”No mitäs me nyt tehtäisiin?” Puro tivasi kärsimättömänä. Se yritti kyllä itsekin miettiä, mutta sille oli tyypillistä, että kysymys ryöpsähti sen huulilta jo ennen kuin se oli ehtinyt itse kummemmin tuumia vastausta saati vaihtoehtoja. Usein vaihtoehdotkin sitten kirmasivat sen mieleen ja se vastasi itse omaan kysymykseensä. Nyt Kaarna ehti kuitenkin väliin. ”Kai me nyt sitten lähdemme jatkamaan matkaa. Matkalla saatamme löytää mummon ja sisiliskon tai ehkäpä johtolankoja napin omistajasta. Nappi näyttää niin hienolta ja arvokkaalta, että sen omistaja on varmaan iloinen saadessaan sen takaisin…” hän tuumasi.

Ja niin he läksivät kulkemaan metsäpolkua pitkin mummon mökin vieritse, kohti auringonsäteitä. Heillä ei ollut varsinaista suunnitelmaa eikä muuta päämäärää kuin itse seikkailu. Se oli tähän astikin ollut heille mieluisa tapa tutkia maailmaa ja olipa tuo tapa tuonut heidän polulleen naurua, leikkiä ja… herkullisia lättyjä. Ne kulkivat hyvän tovin metsässä nauttien auringon säteiden lämpimästä silityksestä poskillaan, lintujen liverryksestä ja metsän tunnelmasta. Loppukesä oli hyvää vauhtia kääntymässä syksyksi ja ensimmäiset kultasudit olivat jo käyneet värjäämässä haapapuiden ja koivujen latvuksia ja uloimpia lehtiä.

Puron sisällä alkoi kuplia ja kutitella pieni sävelmä ja se puhalsi kokeeksi ilmoille veikeän vihellyksen. Se harjoitteli suipistamaan suutaan ja hallitsemaan puhallusten voimaa ja korkeutta kunnes juuri tuo sävelmä sen kultakiharoiden takaa tuli ilmoille oikein. Kaarnasta Puron vihellys oli ensin vähän epämiellyttävä, melkeinpä ärsyttävä ääni, kun se kaikui ilmoilla kimeänä ja läpitunkevana, kunnes Puro pikkuhiljaa oppi hallitsemaan vihellystä ja hento melodia pääsi viimein esiin puhtaana. Silloin Kaarnan karvakorvat tavoittivat melodian ja se sulki silmänsä ja jatkoi askellusta hitaasti silmät kiinni, niin kauniilta ääni nyt kuulosti.

Vaan äkkiä Puro lopetti vihellyksen ja Kaarna avasi silmänsä. He seisoivat läpitunkemattoman kuusimuurin edessä.

Kuusten rungot ja tuuheat alaoksat muodostivat seinämän, jossa ei näkynyt portin paikkaa tai ovenkoloa. ”Hmm..” Kaarna tuumasi ja asettui nelinkontin kurkistaakseen alaoksien alle, ”täytynee ryömiä”. Ja he ryömivät neulasseinämän alitse rohkeina ja tulivat suuren joen rantaan. Joki näytti pyörteilevän niin villillä virtauksella, että ystävykset tiesivät heti viisaammaksi olla hyppäämättä uimasille. He katselivat joen virtausta kumpaankin suuntaan. Missään ei näkynyt siltaa. Mutta virran pyörteistä pisti esille muutamia suuria kivenlohkareita, joita pitkin he saattoivat kiveltä kivelle hyppäämällä koettaa ylittää kuohuvana virtaavan joen. Ystävykset keräsivät kaiken rohkeutensa ja hyppelivät! Tuulen viuhke korvissa ja veden pärskeet poskilla tuntuivat jännittäviltä. Vaikka pelotti, tuntui hyvältä uskaltaa! Ja noin vain he olivat toisella rannalla.

Nyt heidän eteensä aukeni laaja niitty, jonka takana kohosi upean näköinen, vankoista ikivanhoista kivistä rakennettu linna. Linna oli kuin pukeutunut juhla-asuun: sen muureilla, torneissa ja porteilla kiersi köynnöksinä monin kuvioin koristettuja Vvv..viirejä! Puro ja Kaarna astuivat uteliaina lähemmäs…