8. Veri
Luvun sisällys
8.1 Veri8.2 Punasolut
8.3 Punasoluissa on hemoglobiinia
8.4 Valkosolut
8.5 Kun valkosoluja on paljon
8.6 Verihiutaleet
8.7 Veritulppa
8.8 Verineste
8.9 Veriryhmät ja verensiirto
8.10 Verenluovutuskaaviot
8.1 Veri
Veri on nestemäistä kudosta, jonka tehtävä on kuljettaa happea ja ravintoa ihmisen kaikille soluille. Lisäksi veri siirtää lämpöä kehon eri osiin ja pitää näin ruumiinlämpömme tasaisena.
Aikuisella on verta keskimäärin viisi litraa, ja se jakautuu kahteen osaan: verinesteeseen eli veriplasmaan (55 % tilavuudesta) ja verisoluihin (45 %). Veriplasmasta on 90 prosenttia vettä, johon kaikki muut aineet ovat liuenneina. Verisoluja on kolmenlaisia: punasolut, valkosolut ja verihiutaleet. Punasolut kuljettavat happea, valkosolut torjuvat taudinaiheuttajia ja verihiutaleet osallistuvat veren hyytymiseen.
Jokainen ihminen kuuluu johonkin veriryhmistä O, A, B tai AB. Veriryhmä pitää olla tiedossa, jos sitä annetaan esimerkiksi leikkausten yhteydessä, koska väärä veriryhmä voi johtaa mm. punasolujen sakkautumiseen.
Veren eri osissa tapahtuneet muutokset voivat antaa vihjeitä monista sairauksista – esimerkiksi anemiassa punasolujen määrä on alhainen.
Veren koostumus.
8.2 Punasolut
Punasolut ovat ruumiimme pienimpiä soluja. Niiden läpimitta on vain kahdeksan millimetrin tuhannesosaa (0,008 mm), ja niistä tehdyn ketjun pituus olisi 200 000 kilometriä. Punasoluvat ovat muodoltaan litteitä ja kaksoiskoveria. Lisäksi ne ovat mukautuvaisia kuten säkkituolit. Punasolun pystyvät rakenteensa ansiosta kulkemaan kapeimmissakin hiussuonissa.
Kaksoiskoveruudesta johtuen punasolun pinta-ala on kolmanneksen suurempi kuin samankokoisella pyöreällä solulla. Niiden elinikä on noin neljä kuukautta. Kun ne eivät pysty enää säilyttämään kaksoiskoveraa muotoaan, maksa tai perna poistaa vanhat punasolut verenkierrosta. Uusia punasoluja syntyy luuytimessä 2–3 miljoonaa joka sekunti.
8.3 Punasoluissa on hemoglobiinia
Punasolujen tärkein tehtävä on kuljettaa happea soluille. Punasoluissa ei ole tumaa eikä muitakaan soluelimiä. Punasolut koostuvatkin vain solukalvosta, entsyymeistä ja hemoglobiinista. Hemoglobiini on rautapitoinen hapen sitomiseen erikoistunut valkuaisaine. Hemoglobiini antaa verelle sen punaisen värin. Se pystyy sitomaan hiilidioksidiakin, josta kuitenkin suurin osa kulkeutuu verinesteen mukana.
Kaksoiskoveruuden ansiosta punasolujen hapen kuljetuspinta-ala on noin 3 000 neliömetriä eli 15 suuren omakotitalon verran. Punasolun kuollessa sen hemoglobiini otetaan uusien punasolujen käyttöön tai varastoidaan maksaan.
Anemia eli verenvähyys johtuu hemoglobiinin puutteesta. Sen oireita ovat kalpeus, väsymys ja ruokahaluttomuus. Taustalla voi olla raudan, sinkin tai esimerkiksi A- ja C-vitamiinin puutostila. Tupakoitsijan veressä on jatkuvasti häkää, joka syrjäyttää tehokkaasti hapen hemoglobiiniin sitoutuessaan. Tupakoitsijalla jopa kymmenen prosenttia punasoluista kuljettaa häkää hapen asemasta, ja siksi hänen peruskuntonsa onkin heikompi ja hän sairastuu helpommin kuin tupakoimaton henkilö.
