Lopulta vesileikit olivat uuvuttaneet iloiset kaverukset Puron ja Kaarnan perin pohjin ja nämä heittäytyivät aukiolle loppukesän auringon alle kuivattelemaan itseään. Aurinko lämmitti niin mukavasti, nurmi oli niin kovin pehmeä ja ruusut tuoksuivat niin ihanasti, että raukeina ne sulkivat silmänsä ja olivat juuri vaipumassa aamupäivänokosille, kun aivan yhtäkkiä Kaarnan tarkat korvat tavoittivat jotain kummaa, lähestyvää ääntä. Ruusupensaat kahahtelivat!

Siinä silmäyksessä ne olivat taas valppaina ja ryntäsivät lähimmän ruusupensaan taakse piiloon. Pensaan oksien lomitse ne seurasivat silmät tarkkana ja korvat höröllä, koska lähestyjä saavuttaisi ne. Kahahtelu lähestyi ja siihen sekoittui hienoista tyytyväisen kuuloista muminaa ja myhäilyä: ”Mmm Mmm”. Vihdoin näköpiiriin astui lyhyin töpöttävin askelin liikkuva, kumara ja pyöreä mummo. Mummo oli pukeutunut moneen kerrokseen pehmeistä kankaista ommeltuja vaatteita, päällimmäisenä hänellä oli ruudullinen takki ja valkea esiliina. Hänellä oli hopeanvaaleat, (yhä kovin tuuheat) hapset niskassa sykeröllä ja kasvot olivat kuin monin kerroin rypytettyä silkkiä, täynnä juonteita ja uurteita. Myhäillen itsekseen mummo köpötti ystävyksiä huomaamatta laiturille, kurotti varpailleen pylvään lyhdylle, avasi sen lasiluukun ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja tassutteli takaisin sinne päin, mistä oli tullutkin.

Kun mummo ohitti sen pensaan, jonka takana kaverukset olivat piilossa, hiipi Kaarnan nenään ihana tuoksu: tuoksui lätyiltä ja sokerilta, kermavaahdolta ja mansikoilta! Mutta nuo maut eivät olleet Kaarnalle tuttuja, hänhän oli vastasyntynyt, joten tuoksu oli hänen nenäänsä mystinen ja vastustamaton. Niinpä ennen kuin Kaarna itsekään huomasi - puhumattakaan Purosta, joka yleensä huomasi aivan kaiken – oli hän noussut jaloilleen ja lähtenyt tassuttamaan mummon perässä ihanan tuoksun vetäessä hänen nenäänsä kuin nuoralla. Puro lepatti siipiään kauhuissaan ja hänen koko olemuksensa värisi, hän yritti kuiskata Kaarnaa takaisin tai tarttua tätä hännän tupsusta, mutta mikään ei auttanut, Kaarna oli kuin lumottu. Niinpä Puro ei voinut muuta kuin lennähtää hermostuneesti nykivin pikku pyrähdyksin kaksikon perään.

Mummo ylitti metsäaukion, kulki hyvän matkaa kauniissa varpumaisemassa männynrunkojen lomitse, kunnes saapui toiselle aukiolle, jonka keskellä hänen oma tukeva mökkinsä oli. Mökki näytti viihtyisältä ja kutsuvalta. Sen ovelle johti hauska lemmikkien reunustama kivipolku, jonka mummo kulki hypähtäen yllättävän ketterästi kiveltä kivelle. Hän astui sisään mökkiinsä ja sulki oven narahtaen perässään. Ihana tuoksu oli houkutellut Kaarnan Mummon kannoilla ovelle saakka ja vain hetken epäröityään, hän kohotti pienen karvaisen nyrkkinsä ja kop kop koputti oveen päättäväisesti. Ovi aukesi ja mummo kurkisti sen raosta ryppyiset kasvot ystävällisesti hymyillen. ”Kukas sinä olet, lapsikulta?” hän tiedusteli Kaarnalta lempeästi. ”Minä olen nenä. Siis olen Kaarna! Tulin nenän perässä.” Mummo nuuskaisi ilmaa ja sitten olkapäätään ja hänen kasvonsa valaistuivat. ”Vai niin!” hän hymyili, ”Tule toki peremmälle!” Ja yhdessä he astuivat mökkiin, jossa Kaarna sai eteensä oikein kukkuraisen annoksen kullankeltaisia, voissa pitsireunaiseksi paistettuja lättyjä kermavaahtohunnulla ja makeilla mansikoilla. Kun Kaarna nosti suuhunsa ensimmäisen haarukallisen hän ei voinut kuin onnellisena myhäillen huokaista oikein pitkään: ”Mmmmmm!” Ylähuuleen kaartui muheva Mmm-kaari.

Vaan missä Puro oli? Se oli lennähdellyt hermostuneesti väpättäen Kaarnan perässä pysytellen näkymättömissä pientä kullan kimallusta lukuun ottamatta ja lopulta sekin oli saapunut Mummon mökille. Varovasti se kurkisti ikkunasta sisään ja kun se näki Kaarnan hyvillä mielin herkuttelemassa, sen säikähdys, epäilys ja epämukava olo huiskahtivat pois juuri niin äkkiä kuin olivat ilmaantuneetkin. Iloisen napakasti se koputti niin ikään ovelle ja lempeällä äänellä mummo toivotti senkin tervetulleeksi mökkiinsä ja tarjosi lättyjä. ”Mmmmm!” kaikui tyytyväinen mumina kahdesta suusta.