaata ja revontulet sitä valaisevat. Mutta kaukana se lie nyt, sillä minä poloinen pakkasenpurema olen eksyksissä” nyyhkäisi Kristalli surullisena. Tunteet vaikutti valtaavan sen tuon tuosta voimakkaina aaltoina ja vaihtuvan niin tiuhaan, ettei verkkainen Kaarna ollut pysyä perässäkään. Puro tuijotti Kristalli-kuninkaantytärtä ihastuksissaan. ”Me autamme sinua.” Puro lupasi huokaisten ihailusta ja Kaarnakin nyökytti hitaasti karvaista päätään.

R

Ne kutsuivat Kristalli-neidon seuraamaan itseään juurakkokotiin. Kynnyksellä hän kuitenkin pysähtyi. Sillä vaikka tuvassa oli Kaarnan ja Puron mielestä juuri sopivan ja kotoisan lämmintä uunin hehkuessa suloista loimuaan, oli Kristallin mielestä siellä aivan tukalan kuuma, eikä se voinut lainkaan astua sisällä. Niinpä he muovasivat lumesta sille mukavan istuimen juuri keittiön ikkunan ulkopuolelle ja ikkunalauta pöytänään se asettui juttelemaan heidän kanssaan. Puro ja Kaarna istuivat tuvan puolella ja pitivät ikkunaa sen verran rakosellaan, että saattoivat mukavasti kuulla Kristallin äänen. Puro ja Kaarna siemailivat ihanaa kuumaa kaakaota kermavaahtonokareella ja Kristalli otti myöskin tarjotun kaakaon vastaan, joskin täytti mukin kourallisella hyisenkylmää lunta saaden aikaan jäähileisen suklaajuoman. Autuaana hymyillen se siemaili sitä pieninä siemaisuina.

”Kerrohan Kristalli, kuinka sinä oikein eksyit?” Kaarna kysäisi reippaasti ja Puro täydensi unelmoiva hymy rusoposkillaan: ”Miten tulitkaan läheteneeksi tuosta isäsi kartanosta, se kuulosti niin satumaiselta…”

Ja Kristalli rykäisi kurkkuaan ja alkoi kertoa.

”Isäni kartano on korkean tunturin huipulla. Kun sieltä tähystää alas näkee silmänkantamattomiin untuvaisenpehmeän, puhtaan lumen peittämiä kuusia. Aivan tunturin huipulta ei lumi koskaan sula, ei kesälläkään, joten meidän on siellä aina mukava ja hyvä olla. Minun paras ystäväni on valkoturkkinen hopeakettu, Repolainen. Repolainen juoksee mielellään lumimetsissä ja ylhäällä tunturissa ja minä juoksen sen kanssa. Lumi narskuu ja hangella kimaltavat miljoonat jääkristallit...ja ylhäällä miljoonat taivaan tähdet!

Kartanossa asumme minä ja mahtava isäni Pakkasukko. Minun isäni äiti on minun mummoni, Lumimummo nimeltään ja hänen asuinhuoneensa ovat kartanon toisessa päädyssä. Siivouspäivisin hän pöllyttää petivaatteitaan ylhäällä taivaan laen tunturissa ja silloin maan päälle, kaikkialle, leijailee ja pöllyää ihanaa, sankkaa lumisadetta. Lumimummo myös kehrää suurella rukilla värikkäitä villojaan revontuliksi. Rukki on oikein hieno, ikivanha ja sitkaasta katajasta valmistettu, upea peli. Jonain päivänä Lumimummo opettaa minutkin kehräämään revontulia ja sitten minä vasta laitankin taivaan räiskymään kaikissa väreissä samaan aikaan!

Vaan jokunen päivä sitten, kun minä aamulla heräsin ja vihelsin Repolaista luokseni, eipä se tullutkaan! Ensin ajattelin, että se on vain jäänyt juoksuilleen, mutta ei se koko päivänä palannut, eikä vielä illallakaan. Ja minua niin kovasti huoletti Repolainen, että jätin kartanosta yhden ikkunan rakoselleen, että Repo pääsisi pujahtamaan sisälle nukkumaan, jos se vaikkapa vasta yöllä palaisi. Ja nukuin itse, vaikka unen päästä oli hankala saada kiinni, kun huolestuin Repolaisen juoksuista. Aamulla, kun heräsin ja menin Lumimummolle huomenia toivottamaan, oli hän aivan suruissaan ja ihan itkeä nyyhkytti. Nimittäin yön aikana oli kartanoomme varmaankin livahtanut rosvoja! Lumimummon rukki oli kaadettu kumoon ja siitä oli varastettu iso tukku valmista revontulilankaa! Lumimummo oli niin suruisilla mielin lankansa menettämisestä, ettei hän lainkaan tahtonut enää kehrätä lisää. Ilo oli karannut! Ja jos ei Lumimummo kehrää revontulia, ei meidän kartanoamme valaise mikään ja ihmisiltäkin revontulien kauneus puuttuu!

Minua alkoi itseänikin surettaa Lumimummon puolesta ja olin niin kovasti huolissani, kun ei Repolaista vieläkään kuulunut kotiin päin, joten päätin kertakaikkiaan hypätä suksilleni ja hiihdellä Repoa etsimään. Ties, jos se olisi pulassa... Ja sillä matkalla minä nyt olen.

”Millainen vekotin tuo rukki oikein on? Emme ole sellaista koskaan nähneetkään”, Kaarna kysyi pehmeää leukaansa mietteliäästi hieroen. ”Puinen se on ja suoran ja kaarevan muotoinen, käydessään se hurisee pehmeästi ”Rrrrr...” minäpä piirrän teille kuvan!” Kristalli lupasi ja kiireenvilkkaa lennähti Puro liitua ja paperia noutamaan.

J

”Hmm vai tuollainen! Olisipa lystikästä päästä rukilla kehrämään!” hihkaisi innosta Puro. ” Nii-in, kyllä voisitte tulla luokseni kyläilemään ja ehkä Lumimummokin siitä piristyisi meitä kaikkia opettamaan. Mutta ensin pitäisi meidän löytää kotini”, Kristalli puuskahti. ”Sinä puhuit suksista? Mitkäs ne sellaiset ovat?” Kaarna tiedusteli vuorostaan. ” Voi sukset ovat hauskin kulkupeli liikkumiseen lumisessa maastossa, jollei sitten lasketa luistimia, mutta niitä tarvitaan puolestaan jäällä”, Kristalli intoili. ”Minä voin näyttää teille sukseni!” hän hihkaisi ja juoksi siitä paikasta pihamaalle ja luolan taakse, johon hankeen pystyyn oli suksensa työntänyt.