| Perusverenkuvan mitattava asia | Lyhenne | Viitearvo (eli arvojen välissä olevia lukemia pidetään normaaleina) |
| Hemoglobiini | B-Hb | miehet 130–165 g/l; naiset 115–150 g/l |
| Punasolujen tilavuusosuus eli hemotokriitti | B-Hkr | miehet 0,40–0,54; naiset 0,36–0,47 |
| Punasolujen (eli erytrosyyttien) lukumäärä | B-Eryt | miehet 4,2–5,6 * 1012/l; naiset 3,8–5,1 * 1012/l |
| Valkosolujen (eli leukosyyttien) lukumäärä | B-Leuk | 3–8 * 109/l |
| Verihiutaleiden (eli trombosyyttien) lukumäärä | B-Trom | 150–350 * 109/l |
8.4 Valkosolut
Valkosolut ovat suuria, tumallisia soluja. Niitä on paljon vähemmän kuin punasoluja. Niitä syntyy luuytimessä ja esimerkiksi kainaloiden imusolmukkeissa. Valkosolut toimivat tärkeänä osana kehomme puolustusjärjestelmää.
Valkosoluja on monenlaisia, ja ne eroavat toisistaan koon, lukumäärän, tuman rakenteen ja eliniän suhteen. Niiden elinikä vaihteleekin muutamasta tunnista jopa useampaan vuoteen.
Osa valkosoluista torjuu mikrobeja hotkaisemalla ne sisäänsä, ja toiset auttavat tässä merkitsemällä taudinaiheuttajat, jotta syöjäsolut tunnistaisivat ne paremmin. Ne pystyvät myös poistumaan verenkierrosta kudoksiin.
Osa valkosoluista muuntuu muistisoluiksi. Ne tunnistavat taudinaiheuttajan nopeasti ja estävät siten taudin puhkeamisen uudestaan. Tätä ilmiötä kutsutaan immuniteetiksi.
Immuniteetti voidaan saada aikaan myös keinotekoisesti rokotuksen avulla. Rokotuksessa elimistöön ei pistetä valkosoluja, vaan heikennettyjä tai tapettuja taudinaiheuttajia. Ne saavat aikaan muistisolujen ja siten immuniteetin syntymisen.
8.5 Kun valkosoluja on paljon
Jos valkosolujen osuus verisoluista on poikkeuksellisen suuri, tarkoittaa se usein, että henkilöllä on mikrobin aiheuttama tulehdus.
Jos valkosolujen tuotanto luuytimessä häiriintyy, puhutaan leukemiasta eli veren valkosolujen syövästä. Seurauksena on punasolujen, verihiutaleiden ja muiden kuin syöpävalkosolujen vähäinen määrä. Oireet ovat usein hyvin epämääräisiä ja siksi tarvitaankin luuydintutkimus diagnoosin varmistamiseksi.
Oheisessa piirroksessa on kuvattu normaali veri: valkosoluja on vain vähän. Oikeanpuoleisessa piirroksessa on leukemiaa sairastavan verta: valkosoluja on paljon suhteessa punasolujen määrään.
8.6 Verihiutaleet
Verihiutaleet ovat jopa kolmanneksen punasolujakin pienempiä soluja. Itse asiassa ne ovat tumattomia solukalvon suojaamia soluliman kappaleita.
Verihiutaleita syntyy muiden verisolujen tapaan luuytimessä. Niillä on erittäin tärkeä tehtävä monimutkaisessa prosessissa, joka tyrehdyttää verenvuodon ihoomme tulleessa haavassa.
Vaurioituneista verihiutaleista vapautuu vereen entsyymiä, joka muuttaa plasmassa olevan fibrinogeeni-nimisen valkuaisaineen säikeiseksi fibriiniksi. Tämän entsyymin syntymiseen tarvitaan myös K-vitamiinia. Fibriinisäikeet tarttuvat haavan reunoihin ja niihin takertuneet verisolut vähitellen tukkivat haavan.
Lopuksi säikeet vetäytyvät kokoon ja puristavat ylimääräisen nesteen ulos. Syntyy rupi, joka on kuin kehomme oma laastari ja sitä ei siis pidä nyppiä. Rupi lähtee irti, kun iho on korjannut haavan kokonaan.
Verihiutaleet voivat myös paikata vaurioituneita verisuonien seinämiä. Jos suonien seinämät ovat epätasaisia esimerkiksi liian kolesterolin vuoksi, verihiutaleet voivat rikkoutua niitä vasten ja aiheuttaa veritulpan. Tämä tulppa voi myös lähteä liikkeelle ja joutua esimerkiksi aivoihin tai sydämeen kohtalokkain seurauksin.
