Syvällä metsän syvyyksissä, missä loitsut yhä kimaltavat ja kisailevat eli Metsän emo. Metsän emo vaelteli loitsumetsässä auttaen puita, kukkia, eläimiä, hyönteisiä, lintuja: kaikkia metsän eläväisiä kasvamaan. Hän hoivasi hellyydellään ja paikkasi rakkaudellaan vaurioituneita ja kylvi väsymättä siemenistään uutta elämää.

Sattuipa eräänä kuumana päivänä niin, että Metsän emo oli koko päivän kulkenut asioillaan metsän kauneimmissa sopukoissa ja tunsi olonsa jo aivan väsyneeksi. Hän käpertyi mukavan rungon kainaloon, ojensi jalkansa suoraksi ja sulki silmänsä tummuvan tähtitaivaan alla. Kissankello hänen varpaansa vieressä soitti tuutulaulua hennolla tiu’ullaan. Yö oli rauhallinen ja pehmeä kuin sametti ja kaikki pienet otukset nukkuivat Metsän emon kanssa.

Aamulla, kun ensimmäiset vallattomat auringonsäteet sitten ennättivät kutittamaan Metsän emon nenää, hän aukaisi silmänsä. Hän haukotteli makeasti, venytteli jäseniään ja nuuski alkavan päivän tunnelmaa. Minne tahansa hänen katseensa sattuikin, nyökkäilivät metsän puut, kukat ja kasvit hänelle iloisia tervehdyksiään. Metsän emo hymyili ja nousi. Juuri, kun hän oli aikeissa hyvästellä yöpaikkansa ja jatkaa matkaa, hän empi. Hän kuopaisi esiliinansa taskusta siemenpussiaan ja otti sieltä kaksi siementä. Toinen oli tummaksi paahtunut ja pinkeä, toinen taas pitkulainen ja kiiltäväpintainen. Metsän emo painoi pienen kuopan juuri siihen kannon juureen, jossa oli makoisaan uneen nukahtanut ja pudotti tumman siemenen kuoppaan. Hän taputteli hiukan multaa päälle ja ojensi poimunlehden vartta, jotta sen kastepisara pääsi valahtamaan kylvöpaikalle. Pitkulan siemenen hän kylvi kissankellon juureen, juuri siihen kohtaan, josta hän nukahtamisensa hetkellä oli kuullut ihanaa tiu’un helinää. Ja sitten Metsän emo nousi ja meni menojaan.

Vaan siemenet alkoivat itää ja versoa. Hento varsi kiemurteli esille maasta, juuri siitä kannon juuresta, vankistuen ja vankistuen, kunnes sen koko muoto alkoi muuntua. Se alkoi saada samettista karvapeitettä kaikkialle ympärilleen, sille kasvoi pää tarkkoine korvineen, kirkkaine silmineen ja pehmeähuulisine hymysuineen. Vankat jäsenet erkaantuivat pönäkästä vartalosta ja viehkeä häntä tupsahti esille tupsukärkineen. Täysin muotouduttuaan, sen varsi maasta katkesi ja kuihtui pois. Otus jäi nukkua tuhistelemaan mukavasti kannon juurakkoon.

Toisesta siemenestä putkahti esille versovaa ohutta ja vikkelää vartta. Se kiemursi tuonne ja tänne yhtenä iloisesti kihartuvana säkkäränä hohtaen himmeästi kultaista valoa. Vähä vähältä sen kullanhohde voimistui ja se alkoi toisen verson tapaan muotoutua hahmoksi. Sille eriytyi pää ja säkkäräinen kiharapilvi reunusti kimallellen siroja kasvonpiirteitä: vielä umpiuneen puristuneita vinoja silmiä ja kapeita hymyhuulia. Sen jäsenet olivat hoikan kapoisat ja notkeat ja keskelle sen selkää puhkesivat läpikuultavat ja hohtelevat kultasiivet. Myös tämän otuksen maahan kiinnittänyt juuriverso katkesi kuihtuen, ja otus uinui aloillaan unissaan hymyillen.

Ensimmäinen, se samettiturkkinen otus, oli nimeltään Kaarna. Se oli menninkäisten sukua, vaikkei aivan täysin menninkäinen kuitenkaan.

Toinen otus, se kullanhohtoinen, oli nimeltään Puro. Kuten arvata saattaa, se oli keijukaisten sukua, ei täysikeiju, mutta sukua kuitenkin...