Kaarna ja Puro seurasivat Kristallia kiinnostuneena ja tämä näytti aivan erityisiä hiihtokenkiään, monoja, ja kuinka monoista kopsutettiin lumi pois ja ne kiinnitettiin suksien siteisiin. ”Vai tuommoiset…” Kaarna tuumasi ja tarkasteli suksia huolellisesti ”voisimme varmaankin ottaa puuvarastostamme tuollaista puuta ja veistellä itsellemmekin tuollaiset.” ”ja minä maalaan ne kauniin värisiksi!” Puro hihkaisi innoissaan. Ja niin ruettiin kolmen voimin valmistamaan Kaarnalle ja Purollekin suksia! Kaarnan sukset maalattiin havunvihreiksi ja Puron sukset sitruunankeltaisiksi kullankeltaisin koristein. Vielä veistettiin sauvat ja valmistettiin suksiin sidos ja ystävykset saivat ne kiinnitettyä suoraan käpäliinsä, sillä monoja niillä ei ollut. Hyvin se narulla kävi!

Ja niin lähdettiin luisuttelemaan eteenpäin. Aina välillä tuiskahdettiin nurin pehmeään hankeen, vaan äkkiä päästiin ylös ja yritettiin jälleen. Kristalli opetti selälleen tuiskahteneet ystävykset nostamaan suksen pohjat kohti taivasta ja siellä kääntämään ne oikein päin, jotta ylös nouseminen onnistui helpommin, eivätkä jalat menneet solmuun. Hän opetti liikuttelemaan käsiä ja jalkoja vuorotellen hiihtorytmin löytymiseksi. Tultiin korkean jäämäen huipulle, jonka alaosa nousi vielä hieman ylöspäin hurjana hyppyrinä. ”J-j-johan on j-j-jännittävä j-j-jäämäki!” sanoi Kaarna jännittyneellä äänellä.” Minä näytän mallia lupasi Kristalli, koukisti polvensa, nosti takapuolen pystyyn ja käänsi sauvat sojottamaan taakse. ”Kun käännät suksia edestä toisiaan kohti, vauhti hidastuu sopivasti” Kristalli neuvoi ja hihkaisi mennessään ”Jippii!”

Seuraavaksi laski Puro huutaen hurjasti ”jahuuu!” ja avustan siivillään räpytellen mäen loppuhyppyrissä. Kaarnasta mäki näytti hurjalta. Jännitys kipristi sen vatsaa. Mutta, kun kerran toisetkin olivat laskenee, eikä toistakaan reittiä alas näkynyt. Kaarna muisteli tarkkaan, kuinka Kristalli olikaan neuvonut. Polvet koukkuun, takapuoli ylös, sauvat taakse ja suksen kärkiä yhteen, jos halusi jarruttaa. Selvä pyy, nyt mentäisiin!

P

Ja Jjjiippiii vain, Kaarna syöksyi mäkeen upeassa laskuasennossa! Tuuli viuhui korvien välistä sen turkkiin ja vauhti tuntui huumaavalta. Kaarna taivutti suksia hieman kohti toisiaan vauhtia hidastaakseen ja kas se toimi, juuri niin kuin Kristalli oli luvannut. Hän jousti polvista mukaillakseen mäen pientä kupruilua ja pitääkseen tasapainonsa ja keskittyi kieli keskellä suuta. Mutta mäki oli kamalan pitkä ja vaikka hän aurasi suksillaan juuri niin kuin Kristalli oli sanonut alkoi vauhti taas itsepäisesti kiihtyä ja aivan äkkiarvaamatta Kaarnalle tuli kauhistuttavan jännittynyt olo. Entäpä, jos hän kuitenkin kaatuisi ja satuttaisi itsensä? Jalat alkoivat huojua eivätkä polvet enää suostunut pysymään koukussa vaan alkoivat jäykistyä ja…

...Kaarna liukui hurjaa vauhtia mäen hyppyriin - juuri ja juuri pystyasennossa - ja lensi ilman halki suoraan tupsahtaen pehmeään lumikinokseen. Onneksi lumi oli pehmeää eikä Kaarnaan tehnyt kipeää, vaikka tottahan se oli aivan hämmennyksissä, kun kaikki oli käynyt niin hurjan nopeasti. Samalla siitä tuntui, kuin se olisi selviytynyt aivan mahdottomasta koitoksesta ja se oli ylpeä uskalluksestaan. Mäen lasku oli hauskaa!

Tuolta kurvasivat Puro ja Kristalli Kaarnan rinnalle ja alkoivat auttaa sitä ylös kinoksesta. ”Kylläpä oli kerrassaan komea lasku!” Kristalli kehui ja Puro pyyhkäisi toverillisesti lunta Kaarnan turkista sieltä täältä. ”Hyvä, kun uskalsit!” se kuiskasi ystävällisellä äänellä. Yhdessä lähdettiin hiihtelemään edessä avautuvassa lumisessa laaksossa, hiljaa vuorotyönnöin. Tasamaalla Kaarna ja Puro huomasivat vilkuilla Kristallista mallia, kun tämä molemmilla sauvoilla yhtäaikaa työntäen liu’utti itseään sulavasti vähän pidemmänkin matkan kerrallaan.

Hiihdeltiin kuusien välistä, kun yhtäkkiä saavuttiin aukiolle ja huomattin mökki. Mökin piipusta tuprusi rauhakseen tuoksuvaa savua ja ikkunoista hehkui kotoista, kullankeltaista valoa. ”Tämähän on tuttu mökki!” Puro huomasi, ”me kävimme täällä syksyllä… täällä asuu kiltti mummo!” Ja kappas kummaa! Ne olivat todella palanneet juuri niille seuduille, joilta olivat kauan aikaa sitten matkalleen lähteneet: Mummon mökille! Ne hiihtivät ovelle, riisuivat sukset ja kopistelivat niistä lumet huolellisesti pois. Kristalli näytti, että sukset oli hyvä jättää seinää vasten nojaamaan siistinä nippuna kiepauttamalla sauvojen lenksut suksien ympäri. Sitten ne koputtivat Mummon oveen. ”Sisään, ovi on auki”, kuului Mummon ystävällinen ääni tuvasta.

Ai, kuinka lämmintä siellä oli! Ja ilmassa tuoksui ihana kullankeltainen pasteija, joka oli juuri otettu uunista. Kaarna ja Puro juoksivat haalaamaan myhäilevää Mummoa, joka oli oikein mielissään nähdessään ystävänsä.

Mutta, kun Mummo huomasi, että Kristalli oli heidän mukanaan, hän hämmästyi vallan ja vei käden suunsa eteen! ”Pohjan tytär!” hän henkäisi kunniottavasti, ”olet kaukana kotoasi! Kauan sitten Vuorenvaltias kertoi minulle, että jos koskaan tapaan pohjoisen väkeä, tulee minun antaa hänelle tietty esine. Se on vanha, muinainen… Täällä jossain se on, pölyn peitossa tietenkin…” puhuessaan Mummo oli kääntynyt penkomaan vanhaa piironkia, joka hänen tuvassaan seisoi. Siinä oli aivan lukematon määrä pieniä laatikoita ja luukkuja, joita mummo nyt availi kurkistellen yhä useampaan ja pudistellen päätään. Lopulta hän veti eräästä laatikosta esille sinisen silkkikäärön. Hitaasti hän avasi sen ja kääröstä paljastui hienoista hienoin, taidokkain kaiverruksin koristeltu peili!

