Isyys kriisin varjossa

”Kodittomasta nististä vastuulliseksi perheenisäksi” – isyys kriisin varjossa

Nykypäivän isältä odotetaan sekä hoivaa että perheen elättämistä. Mutta mitä on olla isä, kun elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan: kun perhe kohtaa mielenterveysongelmia, päihteiden käyttöä, väkivaltaa tai tilanteen, jossa isä istuu linnatuomiota? Entä mistä ja miten isä saa apua?

”Miksei kukaan tutki linnassa olevia isejä?”

Yllä olevaan kysymykseen törmäsimme pari vuotta sitten, kun olimme isänpäivän alla luentokeikalla. Luennon jälkeen nuori mies tuli tiedustelemaan, onko vankilatuomiota istuvien miesten isyyttä käsitteleviä tutkimuksia tehty. Keskustelun edetessä tiedustelimme, miksi kyseinen teema kiinnostaa. Ehkäpä kyseessä on opinnäytetyön aihetta pohtiva opiskelija? Mies kuitenkin kertoi, että hän kovin mielellään lukisi aiheesta lisää teeman ollessa hänelle, ”kiven sisässä” olevalle pienen lapsen isälle, hyvin henkilökohtainen. Tämän takia hän oli vankilan työntekijän kanssa luennollekin halunnut tulla. Emme osanneet kuin pahoitella ja mumista, ettei taida tietoa juuri löytyä…

Asia jäi kuitenkin mietityttämään, ja tässä sitä ollaan: tutkimushanke isien kokemuksista kriisien keskellä on käynnissä yhdessä Jyväskylän yliopiston, Tampereen yliopiston, Ensi- ja turvakotien liiton ja tutkimukseen osallistuvien vankiloiden kanssa. Tämän tutkimuksen keskiössä ovat eri-ikäisten ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien miesten kertomukset heidän omasta isyydestään ja elämästään. Kaikkia miehiä yhdistää omaan elämään liittyvä suuri kriisi, jonka ratkaiseminen omin eväin, ilman perheen ulkopuolista apua ja tukea, ei ole onnistunut. Tutkimus pohjaa kahteen haastatteluaineistoon. Näistä ensimmäinen koostuu vankilatuomiota ”lusivien” isien ja toinen Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten tukimuotojen kautta tavoitettujen isien haastatteluista. Tässä ensimmäisiä havaintoja aineistostamme.

Haastatellut isät kertoivat useista ja moninaisista tukitahoista. Perheen ulkopuolelta mainintoja saivat sekä perhe- ja sosiaalityöntekijät, vertaisryhmät, järjestötoiminta, katkaisuhoitopaikat, lääkärit että lasten opettajat. Lähipiiristä tukea tarjosivat sekä entiset että nykyiset puolisot, tyttöystävät, kaverit ja sukulaiset. Eräs vankilassa tuomiotaan istuva isä totesi lapsensa opettajan kannustaneen häntä todeten: ”On tää kyllä aika harvinaista ja ihmeellistä, että vankilasta käsin isä soittaa ja on kiinnostunut lastensa asioista.”

Sankaritarinoita ja tragedioita

Millaisia avunsaamisen kertomuksia isät haastatteluissaan sitten tuottivat? Osa miehistä kertoi selvinneensä mahdottomasta. Eräs isä kertoi, kuinka ”entisestä kodittomasta nististä” sukeutui perheen ulkopuolisen ja läheisiltä saadun tuen avulla jaettua vanhemmuutta toteuttava perheenisä. Tunnelmiaan hän kuvasi seuraavasti: ”Ennen olin pakoillu kaikkia tunteita ja pakoillu oikeestaan sitä itse elämää. Nyt ku on saanu maistiaisen siitä, nii haluu niinku sen kokonaan.” Nämä kertomukset muistuttivat vahvasti klassisia sankaritarinoita.

Osa isistä puolestaan kertoi vanhemmuudesta ja tuesta tragediana. Näissä kertomuksissa isät kertoivat itsestään uhreina, jotka kokivat, että he eivät voi vaikuttaa isyyteensä ja isä-lapsisuhteeseensa mitenkään. Näissä tarinoissa portinvartijana esiintyivät muun muassa sosiaaliviranomaiset tai lasten äidit, joiden toiminnan myötä isälle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin astua kokonaan takavasemmalle. Tämä aiheutti epätoivoa, vihaa ja surua: ”Kukaan ei auttanut. Mä jäin aika yksin sen tilanteen kanssa, mä todella itkin et auttakaa”!

Sankaritarinoiden ja tragedioiden lisäksi miehet tuottivat myös muunlaisia kertomuksia. Muutamat isät kertoivat joutuneensa erilaisten sosiaali- ja tukipalveluiden piiriin vasten tahtoaan, vaikka he itse eivät kokeneet tarvitsevansa apua. Esimerkiksi eräs haastateltava totesi: ”Meinas hermot mennä siinä, että ku ei missään uskota ja on kaiken maailman viranomaisia perässä.” Toinen puolestaan ihmetteli lastensuojelun puuttumista perheensä tilanteeseen, koska hänhän joi vain kuten ”normaali suomalainen mies”, tässä tapauksessa kolmesti viikossa. Osa haastatelluista kertoi puolestaan ”loppu hyvin kaikki hyvin” -tyylistä kertomusta, jossa avun ja tuen tarve ja saaja kohtaavat mielekkäällä tavalla. Näissä kertomuksissa isien omassa elämässä tai perheessä oli erilaisia haasteita, mutta he myös osasivat itse hakea apua ja myös saivat sitä. Erään isän mukaan: ”Ainakin sen oon oppinu, että vajoo miten syvälle tahansa, aina sieltä pääsee ylös. Ei oo tarvinnu lapiolla kaivaa syvemmälle sinne kuoppaa, vaan sieltä pääsee tikkaita pitkin ylös.”

Vaikka isien kertomukset tuesta, avusta ja vanhemmuudesta olivat moninaisia, yksi toive näytti kulkevan mukana läpi haastattelujen. Haastatellut isät toivoivat, että ongelmista ja haasteista huolimatta – oli kyseessä sitten esimerkiksi päihteet, väkivalta tai linnakierre – heidät osattaisiin kohdata inhimillisinä ja tuntevina ihmisinä. Haastateltavat eivät omien sanojensa mukaan odottaneet poppaskonsteja tai ihmeparantumisia, vaan läsnäoloa ja aitoa kuuntelua, toisen ihmisen kunnioittamista ja ihmisarvoista kohtaamista.

Johanna Mykkänen ja Petteri Eerola

Johanna Mykkänen työskentelee Jyväskylän yliopistossa varhaiskasvatustieteen oppiaineessa yliopistonlehtorina ja tutkii niin isyyttä, lapsuutta kuin vanhemmuuttakin erilaisissa tutkimushankkeissa.

Petteri Eerola työskentelee Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAssa CHILDCARE-hankkeen tutkijatohtorina.

Lue lisää: CHILDCARE-hanke

Lähetä palautetta kirjoittajille: johanna.mykkanen@jyu.fi tai petteri.eerola@uta.fi

Pääkuvan piirros: Laura Mykkänen, kuva kirjoittajista: Anu Kuukka.


Edellinen | Seuraava | Palaa etusivulle

Peda.net käyttää vain välttämättömiä evästeitä istunnon ylläpitämiseen ja anonyymiin tekniseen tilastointiin. Peda.net ei koskaan käytä evästeitä markkinointiin tai kerää yksilöityjä tilastoja. Lisää tietoa evästeistä