”Onpa täällä satumaisen kaunista!” Puro hihkaisi innostuneena. Se ei malttanut olla lennähtämättä tuon tuosta korkeuksiin katselemaan viirien hienostuneita ja hilpeitä kuvioita lähempää. ”Katso Kaarna, tuohon on kuvattu marsu! Ja tuossa on koiran luita! Raitoja! Pilkkuja! Sateenkaaren värit! Kaarna katso, katso, tuossa näkyy hassuja ilmeitä, yksi kussakin viirissä!” Kaarna ei tietenkään voinut katsoa kovin läheltä, eihän se osannut lentää, mutta sen sieraimet olivat tavoittaneet jotain ihanaa, tuttuakin.

”Mmm…” se myhäili ja sen suu kääntyi hymyyn. Ilmassa leijaili ihana, voissa paistetun, pitsireunaisen lätyn tuoksu. Tuoksu kutsui Kaarnaa kuin magneetti syvemmälle linnan piha-aukiolle ja vielä sisään avonaisesta ovesta. ”Kas Kaarnaseni” tuttu, lempeä ääni toivotti sen tervetulleeksi. Vaikka keittiössä oli paljon hämärämpää kuin ulkoilmassa, valaisi lieden iloinen valkea siinä määrin, että Kaarna tunnisti tuon tutun hahmon. ”Mummo!” hän henkäisi ja heittäytyi mummon pehmeää esiliinaa vasten syleiltäväksi. ”Me ihmettelimme, kun sinä katosit.”

”Oi niinkö? Olen pahoillani, jos huolestuitte. Minulle tuli kiire tänne Vuorenvaltiaan juhlaan. Olin luvannut paistaa tänne aimo annoksen kuuluisia lättyjäni ja vielä lisäksi tuulihattuja, kermasarvia sekä juustotankoja. Niin ja rosmariinikieppejä! Arvelin, että sisilisko kertoo teille Vuorenvaltiaan juhlasta ja tuo teidätkin tänne avuksi valmisteluihin ja myöhemmin juhlimaan.” Mummo jutteli rauhallisella ja sametinpehmeällä äänellä silittäen hellästi Kaarnan turkkia ja oikoen sen takkuja. ”Sisiliskokin katosi!” Kaarna henkäisi.

Ja siinä samassa Puro lennähti sisälle avonaisesta ovesta. ”Kaarna kuule, sisilisko on täällä! Minä löysin liskon! Ja hän on kasvattanut uuden hännän!” se hihkui ilosta ja kun se huomasi mummon se jatkoi: ”ja mummon, minä löysin myös mummon Kaarna, voitko uskoa. Vai löysitkös sinäkin hänet jo aiemmin? Onpa mukavaa löytää, vaikkei enää ole muistanut etsiä ensinkään.” Kaarna hymyili Purolle ja ilosta tirskuen ne tarttuivat toisiaan käpälistä ja tanssivat ympyrää kevyesti kuin kaksi höyhentä.

Mummo antoi Kaarnan vatkata kermavaahdon (ja nuolla kermakulhon ja vispilän) ja lähetti Puron poimimaan monenlaisia kukkia ja oksia juhlapöytien koristeeksi. Pöydille levitettiin puhtaanvalkeat liinat ja paljon ystävällistä linnan väkeä kulki edestakaisin hoitaen kiireissään askareitaan juhlavalmisteluihin liittyen. Kun ilta alkoi tummua silkinsileäksi yöksi, loistivat kirkkaat tähdet korkealla taivaalla valaisten linnan pihamaata ja majesteetillista hahmoa. Pieniä värikkäitä paperilyhtyjä oli kiinnitetty viiriköynnöksiin, joten linnan piha aivan kylpi kultaisena tuikkivassa juhlavalossa. Kaikki nauroivat ja lauloivat, musiikkia soitettiin huiluin ja rummuin ja juhla-aterialla tarjottiin toinen toistaan suussasulavampia herkkuja. Taitavat näyttelijät olivat askarrelleet ilmeikkäitä keppinukkeja ja esittivät nukketeatteria, jota yleisö ihaili ja osoitti suosiotaan.

Kun kello löi kaksitoista astui Vuorenvaltias esille linnan avonaisesta ovesta. Hän oli verhoutunut verenpunaiseen vaahteranlehtiviittaan ja rubiininapit kimalsivat sen etumuksessa. Päässään hänellä oli ylevä vaahterakruunu. Ylväästi ja lempein silmin hän katseli hoviväkeään ja toivotti kaikille onnellista sadonkorjuujuhlaa! Puro ja Kaarna kuiskailivat hetken toisilleen ja lähtivät sitten ujoina ja käsi kädessä sipsuttamaan kohti Vuorenvaltiasta. ” Minä… Me löysimme tämän ja toimme sen takaisin” he kuiskasivat yhdestä suusta ja ojensivat ujosti rubiininappia Vuorenvaltiaalle. Vuorenvaltias hymyili leveästi ja sanoi jyrisevällä ja voimallisella, muttei yhtään pelottavalla äänellään: ”kiitos rakkaat lapset. Olette tehneet minut entistäkin onnellisemmaksi.”

Juhla jatkui hilpeänä koko pitkän yön, kunnes lopulta yön viime hetkellä istuivat kaikki juhlavieraat toisiinsa nojaten voipuneina ja onnellisina linnan muurilla. He katselivat kauas horisonttiin, josta alkoi vähä vähältä kajastaa vaaleanpunaista kultautua ja… yhdestä suusta he kaikki huokasivat ihastuneina ”Aaa Aaa aaa!” Niin kaunis oli sädehtien taivaalle nouseva aurinko, ettei muuta ääntä heidän huulilleen mahtunutkaan kuin tuo autuas ”aa”.
Sadonkorjuujuhla oli ollut ihana.