Juhlallisesti Mummo nyt ojensi peilin Kristallille. Kristalli oli sanaton kunnioituksesta ja hämmästyksestä Mummon ystävällisyyttä kohtaan ja ojensi kätensä ottaakseen peilin vastaan. ”Kiitos, se on hieno!” hän henkäisi käännellessään peiliä käsissään. ”Hyvin vanha se on. Ja siihen liittyy tarina…” Mummo puhui mietteliäästi. Mutta ennen tarinoita on paras syödä vatsa täyteen. Te näytätte nälkäisiltä hiihtelyn jäljiltä. Tulkaa ottamaan pasteijaa, se on suussasulavaa! En tiennytkään, että te osaatte Kaarna ja Puro hiihtää!” hän jutteli kotoisasti samalla, kun johdatti heidät istumaan mukavasti puupöydän ääreen.

T

Vatsat oli nyt syöty Mummon antimista aivan täpötäysiksi ja kaikki istuskelivat Mummon kamarissa loimuavan valkean äärellä. Kristalli käänteli koristeellista peiliä käsissään kunnioittavasti. Liekit välkehtivät kuvajaisina peilin sileällä lasilla. ”Peili on upea… mutta mitä minä voin sillä tehdä? Mainitsit tarinasta…”

”Niin, peili on toden totta hyvin vanhaa tekoa. Haltijat ovat sen takoneet ja koristeet kaivertaneet ammoisina alkuaikoina. Kerrotaan, että se taottiin nuorelle haltijaprinssi Tryffelille syntymäpäivälahjaksi. Haltijat ovat asuneet kaikissa näissä metsissä kauan ennen kuin muita otuksia on ollutkaan. Aikojen saatossa, kun metsä on täyttynyt muistakin asukkaista: eläimistä, menninkäisistä, keijukaisista ja ihmisistäkin, ovat he muuttaneet kauemmaksi, uusille maille, sateenkaarinotkoihin ja höyhensaarille ja sen semmoisiin paikkoihin.

”Mutta me olemme nähneet haltijoita! Vaikka kuinka!” Puro ei malttanut olla hihkaisematta keskeyttäen Mummon. ”Näimme aamuauringon ihanuudessa A-haltijan, pelottavan E-haltijan, kirkastavan I-haltija, lämmittävän O-haltijan, unien U-haltijan, ylhäällä lentävän kapean Y-haltijan ja…” Puro laski sormillaan puhuessaan ja koitti muistella, mitä muita he olivat nähneet. ”Näimme röyhelöiset tätisiskokset Å:n ja Ä:n ja vielä mahtavan setä Ö:nkin. He kaikki juhlivat kanssamme jouluaattoa juurakossa.”

Mummo kuunteli kärsivällisesti lasten ilohehkuisena pulppuavaa puhetta ja jatkoi:

”Niinpä tietysti! Olette olleet tarkkaavaisia ja rauhallisia, kun noin monet muinaiset haltijat ovat teille näyttäytyneet. Minä olen aina tiennyt, että te olette erityislaatuisia lapsia.” Mummo myhäili.

”Mutta minun tarinani kertoo siis nuoresta haltijasta, Tryffelistä, joka eli vielä kauan ennen noita kaikkia muitakin. Tryffelin koko perhe asui mahtavassa voimatammessa. T-t-tammi oli heidän kotinsa. Sen vankka runko kannatteli kaikkein vanhimpia vahvoja vaakaoksia ja pienet oksat haarautuivat kaikkialle vaakaoksien ympärille. Jykevän tammen rungon sisällä sijaitsivat kaikki heidän koristeelliset salinsa ja kamarinsa. Tryffelin oma kamari oli aivan tammen latvassa ja sieltä hän tähysteli kaikkiin ilmansuuntiin kauniissa nuoressa metsässä… Tiedättekös lapset!” Mummo äkkiä keskeytti kertomuksensa. ”Voimatammi on yhä tässä aika lähellä! Me voisimme huomenna kipaista sitä katsomaan ja kerron tarinan loppuun. Nyt alkavat silmäluomeni jo painaa niin kovasti ja huomaan, että lämmin takkavalkea alkaa teitäkin unettaa, joten käydäänhän levolle.” Puhuessaan Mummo nousi ähkäisten kiikkustuolistaan, nouti muhkeita villa- ja tilkkuhuopia ja peitteli huolellisesti kaikki kolme matkalaista. Hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja antoi punaisina hehkuvien hiilien pehmeän, lempeän kajon valaista huonetta ja nukahtavia lapsia samalla kun itse hiippaili omaan petiinsä.

”T-t-tammi.. vankka voimatammi” Kristalli huokaili unelmoivasti vielä juuri ennen nukahtamistaan.

D

Aamulla herättiin pirteinä ja levänneinä uuteen päivään, kun hehkuva aurinko oli kohonnut jo korkealle taivaalle. Mummon taloa ympäröivä pieni puutarha näytti kovasti erilaiselta, kuin edellisenä iltana. Puro pyyhälsi oven suuhun nuuskimaan raikasta aamuilmaa ja vallan hämmästyi. Lumi oli suureksi osin sulanut Mummon talon ympäriltä ja vain korkeimpien kinosten kohdalla enää oli matalia luminyppylöitä. Pajukosta pilkisti kunkin pajun oksilta useampi valkoturkkinen pajunkissa. Vaaleanruskeaksi valahtanut nurmikko oli isoina mattoina tullut esille lumen alta ja sieltä täältä sen seasta pisti esille pieniä vihreitä töröjä, uusien kasvien päälakia! Aurinko hehkui ja silitti elinvoimaisena ja lempeänä herätellen tienoota pitkästä talviunesta.

”Nukuimmekohan vahingossa useammankin yön”,Puro kummasteli katsellessaan uutta maisemaa. Kaarna oli tallustanut sen vierelle unisia silmiään hieroskellen. ”Taisimme torkkua tukevasti!” se totesi. Samassa molempien korvat tavoittivat iloista solinaa mökin takaa. Pienenpienet, vikkelä kevätpurot siellä virtailivat kallion rinteitä alas kuljettaen sulavista kinoksista raikasta vettä uusielle kasvupaikoille. Iloisina linnut virittelivät sointuvia huilujaan ”tityy, titityy!”

”Kas, näkyy kevät tulleen varhain tänä vuonna”, myhäili Mummo astuessaan hänkin ulos auringonpaisteeseen ja kaivolta vettä noutamaan. ”Tulkaahan lapset aamupuurolle.

Höyryävien puurokuppien äärellä juteltiin havaituista kevään merkeistä ja Kristallikin nousi haukotellen makuusijaltaan. ”Olenpa minä vieläkin väsynyt”, hän haukotteli ja nousi verkkaan upottavalta sohvalta, johon oli illalla nukahtanut. ”Onko täällä teistäkin hieman turhan lämmin?” hän sitten kummasteli tähyillen toisia. Puro kiirehti oitis avaamaan ikkunan, jolloin raikas kevätilma pyyhkäisi puuskana sisään. ”Nyt on parempi”, Kristalli hymyili helpottuneena ja otti oman annoksensa kylmäksi jäähdytettyä puuroa.

