KOLIBRIN aineenvaihdunta on kiihkeää. Se hengittää 250 kertaa minuutissa. Sen sydän lyö yli 50 kertaa sekunnissa. Sen siivetkin lyövät 80 kertaa sekunnissa ja ruumiinlämpö on 38 astetta.

Näin kiihkeän aineenvaihdunnan luulisi polttavan kaikki kalorit, mitä kolibri ehtii päivän aikana hankkia. Silti se lihoo joka päivä.

Tapa, jolla kolibri lihoo, voi selittää myös ihmisen lihomista.

KOLIBRI juo joka päivä kukkien mettä neljä kertaa painonsa verran.

Kun se käy yöpuulle, sen ruumiinpainosta 40 prosenttia on rasvaa. Sen maksa on niin rasvainen, että se muuttuu valkoiseksi, ja lisäksi kolibrilla on diabetes.

Mutta aamulla, kun kolibri nousee yöpuultaan, rasva on palanut pois ja poissa ovat myös rasvamaksa ja diabetes.

Karhut puolestaan keräävät talvea vasten paksun rasvavaraston syömällä valtavasti marjoja ja hedelmiä. Jos karhut saavat valita, lihottavatko ne itsensä kalalla vai marjoilla, ne valitsevat marjat.

Amazonissa elävät pakukalat puolestaan odottavat tulvakautta, jolloin ne lihottavat itsensä ahmimalla veteen putoavia hedelmiä. Syöminkien jälkeen ne voivat elää puoli vuotta rasvakerroksensa varassa syömättä mitään.

NÄITÄ eläimiä yhdistää kaksi asiaa. Ensinnäkin, rasva on niille elinehto. Niiden täytyy saada riittävä rasvakerros selvitäkseen vaikeista ajoista.

Toiseksi ne kaikki lihottavat itsensä pääasiassa hedelmäsokerilla, eli fruktoosilla. Professori Richard Johnsonin mukaan tämä ei ole sattumaa.

Johnson uskoo, että fruktoosi on monille eläimille – ihmiset mukaan lukien – tärkein fysiologinen signaali, joka saa elimistön keräämään rasvaa ennen lepokautta.

Johnson on Coloradon yliopiston munuaissairauksien professori. Hän on työstänyt fruktoosihypoteesiaan jo parikymmentä vuotta.

Johnsonin olettamuksen mukaan nykyinen lihavuusepidemiamme on osin seurausta evolutiivisesta mekanismista, joka on auttanut lajiamme selviämään läpi niukkojen aikojen

Tätä mekanismia ohjaa fruktoosi.

EVOLUTIIVISESTI Johnsonin ajatuksessa on järkeä.

Fruktoosia on usein runsaasti saatavilla juuri ennen kylmää tai kuivaa kautta. Kun nautimme syksyisen metsän tai omenatarhan antimista, fruktoosi kertoo elimistölle, että on taas se aika vuodesta.

Tämä laukaisee mekanismin, joka saa elollisen olennon keräämään tehokkaasti rasvaa. Johnson kutsuu tätä mekanismia ”eloonjäämiskytkimeksi”.

Ongelmana vain on, että nykyisessä yltäkylläisessä ravintoympäristössä kytkin on kääntynyt meitä vastaan eikä enää palvele eloonjäämistä.

Evoluution aikana ei nimittäin koskaan ole ollut tilannetta, jossa ihmiselle olisi koko ajan tarjolla rajaton määrä fruktoosia.

Johnsonin mukaan omena tai kaksi päivässä ei vaikuta kytkimeen, mutta limonadien ja hedelmämehujen jatkuva kulutus kyllä vaikuttaa.

Niinpä ihmisillä, jotka saavat paljon fruktoosia, kytkin pysyy koko ajan on-asennossa, mikä kiihdyttää lihomista.

ALOITETAAN teoria arvoituksesta. Kun karhu alkaa syksyllä syödä marjoja, se syö ja syö ja syö kuin sillä olisi pohjaton nälkä.

Mutta miten karhulla voi olla koko ajan nälkä, kun se syö niin valtavasti?

Johnson uskoo, että tämä liittyy fruktoosin erikoiseen aineenvaihduntaan. Elimistö nimittäin käsittelee fruktoosin toisella tavalla kuin muut sokerit.

Fruktoosi aiheuttaa hajotessaan soluissa energiavajeen, ja kun solut kirkuvat energiavajetta, se tarkoittaa nälkää. Siksi fruktoosi saa karhun ja oletettavasti myös ihmisen syömään lisää.

Lihominen ei ole seurausta pelkästään lisääntyneestä syömisestä vaan myös virtsahaposta, jota syntyy fruktoosin hajotessa. Virtsahappo nimittäin jarruttaa solun energiatehtaita mitokondrioita, jotka voisivat polttaa rasvavarastoa pois.

Näin fruktoosi saa aikaan kaksoisvaikutuksen: syömme enemmän, mutta samanaikaisesti rasva ei pala. Niinpä rasva alkaa kerääntyä vyötärölle.

Koko ajan nälkä, mutta rasva ei pala –kuulostaa ihmisen päälle langetetulta kiroukselta.

Johnson kuitenkin uskoo, että kauan sitten tämä yhdistelmä pelasti esi-isämme sukupuutolta auttamalla meitä keräämään rasvaa

MERKIT tästä näkyvät edelleen geeneissämme.

