”Tuolla se on!” hihkaisi Puro tuon tuosta sisiliskon häntää hakiessaan ja jatkoi: ”äh, ei se ollutkaan...” Uudestaan ja uudestaan, liiemmin lannistumatta se jaksoi jatkaa etsintöjä ja pikkuinen sisilisko kipitti kuuliaisesti sen perässä etsintöjä seuraten.

Kaarna oli torkahtanut pikku toviksi ja nyt se tunsi olonsa taas pirteämmäksi. Se kääntyi kyljelleen riippumatossa ja seurasi Puron ja sisiliskon singahtelua pitsilankojen välistä katsellen. Äkkiä sen katse kiinnittyi yhteen paikkaan. Nurmikon oli vallannut sametinpehmeä, vihreä sammal ja sieltä täältä sojotti vallattomia ruohotupsuja. Erään tuuhean tupsun juuressa näkyi jotain, jotain punaista! Kaarna kiepsautti itsensä vähän kömpelösti alas riippumatosta ja kyykistyi tutkimaan löytöään. Se oli pieni punainen nappi. Ja nappiin oli takertunut rihma vahvaa nyöriä. Kaarna nosti napin karvaiselle kämmenelleen ja katseli sitä. Kun sitä katsoi tarkemmin, auringon säteet saivat sen sädehtimään ja säihkymään kauniisti. Nyöri hohti myös kuin sen säikeisiin olisi kudottu kuun hohdetta.

”Puro! Sisilisko!” Kaarna kutsui ”tulkaa katsomaan, mitä minä löysin!” Kolme päätä kumartui kaarnan löydön ylle: Puron kultainen kiharapilvi, sisiliskon sorja ja suomuinen, suippo pää sekä Kaarnan oma pörröinen ja tupsukorvainen, pyöreä pää. ”Mikä se on? Keneltä se on pudonnut?” Mistä sinä sen löysit?” Puron kysymykset ryöppysivät Kaarnan yli kuin kupliva juoma.

”Nappi”, totesi Kaarna mietteliäällä äänellä ”Nnn…Nnn…Nappi”

”Minä en tiedä kenelle se kuuluu. Tässä se oli nurmikolla”, hän sitten virkkoi tuumiskellen. ”Mitä sinä sanot Sisilisko?” Mutta, kun he kääntyivät Sisiliskon puoleen, oli se kadonnut aivan kerta kaikkiaan. ”Onpa kummallista”, Puro henkäisi kohottaen kauniisti kaartuvia kulmakarvojaan ja räpsäyttäen pitkiä ripsiään ”Mihin ihmeeseen hän meni?”

”Nnniin…” Kaarna myötäili. ”Mennään kysymään mummolta onko tämä nappi häneltä pudonnut, onhan tämä hänen puutarhansa.” Jännitys kummallisesta napista kihelmöi vatsaa. Jos se olisikin ollut mikä tahansa tavallinen nappi, mutta tuo säihke… Ja kuutamolanka…

Mietteissään he kipittivät puutarhan poikki kunnes astuivat mummon ovelle ja koputtivat. Mutta kukaan ei tullut avaamaan. He koputtivat uudestaan ihmeissään. ”Ehkä hän on torkuilla tai ajatuksissaan tai leipoo tai… Tai ehkä hänen korvissaan on sammalta”, ehdotti Puro ja kokeili kärsimättömästi oven ripaa. Mutta ovi oli lukittu. Ystävykset katselivat ihmetellen toisiaan ja hiipivät talon etuovelle. Mutta se oli myös lukittu, eikä kukaan avannut. Ja kun he yrittivät kurkistaa ikkunasta, oli sen eteen vedetty verho. Olipa kummallista, eriskummallista…