”Tänään näemme tammen”, hän piristyi entisestään ja tavoitti vaistomaisesti peiliä. Mutta kun hän kurkisti sen kiiltävään kuvajaiseen, näki hän siellä jotain! Ihanan, runsaita terälehtiä tursuavan, vankkavartisen kukan!

”Katsokaa!” hän henkäisi toisille, miten ihmeellinen kukka! Kaikki kumartuivat kurkistamaan peiliin. ”Se on daalia, kukkien kuningatar!” Mummo kertoi ja katsoi tarkemmin. Daalia puhkeaa minunkin puutarhassani aina kauneimmalle paikalle ja kukkii runsaana ja ylevänä koko puutarhan komeimpana daamina koko kesän. Ja niin pian kuin Mummo oli muodostanut huulillaan sanan ”daalia” alkoi kukka kasvattaa vihreää varttaan suoraan peilin lasista ylöspäin ja siihen kehkeytyi ensin sievä, pullea nuppu, joka heidän silmiensä edessä alkoi aueta röyhelöiseksi pyöreäkukkaiseksi daaliaksi.

”Ihana”, huokasivat lapset haltioituneina.

B

Kun daalia oli aikansa kasvanut peilistä, ojensi Kristalli kättään ja samalla hetkellä, kun hän kosketti kukan vartta, irtosi se peilin lasilta hänen käteensä.
”Laitetaan se maljakkoon!” Kristalli pyysi Mummolta ja Mummo nousi kurottamaan ylähyllyltä kaunista lasimaljakkoa. ”Minä autan!” Puro hihkaisi ja pyrähti vaivatta ylähyllylle ojentamaan maljakkoa Mummon ulottuville. Kun daalia oli päässyt raikkaaseen veteen kauniissa maljakossa, näytti se entistä ylevämmältä ja kuninkaallisemmalta. Se aivan hehkui himmeän ruusunpunaista ja kullankeltaista hohdetta.

”Daalia on vanha ja arvokas kukka, haltijoiden ajoilta asti tunnettu…” Mummo jutteli ajatuksissaan, ”aivan kuin muistaisinkin Tryffelin pikkusiskon olleen nimeltään Daalia… Vanha pääni on toisinaan hieman sumuinen muistamaan kaukaisia asioita, mutta melko varma olen.”

”Tammi! Tänäänhän meidän piti mennä sitä tervehtimään!” huudahti Kristalli innoissaan. Ja niin tehtiin vielä joitain voileipiä Mummon leipomista sämpylöistä, kullankeltaisesta juustosta ja muutamasta siivutetusta tomaatista. Pulloon sekoitettiin raikas mustaherukkamehu ja lähdettiin matkaan, retkireput selässä!

Ulkona lintujen sirkutus oli entisestään yltynyt ja innoissaan lapset kirmasivat polulla, roiskutellen lätäköissä ja tarkastellen oksiin puhjenneita silmuja oikein läheltä. Kun oltiin tultu hyvän matkaa, aukesi metsänreunasta ruohikkoinen rinne hiukan alemmas laaksoon ja siellä vastakkaisen rinteen huipulla kohosi tuo valtavan suuri ja arvokas tammi! Lapset pinkoivat pikavauhtia mäen alas ja toisen ylös ja pysähtyivät vasta kunnioitusta herättävän, ikivanhan tammen juurella. Sen oksat olivat kevään korvalla vielä paljaat lehdistä, mutta sen runko oli niin muhkea, ettei kukaan lapsista saanut yksin käsivarsiaan yltämään lähellekään sen ympäri. Vasta, kun he kaikki kurottivat yhdessä toistensa sormenpäitä kohti, yltivät käsivarret yhteistuumin juuri ja juuri rungon ympäri. Tammen vakaat vaakaoksat kohosivat korkealle lasten päiden yläpuolelle, mutta runko oli niin ryhmyinen, että siihen sai jalansijoja kiipeilyyn melko hyvin, vaikkei oksia ollutkaan.

Hups vain ja kaikki lapset jo olivat puussa kuin pienet oravat! Mummo oli tullut paljon lapsia hitaammin perässä ja pysähtyi nyt huohottaen rungon luo siihen kättään nojaten. Lapset vilkuttivat ylhäältä puusta ja Mummo hymyili lempeästi tervehdykseksi. Sitten hän otti eväspaketit esille ja alkoi kattaa kevään ensimmäistä piknikkiä puun juurelle. Kumma, voimakas tuoksu kohosi ylös lasten neniin. ”Mikä tuo tuoksu oikein on?” Kaarna ihmetteli kiinnostuneena, sillä hän haistoi ja maistoi hyvin mielellään kaikkea uutta ja houkuttelevaa. Kaarnan lempipuuhaa oli pötköttelyn ja rauhallisen puuhailun lisäksi – syöminen. Niinpä Kaarna oli ensinnä alhaalla eväiden äärellä.

”Laitahan leipäsi päälle tällaisia vihreitä lehtiä”, Mummo tarjosi rasiastaan ”ne ovat basilikaa.”

”B-b-basilikaa!” Kaarna maisteli ensin sanaa, nuuhkaisi sitten lehtien voimakasta tuoksua ja sitten maistoi varovasti yhtä. ”Hyvää! Aivan erilaista kuin mikään, mitä olen aiemmin syönyt”, hän totesi ilahtuneena. Toisetkin kiipesivät alas evästauolle ja ottivat maistiaisensa pyöreälehtistä, tuoksuvaa basilikaa.

Nyt aika oli juuri oikea Mummolle kertoa lisää Tryffeli-prinssistä, Daaliasta ja taikapeilistä...

C

”Kuulostipa Freesia ihanalta kukalta. Voin melkein nähdä sen tässä silmieni edessä ja kuvitella sen huumaavan tuoksun…” Puro tunnelmoi ihastuneena. ”

”Pohjoisen väki on varmasti minun sukulaisiani!” totesi Kristalli kiihtyneenä. ”Olen kuullut tarinoita siitä kuinka aikojen alussa he vielä purjehtivat huomattavasti useammin etelään, ennen kuin asettuivat pysyvästi sijoilleen tuntureille. Lumimummo on kertonut minulle upeista seikkaluista, joita esivanhempani ovat kokeneet.”

Kaarna imeskeli mietteliääni basilikan lehteä. ”Entä peili. Mikä sen taikavoima on?” hän kysyi toivoen Mummon jatkavan tarinaa.

