Vuorenvaltiaan juhlista oli jo vierähtänyt pitkä tovi. Kaarna ja Puro olivat jo aikaa sitten hyvästelleet kaikki nuo ystävälliset ihmiset, joita olivat tavanneet juhlissa ja jatkaneet matkaansa. Mummo oli antanut heille suuren korillisen lättyjä matkaevääksi ja pullollisen makeaa vadelmamehua. Sisilisko oli lipaissut kielellään kummankin poskea ja sillä tavoin hyvästellyt heidät matkalleen. He olivat kulkeneet aikansa ja lopulta asettuneet asumaan erääseen mukavaan juurakkoon, jonka alle jotkin eläimet – varmaankin kaniinit – olivat joskus kaivaneet pitkiä käytäviä ja kotoisia huoneita. Siellä oli yllin kyllin tilaa heille kummallekin, Purolla oli oma huoneensa ja Kaarnalla omansa.

Puro oli raahannut omaan huoneeseensa marmorikiven, jonka se oli nähnyt kiiltelevän sammaleen lomassa ja päällystänyt sen silkin sileillä ja huumaavan tuoksuisilla ruusun terälehdillä. Nyt, kun talvi teki jo kovin tuloaan noille seuduin, oli se vuorannut sänkyään pehmeäksi sieltä täältä haalimillaan linnununtuvilla, joten nyt sillä oli melko pehmeä ja mukava lepopaikka. Marmorikivi vuoteen pohjana oli melko kylmä ja kova alusta, mutta se oli Puron mielestä niin hieno ja arvokas, että se ennemmin keräsi lisää ja lisää vällyjä, kuin olisi luopunut kivestä.

Kaarnan oma kammio niin täynnä sametinpehmoista, upottavaa sammalta, että sinne tuskin sekaan mahtui. Se oli vuorannut koko lattian sammalella ja seinille se oli ripustanut pieniä hyllyjä, joilla se säilytti kaikenlaista tavaraa, paljon pieniä eväskääröjä myöhemmin syötäväksi, löytämiään erikoisia kaarnanpaloja, joista saattaisi kaivertaa pieniä laivoja keväällä uitettavaksi, hyönteisten hylkäämiä seitinohuita siipiä ja sen semmoista. Huoneet olivat vierivierekkäin ja ystävykset kävivät toinen toisensa huoneessa vierailulla ja jutustelemassa, mutta kummankin mielestä oma huone oli aivan erityisen mukava, kun sinne illan tullen käpertyi nukkumaan.

Eräänä iltana ne olivat lämmittäneet pikku nuotiolla makoisan tilkan hunajamaitoa ja juuri kumpikin juoneet oman tammenterhonhatusta muotoillun kupposensa tyhjäksi. Oli aika vetäytyä yöpuulle, joten he toivottivat toisilleen kauniita unia ja ryömivät kumpikin omaan kamariinsa. Vaan kävi niin, ettei kumpikaan saanut unta. Ne makasivat valveilla kumpikin pedeissään kääntyillen ja huokaillen. Lopulta Puro nousi istumaan ja tuhautti nenäänsä kuuluvasti: nyt saa riittää! Se kaivautui ulos höyhenistä ja aikoi mennä herättämään Kaarnan seuraksi itselleen. Vaan juuri kun se oli aikeissa astua sängystään alkoi sitä epäilyttää. Olivatko varjot sen huoneen nurkissa aina olleet noin pitkiä? Näytti kuin varjot olisivat kurkotelleet sitä kohti ja se syöksähti takaisin vällyjen väliin. Sitä pelotti.

Samaan aikaan Kaarna oli myös huokaillut ja kääntyillyt ja vääntyillyt jo vaikka kuinka kauan ja se puuskahti: nyt riittää! Se aikoi lähteä herättämään Puron tai ainakin lämmittämään vielä hiukkasen hunajamaitoa nuotiolle. Se nousi sammalvuoteeltaan ja hiipi käytävään. Mutta käytävässä oli kovin pimeää, eikä se oikein nähnyt eteensä ja sitä alkoi hieman kauhistuttaa kulkea siellä yksin. Vaikka Puron huone oli lähellä, tuntui matka yksin pimeässä kauhistuttavan pitkältä. Käytävällä oli pieni ikkuna, josta näkyi kajastavan valoa, kultaista ja smaragdinvihreää valoa..

Kaarna hiipi ikkunalle ja nosti käsivarret rinnalleen ristiin luodakseen suojatakseen itseään tuolta kummalliselta valonkajolta ennen kuin kurkisti… Ulkona kuutamossa maisema oli peittynyt vastasataneeseen ohueen lumiharsoon ja aivan juurakon äärellä seisoi ryhdikkäänä kullan- ja samaragdinhohtoinen hahmo. Sattumalta hahmo katsahti ikkunassa kurkistelemaan Kaarnaan ja risti kätensä samalla tavalla rinnalleen. Näytti kuin hahmon käsistä olisi virrannut valonsäde kumpaankin suuntaan, kun se seisoi juurakkokodin pihamaalla tuijottaen Kaarnaa. Kaarnan karvaiset korvat tavoittivat hmeen kaunista ja kirkasta laulua: ”ee-eee-ee”. Kaarnaa pelotti yhä, hahmo oli niin loistava ja ylväs. Kaarna tuijotti hahmoa silmät pyöreinä, kunne se kuuli kiihkeää tuhinaa vierestään ja säpsähti. Puro oli hiipinyt sen viereen ja ristinyt kätensä myöskin rinnalleen. Hahmo katsahti myös Puroon ja alkoi hitaasti haihtua läpikuultavammaksi ja läpikuultavammaksi, kunnes katosi kokonaan näkyvästi. Puro ja Kaarna katsoivat toisiinsa ihmetellen ne halasivat toisiaan rohkaisevasti ja päättivät yhteisymmärryksessä hiipiä keittiöön maistamaan vielä hieman hunajamaitoa tulisijalta ja miettimään näkemäänsä.