Ekaluokan tarinoita
Huilusatu - huilut saapuvat luokkaan
Olipa kerran kauan sitten eräs kaunis vehreä lehto. Siellä oli ennen ollut erään suuren kartanon puutarha ja niinpä siellä kasvoi jos jonkinlaisia hedelmäpuita: omenapuita, kirsikkapuita, persikkapuita ja kastanjapuita. Aikoinaan kartanossa oli asunut hienoa ja ylevää väkeä, joka silkki- ja samettiasuissaan oli tullut eväsretkelle puiden vilvoittavaan varjoon kuumina kesäpäivinä. Kun talvella puut uinuivat pehmeän lumivaipan alla, olivat kartanon asukkaat lämpimiin turkiksiin puettuina tulleet posket punaisina pyörittämään lumipalloja niiden katveeseen. Keväisin ne kukkivat suloisesti tuoksuen, kukin omalla kauniilla tavallaan ja syksyisin ne kantoivat oksat notkuen hedelmää.
Aivan tuon vanhan hedelmäpuulehdon keskellä oli noina loiston päivinä kasvanut hento ja nuori puunvesa: päärynäpuun taimi. Se oli saanut alkunsa aivan varkain pienen pienestä siemenestä, jonka vieraalta maalta lentänyt lintu oli tuonut nokassaan ja hukannut puutarhaan.
Kun se oli ollut aivan pikkuruinen taimi, oli se meinannut jäädä kartanon leikkivien lasten, satoa korjaavien palvelijoiden tai eväshuopiaan levittävien neitosten jalkoihin, mutta oli aina juuri ja juuri säästynyt liiskaantumasta. Kun se oli kasvanut hiukan suuremmaksi, vaaksan korkuiseksi taimeksi, oli kartanon vanhin puutarhuri tarkkoina tuikkivilla silmillään pannut sen merkille.
Puun näkeminen sai hänen sydämeensä soimaan iloisen, vastustamattoman melodian ja hän tunsi kuin olevansa nuori jälleen sitä kuullessaan. Hän tiesi, ettei lehdossa kasvanut muita päärynäpuita ja halusi vaalia tätä ilon puuta. Hän oli raivannut sen juurelta rikkakasvit pois, jotta sillä oli tilaa kasvaa ja hengittää. Päärynäpuuntaimi kasvoi ja voimistui vuosi vuodelta. Vaan kovin hitaasti se kasvoi ja sitä hoitava puutarhuri ikääntyi ja kävi voimattomammaksi aikojen saatossa. Onneksi puutarhalla työskenteli myös eräs nuori puutarhuri. Eräänä päivänä vanha puutarhuri otti nuorta toveriaan kädestä ja näytti tälle päärynäpuun tainta.
”Minä alan käydä jo kovin vanhaksi, enkä ehkä nää tämän puun vankistumista, kukkimista ja sitä, kuinka se aikanaan kantaa hedelmää. Pidä sinä siitä huoli, hoida ja vaali sitä, kun minusta aika jättää, sillä se on harvinainen, iloinen, laulava puu.”
Nuori puutarhuri katseli päärynäpuun tainta, muttei kuullut sen laulavan, eikä se näyttänyt hänestä ollenkaan sen ihmeellisemmältä kuin muutkaan puut. Se oli vaatimaton ja ruipelo, harvassa olivat sen lehdet, eikä se kantanut yhtäkään hedelmän raakiletta. Hän kuitenkin arvosti ja ihaili vanhaa puutarhuria, joka oli viisaasti ja kokeneesti opettanut hänelle yhtä jos toistakin tietoa, jotka hän oli painanut mieleensä ja huomannut myöhemmin arvokkaiksi. Saapui kylmä talvi ja paksu lumivaippa peitti moneksi kuukaudeksi kaikki lehdon puut, myös tuon pienen päärynäpuun.
Tuona talvena, tähtikirkkaana pakkasyönä vanha puutarhuri ummisti silmänsä uneen, eikä enää aamulla herännyt. Hän oli kuollut. Nuori puutarhuri ikävöi häntä ja itki suruissaan monta talvista päivää, sillä vanhus oli ollut hänelle rakas ja opettavainen koko sen ajan, jonka hän oli tuossa kartanossa palvellut.