”Sitä Tryffelikin ihmetteli ja alkoi pikkuhiljaa saada selville. Tammipalatsissa järjestettiin suuret syntymäpäivän juhlapidot ja kaikki vieraat lauloivat oman perinteensä mukaisia onnittelulauluja syntymäpäiväsankarille. Tryffeli nyökkäsi päätään ja nauroi hyväntahtoisesti hauskoille syntymäpäiväesityksille. Nämä juhlat olivat ylivoimaisesti ihanimmat syntymäpäiväkekerit, jotka hänelle oli koskaan järjestetty. Ruoka oli suussasulavaa ja sitä tarjottiin kaikkiin makuihin sopivana: pohjoisen väelle oli valtavan laaja jäätelötarjoilu ja notkuva pöytä kylmiä alkupaloja, kaikille haltijoille oli katettu taikalautaset, joille ilmaantui noin vaan kunkin lempiruokaa niin pian kuin siitä sain kuvan mieleensä. Tryffeli ojensi pohjoisen prinsessalle kristallikulhoa, joka oli kukkuroillaan meheviä suklaatryffeleitä. ”Saisiko olla?” hän kysyi kohteliaasti ja neito poimi hoikilla, hopeanhohtoisen valkeaihoisilla sormillaan yhden tryffelin.

Tryffeli käänteli käsissään kaunista peiliään. ”Kiitos vielä kerran upeasta lahjasta”, hän virkkoi kohteliaana. ”Et taida tietää, mitä peili tekee?” prinsessa hymyili kiusoitellen. ”Tiedät siinä olevan taikaa, mutta millaista, siitä et ole vielä päässyt selville.” Tryffeli nyökkäili hieman nolona ja prinsessa jatkoi hyväntahtoisena, ”minä autan sinua”, ja hän otti peilin käteensä ja kuiskasi sille ”näytä minulle reitti Tryffelin salaiseen piilopaikkaan!” Ja silmänräpäyksessä saattoi Tryffeli nähdä kuinka peilin lasilta heijastui tarkasti hänen oman makuukammarinsa lehväparveke, juuri se kaikista korkein, jolta hän aina mielellään tähysti ympäröivää metsää. Seuraavaksi peili näytti kuin karttana reitin, jota pitkin juhlasalista oli kuljetteva päästäkseen sinne. ”Peili on suunnannäyttäjä! Se näyttää sinulle suorimman reitin aivan mihin tahansa haluat kulkea. Lisäksi, vaikket itse vielä tietäisikään, että sinun tulisi lähteä seikkailemaan, kertoo peili sen sinulle lahjoittamalla jotain”, prinsessa selosti riemuissaan. ”Onpa hauska kapine!” Tryffeli myönsi kiitollisena ja innoissaan.

”He leikkivät taikapeilillä koko pitkän juhlaillallisen ajan. Vielä seuraavana päivänäkin siihen saakka, kun pohjoisen väen oli aika lähteä takaisin tuntureille he leikkivät ja juttelivat. Heistä kerrotaan tulleen oikein rakkaat ystävykset”, jatkoi Mummo unelmoivalla äänellä.

”Onkohan peilillä vielä voimansa tallella”, Kristalli aprikoi ja puristi peilin kädensijaa molemmin käsin. ”Näytä minulle, missä Repolainen on! Missä revontulilangan ryöstäjät?” hän kuiskasi huulet aivan lähellä peilin lasia. Ja peilin lasilla alkoivat pyörteillä värikkäät taikapyörteet kunnes sen pinnasta alkoi työntyä esille jokin hieno ja pitkulainen esine: vanha, arvokas lämpömittari. Siihen oli kaiverettu kaunis kaarre, kirjain C. ”Se on celsiusmittari! Tuosta voi lukea lämpötilan ulkona, siis onko kylmä vai lämmin ilma, talvi vai kesä!” Kristalli intoili ”Lumimummo on opettanut minut lukemaan sellaista! Tämä näyttäisi olevan juuri ja juuri pakkasen puolella. Mutta täällä on kyllä kovasti lämmin, kukatkin ovat jo puhjenneet monin paikoin. Ei tämä voi pitää paikkaansa…”

Vaan tarkastellessaan lämpömittaria keskittyneenä, Kristalli ei huomannut, että peilin lasille alkoi ilmestyä uusia ja uusia kuvia…

G

Kristalli käänteli käsissään Celsiusmittaria ja kaikki tiirasivat sen osoittamia pakkasasteita tarkasti. ”Hmm. Onpa toden totta kummallista. En lainkaan ymmärrä, mikseivät nämä celsiusasteet nouse, vaikka täällä on lämmin kevätpäivä ja aurinko paistaa…”

Puron teki mieli hiukan kurkistaa vielä peiliä. Taikavoiman lisäksi se piti oikein kovasti peilistä ihan sellaisenaankin, siten että peili näytti sille sen omat kullanhohtoiset kasvot. ”Hei!” puro henkäisi jännittyneenä ja terävästi. ”Peilissä näkyy jotain!”

Kaikki syöksyivät nyt taikapeilin äärelle. Peilin lasilla alkoivat piirtyä kasvot! Kaarevan pyöreä pään muoto, pistäväkatseiset silmät, viivaksi puristunut suu ja kookkaan leuan alla risuparta. Päässä oli punainen villamyssy, jonka reunan alta takkuinen tukka harotti. ”Huh, millainen GANGSTERI!” Kristalli puuskahti. ”Hurjan näköinen tyyppi. Minä olen lukenut lumimummon vanhoista jännityskirjoista, että juuri tuolta näyttivät roistot, gangsterit. Voisiko juuri tuo olla se sama, joka on vienyt revontulilangan?”

Ja juuri, kun hän sen sanoi, näkyi peilin lasilla taas kieppuvia väripyörteitä, joiden keskeltä paljastui tunturimaisema ja korkealla tummalla taivaalla loimuavat revontulet kaikissa väreissä. Korkeat kuuset kohosivat melkein revontuliin saakka ja niide juurella seisoi pieni mökinröttelö, jonka piipusta kohosi ohut savuvana ja ikkunasta kajasti valoa.

”Gangsterien majapaikka!” henkäsi Puro tohkeissaan ja aivan värisi innostuksesta. ”Ja kartta…” lisäsi Kaarna tarkkaavaisena, sillä peilin lasille oli ilmestynyt selviä karttamerkintöjä kuljettavasta reitistä. ”Parasta meidän on nyt heti lähteä matkaan.”

Q

Peili näytti hehkuen ystävyksille tietä, kun he kulkivat lämpimässä, hiljalleen hämärtyvässä illassa kohti pohjoista. Tuon tuosta he pysähtyivät tarkastameen reittinsä peilin lasilta ja varmistamaan, että suunta oli oikea. Mummo oli auttanut heitä pakkaamaan hyvät retkireput, joissa oli runsaat, mehevät eväät, raikasta mehua ja lämmin makuupussi jokaiselle yöpymistä ajatellen.