Veritulpan muodostuminen (valtimon läpileikkaus). Vaiheessa I on terve valtimo, ja vaiheissa II ja III alkaa kertyä kolesterolia valtimon seinämiin. Koska valtimon läpimitta pienenee, verenpaine kasvaa. Lopulta valtimoon syntyy tukos eli veritulppa, kun verihiutaleita kertyy ahtaaseen kohtaan (vaihe IV).
8.7 Veritulppa
8.8 Verineste
Verinestettä eli plasmaa on 55 % veren tilavuudesta. Verinesteestä puolestaan 90 % on vettä. Loppu 10 % muodostuu mm. hapesta, hiilidioksidista, hormoneista, kuona-aineista ja plasmaproteiineista. Tällaisia proteiineja ovat muun muassa fibrinogeenit. Veren proteiineilla on merkitystä muun muassa veren hyytymisessä ja aineiden kuljetuksessa.
Verineste eli plasma kuljettaakin mukanaan ravintoaineita ruoansulatuselimistöstä muualle kehoomme ja soluhengityksessä syntynyttä hiilidioksidia elimistöistä keuhkoihin. Virratessaan maksan ja lihasten läpi veri lämpenee, ja verinesteen mukana tämä lämpö siirtyy kehomme uloimpiinkin osiin.
Vaikka kehossamme on verisuonia noin 100 000 kilometriä, kaikki solut eivät kuitenkaan sijaitse tämän "rautatieverkoston" lähellä. Nämä kauempana sijaitsevat solut tarvitsevat ravintoa ja happea kuten muutkin solut. Ohuimmista hiusverisuonista tihkuukin jatkuvasti verinestettä solujen väliseen tilaan, ja näin ne saavat tarvitsemiaan aineita. Tämä kudosneste palaa verenkiertoon joko pieniä laskimoita tai imusuonistoa pitkin.
8.9 Veriryhmät ja verensiirto
Punasolujen ominaisuuksien mukaan kaikki ihmiset kuuluvat johonkin veriryhmistä A, B, AB tai O. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi veriryhmän O-henkilöllä ei ole punasoluissaan kumpaakaan veriryhmätekijää A tai B, mutta veressään hänellä on näiden molempien vasta-ainetta.
Vastaavasti AB-henkilön punasoluissa on molemmat veriryhmätekijät, mutta veressä ei ole kumpaakaan vasta-ainetta. Koska veriryhmätekijää ja sen vasta-ainetta ei saa sekoittaa, voidaan verta siirtää turvallisesti tietyn kaavion mukaisesti.
Jos annetaan vääränlaista verta, plasmassa olevat vasta-aineet reagoivat punasolujen kanssa ja aiheuttavat niiden yhteen liimautumisen. Tämä olikin ennen veriryhmien löytymistä yleisin kuolinsyy verensiirroissa.
AB0-järjestelmän lisäksi täytyy ottaa huomioon myös veren reesustekijä.
Reesusnegatiiviselle henkilölle voi antaa vain negatiivista verta. Reesuspositiiviselle voidaan antaa molempia veriryhmiä, kun samalla vain huomioidaan ABO-siirrettävyys. Suomen yleisin veriryhmä on A Rh+ ja harvinaisin AB Rh-.
Verenluovuttajia tarvitaan. Suomessa verenluovutuksista huolehtii Punaisen Ristin Veripalvelu.
Verensiirrossa pyritään antamaan aina omaa veriryhmää. Tämän mahdollistaa veripankeissa oleva veri, joka on saatu vapaaehtoisilta luovuttajilta ja johon on lisätty hyytymistä estäviä aineita. Luovuttamisesta ei ole mitään haittaa, ja veren määrä palautuu ennalleen muutamassa viikossa.
Luovutettu veri tutkitaan esim. HI-viruksen ja muiden veressä leviävien tautien varalta. Verta siirretään harvoin sellaisenaan, vaan siitä eritellään esimerkiksi punasolut, verihiutaleet tai veriplasma.
8.10 Verenluovutuskaaviot
ABO-veriryhmät.
Veriryhmien yhteensopivuus: O-verta voi antaa kelle vaan, sillä O-veriryhmäläisen punasoluissa ei ole veriryhmätekijöitä. AB-veriryhmäläinen voi saada kaikkiin veriryhmiin kuuluvaa verta. O-veriryhmäläinen voi saada vain O-verta, sillä hänen veressä on vasta-aineita sekä A:ta että B:tä vastaan.