Kuten aina kevään myötä päivät kuitenkin pikku hiljaa pitenivät, lumi suli liplattaviksi puroiksi ja kaikkialle lehdon nurmelle nousi kukkia kaikissa sateenkaareen väreissä. Nuoren puutarhurin oli yhä ikävä vanhaa puutarhuria, mutta suru oli väistynyt ja tilalle oli tullut lämmin haikeus noita kaikkia kultaisia oppitunteja kohtaan, joita vanha puutarhuri oli hänelle pitänyt. Kun lähes kaikki lumi oli jo sulanut käyskenteli nuori puutarhuri hedelmäpuulehdossa. Hän katseli tarkkaan tekisivätkö hedelmäpuut jo silmuja oksiensa kärkiin lupauksina uusista lehdistä. Mutta silmuja ei vielä ollut yhdessäkään suuressa puussa, joiden hän tiesi aiempina vuosina kukkineen ihanasti tuoksuen ja antaneen hyvin hedelmää. Vaan pienen päärynäpuun latvassa oli muutama pikkuruinen, samettisen pehmeä kokonaan puhjennut lehti ja vieläpä yksi herkkä kermanvalkea kukka! Nuori puutarhuri puhalsi varovasti lämmintä ilmaa kukalle ja toivotti sen hyvillä mielin tervetulleeksi kevääseen. Ehkä tuosta kummallisesta puusta olisi kuin olisikin jotain iloa…
Kevät eteni vauhdilla ja päärynäpuu teki vielä kolme muutakin kukkaa ja aika liudan lehtiä. Syksyllä se kantoi ensimmäiset kolme pientä päärynäänsä ja sen varsi oli hiukan ojentunut korkeammalle. Päärynät olivat vielä sitkeitä ja kitkeriä, mutta nuori puutarhuri hoiti päärynäpuuta kaikella sillä rakkaudella ja hellyydellä, jolla hän kaipasi vanhaa puutarhuria.
Vuodet vierivät ja kartanossa lapset varttuivat aikuisiksi. Puutarhuri varttui myös, hoiti työtään ja perusti perheen. Vuosien varrella päärynäpuu vankistui hitaasti ja varmasti ja vuosi vuodelta sen kukat muuttuivat tuoksuvammiksi ja tuoksuvammiksi ja hedelmät mehukkaammiksi ja makeammiksi. Sillä välin kaikki muut puut alkoivat käydä jo vähä vähältä vanhoiksi ja raihnaiksi.
Kartanon peri eräs aikuisiksi kasvaneista lapsista ja koska huonot ajat koittivat koko maahan, eikä hän ollut kovinkaan taitava säästämään rahaa, vaan ennemminkin tuhlaamaan sitä surutta, köyhtyi kartano. Vuosikymmenten kuluttua perijä oli tuhlannut kaikki kartanon rikkaudet ja hänen oli pakko muuttaa pieneen mökkiin ja kartano jäi autioksi. Puutarhurikin oli jo hyvin vanha, eikä hänelle ollut enää vuosiin kukaan maksanut palkkaa puutarhan hoidosta. Kuitenkin päärynäpuuta hän oli koko elämänsä hoitanut ja hoivannut rakkaudella niin kuin oli aikoinaan vanhalle puutarhurille luvannut. Päärynäpuu oli ollut hyvä puu, kaunis ja ylevä ja kantanut lopulta paljon hedelmää. Mutta vaikka puutarhuri oli koettanut kuulla päärynäpuun laulun, ei hän ollut sitä vielä koskaan kuullut.
Kun puutarhuri oli jo hyvin vanha, hän otti pojanpoikansa ja tyttärentyttärensä päärynäpuun äärelle. Hän asetti kätensä puun rungolle ja silitti sitä hellästi. Pieni poika ja tyttökin asettivat kätensä puun rungolle. Ja silloin puutarhuri vihdoin tunsi sydämessään päärynäpuun laulun juuri niin kuin vanha puutarhuri oli aikanaan vuosikymmeniä sitten tuntenut! Ilon ja liikutuksen kyyneleet silmissään hän halasi puun runkoa ja silloin siitä irtosi kaksi kuivaa oksaa hänen käsiinsä. Oksiin oli tikka koputellut nokallaan ja kun tuulenvire puhalsi koloseen soi puun laulu ilmoille saakka. Puutarhuri otti puukkonsa esille. Hän kaiversi oksat ontoiksi, suurensi kolosia ja vuoli kaksi kaunista päärynäpuista huilua.
Toisen hän antoi tyttärentyttärelleen ja toisen pojanpojalleen. Kiitollisina ja ilosta tuikkivin silmin he ottivat lahjat vastaan. Siitä pitäen he soittivat puun laulua hellästi huiluihinsa puhaltaen tuoden iloa kaikkialle, minne nuo sävelet vain ylsivät.