Matkaa oli taitettu jo varsin hyvän aikaa, mutta peilin kartan mukaan he olivat yhä kovin kaukana gangsterien majalta. ”Meidän pitäisi varmaan pysähtyä yöpymään, jalkojani alkaa jo väsyttää kovasti” Kaarna huokasi. ”Minunkin siipeni alkavat olla aivan poikki”, Puro myönteli ja räpytti kultasiipiään enää laiskasti. ”Pysähdytään vain ja jatketaan aamulla”, Kristalli päätti ja ystävykset poikkesivat polulta pehmeään sammalnotkoon ystävällisen näköisten, ikivanhojen katajien katveeseen. He tekivät risuista pienen nuotion lämmittämään itseään. Pehmeisiin mättäisiin he muokkasivat itselleen nukkumapaikat ja ryömivät makuupusseihinsa mutustamaan Mummon antamia eväitä. Kaikessa rauhassa he herkuttelivat ja jutustelivat hiljaisella äänellä päivästä jo uupuneina.

Äkkiä pensaat kahisivat ja oksat risahtelivat! Joku oli tulossa heidän nuotiolleen. Ystävykset jäykistyivät, mutta eivät ehtineet se kummemmin piiloutua kuin puolustautuakaan, kun katajan takaa astui esille pienen pieni mies.

”Bonsoir!” mies surautti soinnikkaalla äänellä ”Bonsoir bonsoir, hyvää iltaa teille kaikille! Saanko istu nuotiollenne hetki? Nimi on Quy ja olen kovasti kylmänä!” Kaarna kohotti kulmakarvojaan epäileväisesti ja ujostellen, mutta Puro katseli haltioituneena miehen upeasti kaartuvia kullankellertäviä hiuksia ja pikkuviiksiä. ”Bonsoir!” hän kuiskasi ”Hyvää iltaa Quy!” ”Totta kai saat istua, täällä on kyllä tilaa kaikille matkalaisille”, Kristalli lupasi auliisti. ” Mistä kaukaa olet matkustanut?” Quy kertoi olevansa matruusi, merimies, eräästä laivasta ja tulleensa Ranskasta. Hän rakasti luontoa ja harrasti lintujen bongailua pienillä mustilla kiikareillaan. Nyt hänellä oli lomaa ja hän oli päättänyt matkustaa juuri tähän metsään bongailemaan harvinaisia pohjoisen lintuja.

Quy kaivoi laukustaan esille tuoksuvan, kullankeltaisesta, lehtevästä taikinasta leivotun, herkullista juustoa, kermaa ja tomaattia tursuvan piiraan. ”Tämä on QUICHE! Ihana, jos kova nälkä on”, Quy näytti lapsille, ”te, maistakaa!”

Kaarnan karvainen käpälä oli heti valmiina vastaanottamaan mehevän piiraan palasen. ”Quiche” hän mutusteli niin sanaa kuin piirakan palaakin, yhtä ihastuksissaan kummastakin uudesta tuttavuudesta...

W

Kun vatsat oli syöty ymmyrkäisiksi QUICHE-piirakkaa, käpertyi kukin omaan pehmoiseen pesäänsä. Illat olivat jo käyneet pitkiksi ja valoisiksi, mutta hiljalleen hento hämärä kietoi heidät huntuunsa. Nuotiossa hiiltyneet oksat hehkuivat lämmittäen nukahtavia lapsia. Metsä huokaili rauhoittavasti ja linnutkin jo nukkuivat.

Aamulla lempeä auringonsäde kutitti Kaarnaa poskesta ja sai hänet hymyilemään mukavasta lämmön tunteesta. Puro hyräili unissaan, kunnes hänkin alkoi räpytellä silmäripsiään ja katsella ympärilleen virkeänä. Kristalli oli jo herännyt ja kokoili vihellellen makuupussiaan kasaan. Quy haukotteli ja nousi istumaan pyöristäen selkäänsä ensin eteen ja sitten taakse. ”Bonjour kaikki!” hän toivotti sydämellisesti hymyillen.

Aluksi unihiekkaa silmistään hieroen ja pikkuhiljaa virkistyen, he alkoivat kaivaa esille eilisten eväiden tähteitä. Kun Quy oli mutustanut viimeisen palan quiche-piirakkaa, hän pyyhkäisi murut suupielistään ja sormistaan ja alkoi kaivaa suurta laukkuaan. ”Täällä sen pitäisi olla…”hän mumisi penkoessaan sivutaskua ja lopulta hän veti esille kiiltävän, sinisen tablettitietokoneen. ”Ah!” Quy ähkäisi tyytyväisenä, ”C´est ici!”

”Mikä isi tuo on?” kysyi Kristalli kiinnostuneena istahtaen Quyn viereen mättäälle. Puro ja Kaarnakin nojautuivat lähemmäs niin, että he kaikki näkivät tablettitietokoneen upean mustana kiiltävän lasin. ”Onko sinullakin taikapeili?”

”Peili, Qu’est-ce que c’est? Mikä on?” Kristalli veti esille oman taikapeilinsä, jonka oli kietonut matkan ajaksi vanhaan villahuiviin. Nyt oli Quyn vuoro ihmetellä taikapeilin koristeellisia reunuksia ja lasille nousevaa kuvajaista. ”Ei akkua, ihmeellistä! Magnifique! Ei ole peili tämä, vaan pädi. Tällä pääse katselemaan kaikkea mahdollista tietoa World Wide Webiin eli koko maailman tietoverkkoon.” Ja hän paineli ja sipaisi tabletin valoisaksi ja kirjoitti yläreunan tekstikenttään: WWW.

”Sinä kirjoitit tuohon WWW. Nuo kirjainmuodot ovat kuin ylösalas pompahtelevan superpallon reitti! Mitä tuo oikein voi tarkoittaa?” Kristalli kysyi katsellen tietokoneen näyttöä.

”World Wide Web”, toistelivat Kaarna ja Puro ihastuneita noita vieraita sanoja, ”mikäs se sitten on? Pääsemmekö mekin mukaan?”

”Kaikki saavat katsoa se, siellä on tieto! Se on tietoverkko, maailman laajuinen verkko! Kaikesta maailman tiedosta punottu.”

”Ai kuten hämähäkin verkko?” Kaarna koetti ymmärtää hieroen karvaista leukaansa.

”Ennemminkin tietosäikeistä punottu, tietoverkko”, koetti Quy selittää, ”verkkoa kutsutaan nimellä Internet. Sinne on varastoitu mahtavat määrät kaikenlaita tietoa, se on kuin valtava tiedon varasto-aitta. Aina jotain uutta keksitään ja vanha tieto peittyy pikku hiljaa uudemman alle verkon säikeisiin ja verkko sen kuin tihentyy.”

”Huh, melkoinen verkko!” huokaisi Puro. ”Onpa siellä tietoa!”

Ihastuneina lapset katselivat, kuinka Quy taikoi pädistään esille etsimiensä lintujen kuvia, videoita niistä ja ääninäytteitä niiden laulusta. Oli kuin linnut olisivat juuri nyt olleet juuri tässä läsnä, pädin ruudulla.

Kristallin mieleen hiipi innokas uteliaisuus: ”Tietäisikö WWW jotain uutta revontulirosvoista?”