Noin 60 miljoonaa vuotta sitten edeltäjämme menettivät kyvyn tuottaa itse C-vitamiinia.

Siksi lähes kaikki muut nisäkkäät voivat itse tuottaa C-vitamiininsa, mutta suurin osa kädellisistä ei voi.

Kyvyn menettäminen on ollut pitkäaikainen lajinkehitykseen liittyvä mysteeri, koska onhan C-vitamiini tarpeellista. Johnson uskoo, että se liittyy rasvan keräämiseen.

C-vitamiini nimittäin eliminoi tehokkaasti virtsahapon vaikutuksen. Jos ihminen tuottaisi itse oman C-vitamiininsa, se estäisi virtsahappoa suojelemasta rasvaa ja rasva palaisi helpommin.

Mahdollisesti samasta syystä hedelmät maistuvat kaikille kädellisille mieluummin kypsinä kuin raakoina.

Raaoissa hedelmissä on runsaasti C-vitamiinia, mutta vähän fruktoosia – kypsissä toisinpäin. Näin fruktoosin mukana tuleva vähäinen C-vitamiini ei pääse häiritsemään rasvan keräämistä.

TOINEN mutaatio, joka on syntynyt joskus mioseenikaudella, vaikuttaa virtsahapon tuotantoon.

Mutaation vuoksi virtsahapon tasot ihmisellä ovat huomattavasti korkeammat kuin monilla muilla eläimillä. Johnson uskoo, että mutaation tarkoitus on ollut tehostaa rasvan keräämistä edelleen.

Luonnonvaraisissa populaatioissa mutaatiot eivät ole tehneet kädellisistä ylipainoisia.

Ne ovat kuitenkin auttaneet keräämään rasvaa sen verran, että ne ovat selvinneet niukoista kausista hengissä jatkamaan sukua.

Jos fruktoosia haluaa välttää, se ei välttämättä onnistu leikkaamalla fruktoosi pois ruokavaliosta.

Ihmiselimistö nimittää tuottaa fruktoosia itse. Niin sanotussa polyolikierrossa glukoosi muuntuu ensin sorbitoliksi ja sorbitoli fruktoosiksi.

Normaalioloissa fruktoosia syntyy vain vähän eikä se muodosta ongelmaa painonhallinnassa.

Jos glukoosia on kuitenkin veressä paljon – kuten diabeetikoilla – elimistö voi tuottaa fruktoosia jopa 17 grammaa päivässä. Saman verran saa tölkillisestä virvoitusjuomaa.

Tuoreen havainnon mukaan fruktoosia syntyy myös aivojen hypotalamuksessa – eli alueella, joka säätelee ruokahaluamme.

JOHNSONIN yllättävä havainto on, että hiirimalleilla runsas suolan käyttö laukaisee elimistön oman fruktoosintuotannon.

Suola ja glukoosi ovat hyvin erilaisia yhdisteitä? Miksi ne laukaisisivat fruktoosituotannon?

Johnsonin mukaan siksi, että molemmat toimivat hätäsignaaleina.

Jos veressä on paljon glukoosia tai suolaa (tai molempia) veren konsentraatio muuttuu, ja näin tapahtuu kun elimistö kuivuu.

Elimistö siis luulee, että olento kärsii veden puutteesta.

Elimistö varautuu kuivumisen uhkaan keräämällä rasvaa, sillä rasva ei ole ainoastaan energiavarasto vaan myös vesivarasto.

Kun rasva palaa, muodostuu vettä, jonka elimistö voi hyödyntää. Samasta syystä kamelitkin keräävät selkäänsä rasvakyttyrän – saadakseen vettä.

HELSINGIN yliopiston geenisäätelyn professori Ville Hietakangas vahvistaa, että Johnsonin kytkimeksi kutsuma mekanismi on olemassa.

”Fruktoosi stimuloi rasvantuotantoa voimakkaammin kuin glukoosi ja samalla se vaimentaa geenejä, jotka voisivat polttaa rasvaa”, Hietakangas sanoo.

”Fruktoosin aiheuttama rasvan polton hidastuminen ei johdu vain virtsahaposta, vaan tekijöitä on useita.”

Hän itse tutkii sokeriaineenvaihduntaan liittyvää geenisäätelyä eläinmalleilla Viikissä.

Hietakankaan mukaan fruktoosi on kaikkien eläinten elimistölle kova pala ja siksi fruktoosin hajottaminen on geneettisesti tarkoin säädeltyä. Jos fruktoosin käsittely estetään, se voi koitua eläimen kuolemaksi.

Fruktoosin terveysvaikutuksia on tutkittu viime vuosina paljon, ja tämä on edelleen vahvistanut käsitystä fruktoosin haitallisuudesta. Erityisen haitallista on, jos fruktoosia saadaan kerralla suuria määriä, Hietakangas sanoo.

”Tällöin fruktoosin hajotus siirtyy suolistosta maksaan ja jos tätä jatkuu pitkään, maksa alkaa rasvoittua. Koe-eläimillä fruktoosi on yhdistetty lihomiseen, rasvamaksaan ja niin sanottuun vuotavan suolen oireyhtymään.”

Yksittäisissä hedelmissä fruktoosia on verrattain vähän, mutta hedelmämehut ja virvoitusjuomat sisältävät fruktoosia niin paljon, että ne voivat olla ongelma painonhallinnan kannalta.