Kaarna ja Puro kikattelivat hyvän tovin maassa köllötellen, kunnes ne kuulivat etäämpää metsäaukiolta kiinnostavaa, joskin vaimeaa ääntää. ”Llll Llll Llll” pulputteli jokin kumma ääni. Puro lennähti heti kultasiivilleen, puisteli pienimmätkin roskat hohtelevista vaatteistaan ja alkoi puiden ja pensaiden välissä taitavasti pujotellen lennähdellä kepeänä kuin perhonen kohti uutta ääntä. Kaarna kömpi myös jaloilleen (eikä huomannut lainkaan, että sen turkkiin oli takertunut joitain havunneulasia ja jopa pienen pieni leppäkerttu salamatkustajaksi) ja lähti tupsuhäntä maata viistäen kipittämään pehmein tassuin puron hohdetta seuraillen.

Matkalla se pysähtyi syömään herkullisia puolukoita. Se havahtui mättäältä oikeastaan vasta, kun Puro lehahti takaisin sen korvan juureen ja innokkaalla äänellä huikkasi sille: ”Kaarna, Kaarna kiiruhda katsomaan”! Silloin Kaarna taas nosti katseensa ja kuononsa nuuskiakseen ilmaa, ja yhdessä ne kirmasivat tiheän karhunvatukkapensaan lehvästöön muotoutuneesta kulkuaukosta…

…ihanalle metsäaukiolle! Aukion keskellä oli kirkasvetisenä kimalteleva, viileästä lähteestä pulppuava lampi. Sen rannalla kasvoi ruusupensaita ja sen pinnalla kellui kermanvaaleita lumpeenkukkia. Lammen rannalle oli rakennettu tukeva laituri, jossa oli korkea lyhtypylväs ja naulakkokoukku (sellainen, johon saattoi ripustaa pyyhkeensä tai kylpytakkinsa ollessaan aikeissa pulahtaa uimaan). Lyhdyssä paloi kirkas liekki, vaikka oli valoisa loppukesän päivä. ”Mikä ihmeen paikka tämä on?” ystävykset ihmettelivät yhteen ääneen ympärilleen katsellessaan. Ketään ei lammella näkynyt, joten ennen pitkää ne katsoivat toisiaan veikeästi virnistäen - ja hups vain juoksivat laiturilla ja loikkasivat veteen! Molskahdus synnytti hiljalleen lammen  silkkisen veden pinnassa loittonevia renkaita ja laituria vasten kuului liplattava pulputus: ”Llll Llll Llll”.

Ystävykset pulikoivat sydämensä kyllyydestä.