Z, X

Innoissaan lapset ja Quy olivat huomaamatta näpeltäneet pädiä koko aamun. Joka kerta, kun joku heistä oli irrottanut silmänsä ja korvansa sen lopputtomasta välkkyvien kuvien, houkuttelevien pelien ja iloisten ääntelyjen virrasta, toiset kieltäytyivät jättämästä laitetta sikseen. Niinpä aurinko oli jo kiertänyt korkealle taivaankannelle ja alkanut hitaasti matkustaa taas länttä kohti painuakseen mailleen, eivätkä he olleet saaneet sille päivää yhtäkään askelta astuttua. Revontulirosvot olisivat ehtineet saada vaikka kuinka paljon etumatkaa!

Yhtäkkiä Kaarnan vatsassa muljahti kaiken näpyttelyn ja pimputtelun keskellä. Muljahdus oli niin selvä nälän kurnahdus, että hän havahtui melkein hypnoosista, johon tuo lumoava laite oli hänet vanginnut.

”Kaverit! Kauanko me oikein olemme pelailleet ja katselleet?”

”Voihan hileiset hillat, varmaan aika kauan! Aurinkohan on jo matkannut pitkälle iltapäivään. Meidänhän piti päästä revontulirosvojen jäljille! Minä aivan unohdin sen, kun tuo ihana pädi antoi aina uuden kivan pelin ja tunsin olevani kaikissa voitolla ja taitava.”

”Oui, tämä on kyllä aika irrésistible! Mutta nyt minun täytyy lähteä etsimään électrique, sähkö! Akku on aivan tyhjä. Kuulkaa, ottakaa tämä! Käytin sitä ennen pädiä, siitä voi olla teille apua!” Quy kaivoi laukustaan paksun, nahkakantisen kirjan, ojensi sen Kaarnalle ja kurottautui suikkaamaan kaikille nopeat poskisuudelmat kummallekin poskelle. ”Au revoir!” jahän lähti kipittämään kiireesti metsäpolkua pois päin.

Kaikki kumartuivat katsomaan Kaarnan käpälissä olevaa kirjaa. Se oli paksu ja vanha ja sen sivut olivat jo selvästi kellastuneet aikain saatossa. Siinä oli pehmeä, himmeästi hohtava, pähkinänruskea kansi, johon oli kirjailtu kultakirjaimilla ZOOLOGIA – eläintiede.

”ZOO-LO-GI-A”, Kristalli tavasi, sillä hän oli taitava yhdistämään kirjaimia toisiinsa ja selvittämään siten sanoja, ”E-LÄ-IN-TIE-DE”. Hän avasi kirjan umpimähkää ja näki upean ja yksityiskohtaisen kuvan raidallisesta seeprasta. Toisella sivulla oli elefantti ja sen jälkeen fasaani. Jokaiselle aakkosen kirjaimelle oli eläinkirjassa oma eläimensä! Lopuksi Kristalli avasi eläinkirjan ensimmäisen sivun ja huomasi siinä kauan sitten haalistuneen tikkukirjaimilla haparoiden laaditun nimikirjoituksen: Gert 7v.

”Tämä kirja on kuulunut jollekin Gertille! Mitähän kaikkea täältä löytyy… HEI!” Ja yllättyneenä Kristalli nosti kirjan välistä lennähtäneen taitellun paperin. ”Mikäs tämä on?”

He taittelivat paperin auki ja huomasivat, että se oli lapsen piirtämä kuva talosta suurten kuusten varjossa. Tummalla taivaalla loimusivat kirkkaat revontulet ja talon eteen oli piirretty kaksi iloista lasta ja hymyilevä aikuinen, jotka pitivät kaikki toinen toisiaan kädestä. ”Tässä on varmaan Gert, hänen veljensä ja heidän vanhempansa! Mutta hetkonen…” Ja äkkiä Kristalli vetäisi peilin esille ja kuiskasi sille kiihtyneenä ”Näytä revontulirosvojen mökki!” Peili näytti tismalleen saman maiseman kuin lapsen piirustuksessa! ”Arvasin sen!” Kristalli henkäisi kiihtyneenä. Gangsterien majalle johti kartta ja suoraan talon edessä komeili suuri ja jykevä raksi: X.

Kaarna oli katsellut tapahtumia kiinnostuneena ja innoissaan. Hän oli ehtinyt samalla mutustaa kokonaisen pienen pinon lättyjä ja nuoli nyt hilloa käpälistään. ”Eiköhän mennä!” hän hihkaisi innoissaan ja iltapäivän lämpimässä auringonvalossa lähdettiin kulkemaan yhä vain kohti pohjoista.

Pikku hiljaa kevään merkit kävivät vähemmälle, mitä pidemmälle pohjoiseen he etenivät. Lumikinoksia alkoi taas näkyä siellä ja täällä ja puista silmut kutistuivat vasta aavistuksiksi. Kukkia ja ruohonkorsia ei enää kohonnut maasta, vaan päin vastoin täällä päin kevät vasta teki tuloaan ja pajunkissat unissaan kurkistelivat oksien haaroista. Lopulta peilin kartalla välkähti suuri punainen X, he olivat perillä!

Tulipa äkkiä vilu Puro hytisi ja alkoi hyppiä lämpimikseen rytmikkäitä X-hyppyjä. 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10 kertaa hän hypähti! ”Kun seisot X-asennossa, olet kuin roomalainen numero kymppi!” Kristalli kikatti, ”Lumimummo on opettanut sen minulle!”

”Vai roomalainen kymppi…” hihitti Puro, vaan äkkiä Kaarna suhahti terävästi ”Shh!” oltiin tultu sen pensaan taakse, jos näkymä Gangstereiden mökkiin aukeni. Jännittyneinä ystävykset tiirasivat oksien raosta liikettä mökin ikkunoissa. Mökin ikkunoista loisti valoa ja savupiipusta alkoi kohota kirkkaana välkkyvä ja väreilevä revontulilangan säie ylös taivaalle. Vielä toinen ja toinen, kunnes koko taivas hehkui revontulten valoa ja taianomaista tanssia.

”Onpa se ihmeellisen kaunista!” huokaisivat Kaarna ja Puro yhdestä suusta.

”Ihanaa. Lanka on vihdoin löytynyt!” Kristalli huokasi huojentuneena. Hiljaa ystävykset hiipivät lähemmäs kohti mökkiä. Aivan ikkunan alla he kurkistivat sisään. Pöydän ääressä istui kaksi isoa korstoa, jotka molemmat olivat kumartuneet pöydän keskelle… kohti siinä silkkityynyllä lepäävää hopeakettua, Repolaista! Repolainen nautti silmät puoliummessa olostaan, kun toinen gangstereista kampasi sen häntää pienellä hopeaisella kammalla ja toinen syötti sille kiiltävän rasvaisia, selvästikin herkullisia kanansuikaleita.

”Olet sinä kaunotar”, rosvot lepertelivät yhdestä suusta, ”Niin viisas eläin!” Toisella rosvolla oli punainen villapipo ja ruskea risuparta ja toisella sininen pipo eikä parrasta tietoakaan.

