Ne kutsuivat Kristalli-neidon seuraamaan itseään juurakkokotiin. Kynnyksellä hän kuitenkin pysähtyi. Sillä vaikka tuvassa oli Kaarnan ja Puron mielestä juuri sopivan ja kotoisan lämmintä uunin hehkuessa suloista loimuaan, oli Kristallin mielestä siellä aivan tukalan kuuma, eikä se voinut lainkaan astua sisällä. Niinpä he muovasivat lumesta sille mukavan istuimen juuri keittiön ikkunan ulkopuolelle ja ikkunalauta pöytänään se asettui juttelemaan heidän kanssaan. Puro ja Kaarna istuivat tuvan puolella ja pitivät ikkunaa sen verran rakosellaan, että saattoivat mukavasti kuulla Kristallin äänen. Puro ja Kaarna siemailivat ihanaa kuumaa kaakaota kermavaahtonokareella ja Kristalli otti myöskin tarjotun kaakaon vastaan, joskin täytti mukin kourallisella hyisenkylmää lunta saaden aikaan jäähileisen suklaajuoman. Autuaana hymyillen se siemaili sitä pieninä siemaisuina.

”Kerrohan Kristalli, kuinka sinä oikein eksyit?” Kaarna kysäisi reippaasti ja Puro täydensi unelmoiva hymy rusoposkillaan: ”Miten tulitkaan läheteneeksi tuosta isäsi kartanosta, se kuulosti niin satumaiselta…”

Ja Kristalli rykäisi kurkkuaan ja alkoi kertoa.

”Isäni kartano on korkean tunturin huipulla. Kun sieltä tähystää alas näkee silmänkantamattomiin untuvaisenpehmeän, puhtaan lumen peittämiä kuusia. Aivan tunturin huipulta ei lumi koskaan sula, ei kesälläkään, joten meidän on siellä aina mukava ja hyvä olla. Minun paras ystäväni on valkoturkkinen hopeakettu, Repolainen. Repolainen juoksee mielellään lumimetsissä ja ylhäällä tunturissa ja minä juoksen sen kanssa. Lumi narskuu ja hangella kimaltavat miljoonat jääkristallit...ja ylhäällä miljoonat taivaan tähdet!

Kartanossa asumme minä ja mahtava isäni Pakkasukko. Minun isäni äiti on minun mummoni, Lumimummo nimeltään ja hänen asuinhuoneensa ovat kartanon toisessa päädyssä. Siivouspäivisin hän pöllyttää petivaatteitaan ylhäällä taivaan laen tunturissa ja silloin maan päälle, kaikkialle, leijailee ja pöllyää ihanaa, sankkaa lumisadetta. Lumimummo myös kehrää suurella rukilla värikkäitä villojaan revontuliksi. Rukki on oikein hieno, ikivanha ja sitkaasta katajasta valmistettu, upea peli. Jonain päivänä Lumimummo opettaa minutkin kehräämään revontulia ja sitten minä vasta laitankin taivaan räiskymään kaikissa väreissä samaan aikaan!

Vaan jokunen päivä sitten, kun minä aamulla heräsin ja vihelsin Repolaista luokseni, eipä se tullutkaan! Ensin ajattelin, että se on vain jäänyt juoksuilleen, mutta ei se koko päivänä palannut, eikä vielä illallakaan. Ja minua niin kovasti huoletti Repolainen, että jätin kartanosta yhden ikkunan rakoselleen, että Repo pääsisi pujahtamaan sisälle nukkumaan, jos se vaikkapa vasta yöllä palaisi. Ja nukuin itse, vaikka unen päästä oli hankala saada kiinni, kun huolestuin Repolaisen juoksuista. Aamulla, kun heräsin ja menin Lumimummolle huomenia toivottamaan, oli hän aivan suruissaan ja ihan itkeä nyyhkytti. Nimittäin yön aikana oli kartanoomme varmaankin livahtanut rosvoja! Lumimummon rukki oli kaadettu kumoon ja siitä oli varastettu iso tukku valmista revontulilankaa! Lumimummo oli niin suruisilla mielin lankansa menettämisestä, ettei hän lainkaan tahtonut enää kehrätä lisää. Ilo oli karannut! Ja jos ei Lumimummo kehrää revontulia, ei meidän kartanoamme valaise mikään ja ihmisiltäkin revontulien kauneus puuttuu!

Minua alkoi itseänikin surettaa Lumimummon puolesta ja olin niin kovasti huolissani, kun ei Repolaista vieläkään kuulunut kotiin päin, joten päätin kertakaikkiaan hypätä suksilleni ja hiihdellä Repoa etsimään. Ties, jos se olisi pulassa... Ja sillä matkalla minä nyt olen.

”Millainen vekotin tuo rukki oikein on? Emme ole sellaista koskaan nähneetkään”, Kaarna kysyi pehmeää leukaansa mietteliäästi hieroen. ”Puinen se on ja suoran ja kaarevan muotoinen, käydessään se hurisee pehmeästi ”Rrrrr...” minäpä piirrän teille kuvan!” Kristalli lupasi ja kiireenvilkkaa lennähti Puro liitua ja paperia noutamaan.