Aidon tekemisen korostamisesta seuraa kriittinen asenne valmista oppimateriaalia, oppikirjapedagogiikkaa ja muita perinteisen koulun muotoja kohtaan. Oppikirjalla tarkoitetaan tässä yhteydessä joko painetussa tai sähköisessä muodossa olevaa valmista opetuskokonaisuutta. Kun opettaja etenee oppikirjan ja opettajan oppaiden mukaan, saattaa olla vaikeampaa kehittää aidosti luovaa, toiminnallista, etsivää ja avointa pedagogiikkaa. Osa tekemällä oppimista on se, että valmiita oppimateriaaleja käytetään vähän ja oppilaat tekevät itse opetusmateriaalia. Pyritään siihen, että opettaja itse luovasti suunnittelee ja valmistelee opetuksensa eikä ole oppikirjojen ja opettajan oppaiden valmiin aineiston toimeenpanija.Pyritään innostuksen pedagogiikkaan. Asiat, jotka ovat opettajan sisäisen aktiivisuuden kohteina vielä eräänlaisessa syntytilassa, herättävät helpommin myös oppilaissa kiinnostusta ja aktiivisuutta. Kyse on myös opettajan ja oppilaiden yhdessä oppimisesta.

Oppimateriaalia valmistamalla oppilas saa omakohtaisen suhteen käsiteltyihin asioihin. Työvihkojen tekeminen avaa mahdollisuuksia sekä tahdon kasvatukselle että luovuudelle. Tärkeää on saada oppilaat muuttumaan passiivisista tarkkailijoista aktiivisiksi osallistujiksi. Oleellista on myös, että oppitunnin taustalla on luova prosessi eli että opettaja on itse alusta loppuun suunnitellut ja valmistellut oppitunnin. Näin hän on myös saanut opettamaansa aiheeseen tutkimuksellisen otteen.^[1]

Työvihkomenetelmällä voidaan korvata niin paperille painetut kuin sähköisessäkin muodossa olevat valmiit oppikirjat. Joskus vihko voi olla myös vain sähköisessä muodossa. Tutustuttaessa vaikkapa eläimiin esimerkiksi neljäsluokkalainen voi innostua valitsemaan itseään kiinnostavan eläimen, josta hän hankkii tietoa perehtymällä sopivaan lähdeaineistoon. Suullisen esityksen lisäksi oppilas tekee aiheestaan kirjallisen ja kuvitetun version joko vihkoon tai sähköisesti. Työvihkotyöskentely mahdollistaa oppilaan yksilölliset ratkaisut. Kyse on opetuksen omakohtaistamisesta ja taiteellistamisesta.

Steinerkoulua ei pidä tulkita kirjavastaiseksi kouluksi. Kyse on siitä, mikä on kirjojen rooli opetuksessa. Oppilaiden myönteinen suhde kirjoihin, kirjoittamiseen ja lukemiseen on koulun tärkeä tavoite. Kirjojen maailma on osa elämää rikastavaa kulttuuripääomaa, ja siksi kirjojen tulee olla vahvasti läsnä koulun elämässä. Kirjallisuus, kirjat ja kirjastot ovat luontevasti keskeisessä asemassa koulussa. Kirjasto (mediateekki) voi toimia jopa koulun keskipisteenä, oppimisen tilana, jossa on hyvä etsiä tietoa kirjoista ja digitaalisista verkkoympäristöistä, tehdä esitelmiä ja ryhmätöitä. Lähes kaikki oppimateriaali on itse hankittavissa tietoverkoista tai kirjastoista. Siksikin on viisasta antaa oppilaiden tuottaa oppimateriaalia itse ja samalla oppia^[2].

Oppikirjaton opetus auttaa irrottautumaan liian tietopainotteisesta ja mitattavia oppimistuloksia korostavasta ajattelusta. Oppikirjattoman opetuksen vahvuus on oppimisprosessin korostumisessa sekä tietoa yksilöllistävässä ja omakohtaistavassa prosessissa. Tekstit kirjoitetaan usein yhdessä, joko koko ryhmän kanssa tai pienemmissä ryhmissä. Myös tarinat ja runot ovat tärkeitä. Teksteistä keskustellaan, niitä käsitellään ja arvioidaan yhdessä.

Oppivan yksilön oma kokemus. Kasvattajan ei kuitenkaan pidä vetäytyä liiaksi taustalle ja jättää lapsia työskentelemään keskenään erilaisin materiaalein. Ehdotusten, joiden mukaan oppilaat toimivat, on tultava jostakin. Opettaja on ryhmän toimintojen ohjaaja.^[3]

^[1] Paalasmaa 2009; 2011.

^[2] Jantunen & Haapaniemi 2013, Paalasmaa 2014.

^[3] Dewey 1998, Steiner 1989