Enempiä miettimättä Kristalli syöksyi mökkiin jääpuikkomiekka ojossa ja kiljaisi hurjalla äänellä: ”tuo on minun kettuni ja minä pelastan sen! Te gangsterit olette ryöstäneet minun Lumimummoni langat ja hän on kauhean surkeana! Tämä peli ei kertakaikkiaan vetele!”

Rosvot säikähtivät äkillistä huutamista ja välkehtivää jääpuikkomiekkaa ja syöksyivät siltä istumalta pöydän alla kyyhöttämään. Pöytä kohosi ilmaan jaloiltaan ja heittelehti villisti Repolainen kyydissään, korstot olivat näet liian suuria piiloutumaan pöydän alle.

”A-a-armoa, älä s-s-satuta meitä! Me annamme s-s-sinun lankasi kyllä takasin”, he änkyttivät kauhuissaan henkeään haukkoen. Nyt oli Kristallin vuoro olla ällistyksissään. Mikäs rosvoja vaivasi? Miten he tuolla tavoin säikkyivät häntä, vaikka hän oli heitä selvästi pienempi ja heiveröisempi.

”Öh, selvä”, Kristalli sanoi epäröiden ja laski miekkaansa, ”en satuta teitä, jos palautatte varastamanne asiat kiltisti.”

Puro ja Kaarna olivat hiipineet Kristallin jäljestä sisään ja katselivat kummastuneena ympärilleen.

”Rosvotko pelkäävät häntä?” Puro kuiskasi kaarnalle suupielestään.
”Pelkäsimmehän mekin aluksi! Hän osaa olla aika säikähdyttävä, eikö?” supatti Kaarna takaisin.

”Tulisittekohan te esille? Minä olen Kristalli, Pakkasukon tytär!” Kristalli esittäytyi tehostaen esittelyään kipakalla kantapään polkaisulla.

”Oi, sinä olet varmaan meille hirveän vihainen, kun me veimme teidän revontulenne”, toinen gangsteri sanoi arastellen.

”Olemme pahoillamme, anna anteeksi. Mutta meillä oli niin hyvä syy!”

”Kertokaa!” Kristalli pyysi kiinnostuneena ja kaikki istahtivat tupaan takkavalkean äärelle. Tuvassa oli sisältä päin yllättävän viihtyisää. Seinillä oli kauniita vesivärimaalauksia kaikenmaailman kukkasista ja kissanpoikasista, pehmeästi upottava ja kotoisasti nariseva sohva kutsui istahtamaan ja ikkunoissa oli kauniit kukalliset ja pitsisomisteiset verhot. Ei siellä näyttänyt yhtään sellaiselta kuin he olisivat ajatelleet gangstereiden majassa näyttävän. ”Otatteko keksejä?” sinipipoinen gangsteri kysyi, kun kaikki olivat asettuneet. Kekseihin oli leivottu sateenkaarenvärisiä suklaakarkkeja ja ne olivat herkullisen näköisiä. Kaarna painoi nautinnollisesti silmänsä kiinni, niin herkullisia keksejä ne olivat. ”Kiitos”, hän mumisi ihastuksissaan.

Punapipoinen gangsteri oli istahtanut sohvalle. Repolainen oli käynyt ystävällisesti lipaisemassa kylmällä kielellään Kristallin nenää, mutta nyt se taas kiipesi gangsterin syliin.

”Minäpä kerron”, suuri korsto alkoi puhua, ” me olemme asuneet tässä mökissä lapsesta asti. Kun vielä olimme pieniä, asui täällä meidän Babamme meidän kanssamme. Täällä oli ihanaa leikkiä ja asua, Baba opetti meille kaiken, mitä vain keksimme kysyä tai halusimme oppia. Meillä oli täällä aivan valtava kirjasto, sillä Baba rakasti kirjoja yli kaiken ja opetti meidätkin niitä rakastamaan. Opimme kumpikin lukemaan, kun olimme neljä vuotta! Baba sanoi, ettei ollut ikinä kuullut sellaisesta.”

”Kun minä täytin seitsemän vuotta, Baba antoi minulle oman eläintiedon kirjan” sinipipoinen puuttui puheeseen. ”Se oli minun kaikkien aikojen lempikirjani. Sen nimi oli ZOOLOGIA ja siinä oli kaikkien tunnettujen eläinten nimet ja kuvat aakkosjärjestyksessä.”

”Meillä on se! Onko se tämä!” Puro puuskahti innoissaan ja kaivoi esille Zoologian. Sinipipoinen korsto ei ollut saada sanaa suustaan, niin iloissaan ja liikuttunut hän oli. Suuri kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan karhealle leualle, kun hän kurotti ottamaan vastaan paksun kirjan.

”Se on juuri tuo!” punapipoinen gangsteri puuttui puheeseen, ”mutta vuosia sitten meidän rakas Babamme oli tullut jo niin vanhaksi, että hän kävi päivä päivältä heikommaksi ja heikommaksi. Eräänä päivänä hän ei enää lainkaan jaksanut nousta sängystä ja sitten hän nukahti, eikä enää herännyt.” Nyt hänkin jo itki vuolaasti niistäen nenäänsä suureen punaiseen nenäliinaan.

Toisiakin oli alkanut niiskututtaa korstojen liikutus ja varovasti he taputtivat heitä kädelle tai käsivarrelle lohdutukseksi.

”Sinä päivänä, kun Baba ei enää herännyt revontulet sammuivat taivaalta!” Gert puuskahti. ”Meidän oli pakko Gurtin kanssa keksiä jokin keino saada revontulet takaisin, niin kovasti me ikävöimme Babaa!”

”Onpa surullista”, Kristalli nyyhkäisi, ”mutta minun mummonikin on kovasti suruissaan… Ei saisi varastaa, vaikka tarvitsisi kovasti jotain.” Hän huokaisi syvään ja hymyili: ”Te voitte saada vähän lankaa lahjaksi. Sen verran, että muistatte Babanne ja minä vien loput pohjoiseen, ettei sieltäkään taivaan valo kokonaan sammu.”

”Voi-voisitko sinä olla niin kiltti?” rosvot hymyilivät kyyneltensä läpi, ”vaikka me teimme väärin sinulle ja perheellesi varastamalla.”

”Totta kai!” Kristalli hihkaisi nyt jo hyvillä mielin. ”Ystävällisyydestä tulee aina hyvä olo.”

Ja yhtäkkiä kaikkien suupielet kääntyivät ylöspäin ja hersyvä iloinen nauru täytti pienen mökin

Hekotettuaan riittävästi, he kattoivat pöytään lisää keksejä ja vadelmamehua ja Gert sitoi vyötäisilleen suuren ruusukuvioisen esiliinan ja alkoi sekoittaa kakkutaikinaa. Nyt pidettäisiin oikein ystävyyden juhlat.

Sohvassa Repolainen kiertyi tyytyväisenä, täysin vatsoin ja kammattuna tiiville kerälle ja tarkkaili seuruetta silmät viiruina ja hymyillen. Näytti siltä, että se ja Kristalli olivat nyt saaneet koko joukon erilaisia, uusia ystäviä.

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä