Onnen kulta

Voi, tyttöparka, sun ritarias
ja voi sua itseäsi!
Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää
ja mitä ei koske käsi?

Miks etsimme lemmeltä enempää,
joka nostais ja kohottaisi? -
ja luulenpa, ihmiset muinoisin
sitä onneksi sanoa taisi.

Ne ihmiset vanhojen aikojen
ne oli niin vanhoilliset,
ne söivät ja joivat ja nukkuivat
ja – olivat onnelliset.

Ja olivat onnelliset kun vaan
ei ollehet onnettomat, -
mut joku jos äkkiä onnen sai,
siitä tehtiin sormukset somat.

Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan
ja korvarenkaat ja käädyt, -
mut niitä ei tietysti kantaneet
kuin yhdet ja ylemmät säädyt.

Ne kulkivat polvesta polveen näin,
ne kulkivat suvusta sukuun,
ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit
ja sametit juhlapukuun.

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Ei juhla-onni nyt riitä,
nyt onnea arkeenkin tahdotaan,
joka päivälle osansa siitä.

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään
ja ostetaan ja myydään.

Ja ihmiset ovat niin iloiset
ja lyövät lompakoitaan:
“Kas, täällä se onni on oikea,
kun vaan sen oikein hoitaa!”

Ja ihmiset sanovat omakseen,
min vaan ovat omaksununna,
vaikk’ kunkin onnessa selvästi
on vaakuna valtakunnan.

Mut täällä on joukossa toisia,
joille myntätty onni ei riitä,
jotka tahtovat itse leimata sen,
kuvan omansa katsoa siitä.

On niitä, jotk’ etsivät, kaipaavat
sitä puhdasta vuoren kultaa,
jotka kaivavat harkkoja haaveiden -
ja saavat mustaa multaa.

Kas, oikean kullan jo korjanneet
on aikoja vuoren Hiidet
pois rahvahan käsistä raa’oista
ja edess’ on ukset viidet.

Mut jos sull’ on rohkeutta rinnassas
ja uskot sa lempehen nuoreen,
niin tule ja riemuten käsikkäin
me syöksymme Hiiden vuoreen!

Niin tule ja kultaiset haavehet
me taomme kultatöiksi,
me taomme ne miesten miekoiksi
ja sorjiksi sotavöiksi.

Ja otamme Hiidestä orhit nuo,
ne korskuvat, kiiltokarvat -
hei, näillä varsoilla ratsastaa
vain valiot ja harvat!

Pois alta nyt ihmiset ahnehet!
Sylis aukaise maailma saita!
Kun Hiiden keisarit kulkevat,
niin aukee joka aita.

Eino Leino