Rapa ja ruma sana
Olipa kerran eräs lapsi, joka oli nimeltään Rapa. Hän oli ystävällinen ja kiltti lapsi. Hän tuli toimeen monien tovereiden kanssa, oli auttavainen ja reipas. Erään kerran Rapa oli leikkipuistossa ja näki, kuinka isommat lapset olivat keinumassa. He olivat jo suuria koululaisia ja koska Rapa oli itse ensimmäisellä luokalla – sattumalta, kuten tekin – hän ihaili noita isoja lapsia ja halusi olla kuten he. Heillä oli upeat vaatteet ja he olivat rohkeita ja sanavalmiita. Mutta kun hän kuunteli heidän puhettaan toinen toiselleen, hän kuuli jotain outoa. He käyttivät erilaisia sanoja kuin hänen oma perheensä ja ystävänsä. He päästivät yhden vahvan sanan. Sana oli jännittävä ja hurja! Ja se särähti korvaan voimakkaana, erilaisena kuin muut.
Ja silloin Rapa aivan yhtäkkiä muisti, että hän oli kuullut tuon sanan ennenkin. Kun hän oli ollut aivan pieni lapsi ja hän oli Kummitädin kanssa rakentanut puumajaa pihapuuhun, oli Kummitäti vahingossa lyönyt peukaloonsa vasaralla. Suuri ja yllättävä kipu oli hänet saanut päästämään tuon saman sanan, voimasanan, ilmoille. Hän oli karjaissut sen kovalla äänellä. Silloin Rapa oli pelästynyt kovasti Kummitädin yhtäkkistä huutoa ja sitä, että rakkaalle Kummitädille tapahtuu jotain pahaa. Hän oli alkanut itkeä. Silloin Kummitäti oli ottanut hänet syliin ja sanonut: ”Rakas Rapa, minä sanoin ruman sanan. Älä sinä koskaan sano rumaa sanaa.” Kummitäti oli lohduttanut häntä ja he olivat jatkaneet majan rakentamista. Mutta nyt tuo Kummitädin ruma sana kuului isojen lasten puheessa tuon tuosta. Rapaa kummastutti. Kummastuksen alla oli toinenkin tunne: hän tunsi ihailevansa isoja lapsia. Ja vaikka ennen sana oli pelottanut häntä – hänhän pelkäsi, että Kummitädille käy huonosti - alkoi nyt ihailun tunne syrjäyttää pelkäämisen tunnetta. Sana alkoi tarkoittaa rohkeutta hänen mielessään.
Niinpä, kun toverit koulun pihalla juttelivat hänelle aivan tavallisia asioita, hän napautti tuon sanan heidän kuullensa. Kaverit näyttivät järkyttyneiltä ja samaan aikaan tuo sama ihailu välähti heidänkin silmäkulmissaan. Lilli, hänen luokkakaverinsa juoksi heti koulun pihan poikki heidän rakkaan opettajansa Neiti Kervisen luokse kertomaan hänelle. ”Rapa kiroilee”, Lilli sanoi painokkaasti. Neiti Kervinen pyysi Rapan luokseen ja sanoi vakavalla äänellä: ”Rapa hyvä. Kirosana on ruma sana eikä kiroilu kuulu hyviin tapoihin. Älä käytä rumia sanoja koulussa.” Rapa nyökkäsi Neiti Kerviselle ja lupasi, ettei enää sano sanaa, mutta sydämessään hän tiesi, että käyttiväthän isotkin lapset rumia sanoja ja hän halusi jo olla kuten isot lapset. Hän ihaili heitä ja sana tuntui antavan hänelle juuri sitä voimaa, samaa vetovoimaa. Ja niinpä, hän ei enää koskaan sanonut rumia sanoja sillä tavalla, että Neiti Kervinen tai muut aikuiset olisivat kuulleet, vaan hän sanoi niitä salaa, siten että vain toverit kuulivat. Ja vaikka toverit kävivät kertomassa Neiti Kerviselle, ei Rapa lopettanut.
Kerran kävi niin, että Rapa oli kylässä Isoäidillä. Isoäiti oli hänelle tärkeä ja rakas ja hän viihtyi kylässä hyvin, sillä Isoäiti tarjosi herkkuja ja pelasi hänen kanssaan. Nytkin he pelasivat muistipeliä. Kävi niin, että Rapa voitti ja voiton hetkellä hän päästi tuon ruman sanan. Sen merkitys oli kokonaan muuttunut hänen mielessään pelottavasta jännittäväksi ja jännittävästä lopulta aivan tavalliseksi. Kun hän sanoi sanan, Isoäidin silmät levisivät järkytyksestä ymmyrkäisiksi ja hän vetäisi käden suullensa säikähtäneenä. Rapakin säikähti, koska Isoäiti ei koskaan ennen ollut käyttäytynyt tuolla tavoin eikä näyttänyt koskaan noin kauhistuneen kysyvältä.
Isoäiti sanoi: ”Rakas Rapa. Tuo sana on vaarallinen voimasana. Ammoisina aikoina, kun muinaiset ihmiset vasta kehittelivät ihmisten kieltä ja vasta tunnustelivat sen voimia, he latasivat tuohon sanaan paljon. Ja kun heille tapahtui suuri onnettomuus, suuri suru tai suuri epätoivo, he käyttivät tuota sanaa ja sillä tavoin heidän olonsa helpottui. Turhanpäiten he varoivat visusti käyttämästä tuota sanaa. Pitkään oli niin ja ihmiset muistivat. Vaan kun aika kului ja vanha tieto sanan voimasta unohtui, alkoivat ihmiset käyttää sanaa noin vain ja miten sattui, vaikka suuri suru, onnettomuus tai viha ei heitä koskettanut. Ja niinpä sanan voima alkoi jakautua. Ja vähä vähältä, kun sanaa suihkahteli sinne tänne, alkoi surua ja vihaa ja eripuraa tulla ihmisten ympärille enemmän ja enemmän. Ne, jotka eivät ennen olleet vihassaan äkkipikaisia, muuttuivat sellaisiksi ja joutuivat tuon tuosta inhottaviin riitoihin toinen toisensa kanssa. Ne, jotka eivät olleet surullisia, kohtasivat surua ja pettymystä. Sanan voima alkoi kutoa pimeyttä koko maailman päälle. Silloin eräs viisas lapsi muisti, että oli kuullut isoäidiltään vanhan tarinan tästä kaikesta ja ymmärsi mistä oli kysymys. Hän puhui läheisimmille ihmisilleen: ”te käytätte voimasanoja liian helposti! Niitä kuuluu käyttää vain äärimmäisen hädän purkamiseen!” Hänen rakkain aikuisensa kuunteli häntä ja kertoi toisille aikuisille. Suusta suuhun kulkien vanha viisaus saavutti taas kaikki ihmiset ja he ymmärsivät, että voimasanojen käyttö oli todellakin riistäytynyt käsistä. Ja he alkoivat taas varoa ja tarkkailla sanoja. Ja vähitellen pimeys poistui ja sanat alkoivat taas toimia, kuten niiden piti. Kun jotakuta harmitti oikein viiltävästi pieleen mennyt viljasato, hän sai ikävän olonsa helpottamaan sinkoamalla ilmoille tuon sanan. Tai kun joku satutti itseään pahasti, helpotti ruman sanan henkäiseminen kivun tunnetta. Sanojen mahti oli taas tallella, riitoja oli vähemmän ja maailma muuttui jälleen valoisammaksi ja mukavammaksi elää ja olla.”
Isoäiti oli puhunut myötätuntoisella ja hellällä, mutta myös kovin vakavalla äänellä. Hän silitti viereensä painautuneen lapsen hiuksia ja jatkoi: ”Rapa rakas. Nyt kun sinä sanoit tuon sanan, minä pelkään, että se on tapahtumassa jälleen.” Ja silloin Rapa, joka rakasti ja kunnioitti isoäitiä oikein kovasti, kertoi isoista lapsista ja siitä, mitä oli kuullut ja miltä sanan käyttäminen oli hänestä tuntunut. Hän kertoi, miten ihanasti ihailtuna oleminen oli häntä hyväillyt. Ja silloin isoäiti sanoi: ”Minä ymmärrän sinua Rapa. Mutta ihailu on saatava muilla keinoin ja muiden taitojesi ansiosta. Sillä se mistä kerroin, on tapahtumassa taas ja on hyvin tärkeää, että sinä olet niin kuin tuo viisas lapsi. Sillä pelkään, että noiden voimasanojen voima alkaa taas hiipua ja tulla ihmisen ulkopuolelle lisäten pimeyttä. On tärkeää, että sinä osaat hillitä oman kielesi."
”Selvä Isoäiti”, Rapa sanoi auliisti, sillä nyt hän halusi luvata ja olla tuo valon lapsi. Ja niinpä kävi, että kun toverit, jotka olivat myöskin omaksuneet tuon jännittävältä tuntuvan kiroilun tavan, kuka mistäkin, ja sanoivat rumia sanoja, oli Rapa se, joka sulki niiltä korvansa eikä vastannut samalla tavalla. Ja pikkuhiljaa kaveritkin lopettivat ja Rapa kertoi heille, mitä oli kuullut isoäidiltä. Valo ja iloisuus alkoivat taas lisääntyä ja Rapa sai ihailua toisilta muiden nokkelien sanojensa ansiosta. Kavereiden kanssa hän alkoi kehitellä ihan ikiomaa kieltä, johon kuului jos mitä aivan ihkauusia, itse sepitettyjä sanoja. Rapan sydämessä tuntui taas kevyeltä ja mukavalta, kun salailun taakka oli siitä väistynyt.