Paikallinen ja globaalinen kohtaavat niin näkemysten kuin toimintatapojen tasolla. Kulttuurienvälinen ymmärrys, kunnioitus ja vastuullisuus kehittyvät yhteisössä, jossa yksilöt voivat esittää näkemyksiään keskustelevassa ilmapiirissä. Dialogisuus ja yhteistoiminnalliset menetelmät edistävät kulttuurisen moninaisuuden ymmärtämistä ja toteutumista. Koulu ymmärtää olevansa osa kulttuurisesti muuntuvaa ja monimuotoista yhteiskuntaa, jossa erilaiset kielet, uskonnot ja katsomukset elävät rinnakkain ja vuorovaikutuksessa.

Oppiaineiden lisäksi jokaisella ihmisellä on oma kielensä ja tapansa käyttää kieltä. Kieli mahdollistaa kommunikaation, kommunikaatio dialogin ja dialogi itseymmärryksen.

Toisaalta myös näkemys siitä, että oppiminen on kokemaan oppimista^[1], kertoo siitä, että opiskelijan on löydettävä oppisisältöjen ja oman kokemusmaailmansa välille merkityksellinen yhteys. Tällöin tieto on jossain muodossa jo olemassa sekä oppijassa itsessään että maailmassa, ja tämä yhteys on löydettävä, jotta ihminen voisi oppia. Oppimisella ei tarkoiteta pelkästään jonkin asian oppimista tai jonkin asian tekemään oppimista, vaan myös oppia olemaan ihminen^[2], toteuttamaan itsessään oleva ihminen.

Kokemus on sitä monipuolisempi mitä tietoisempi oppilas on kohteesta^[3]. Kokemus on sitä monipuolisempi, mitä paremmin hän pystyy kertomaan kieleen liittyvästä konkreettisesta, itseään koskevasta tapahtumasta.

Kielitietoisuudella tarkoitetaan ihmisen käsitystä^[4] siitä, mitä kieli on ja miten se vaikuttaa ihmiseen. Kielitietoisuuteen sisältyy täten ymmärrys kielen merkityksestä ”maailman hahmottamisen välineenä sekä yksilön ja kansakunnan identiteettiä rakentavana voimana”.^[5]

Myös vallan näkökulma kuuluu kielitietoisuuteen. Kielestään tietoinen ihminen pystyy kertomaan ja selittämään ajatuksiaan muille ihmisille ymmärrettävällä tavalla; tämän vuoksi kielitietoisuus on kansalaistaito, jota ilman ihminen on johdateltavissa ja hallittavissa. Kielikin pitää osata kyseenalaistaa, jotta ihminen kykenee kiistämään ja väittämään vastaan, ylipäätään olemaan kriittinen lukemilleen teksteille.^[6] Valtanäkökulma liittyy maailman hahmottamisen sisälle. Kun ihminen osaa tarkastella kieltä ja kielenkäyttöä kriittisesti, hän myös oivaltaa kielen vallan itseensä ja näkee yhteyden oman maailmankuvan ja identiteetin muokkaajana. (Nykyään kielitietoisuuteen on liitetty myös ajatus kielenkäyttäjän läheisestä suhteesta kieleen, ja kielestään tietoinen ihminen ”on herkkä oivaltamaan ja tietoisesti havaitsemaan ihmiskielen luonteenomaisia piirteitä ja sen käyttöä ihmisten kanssakäymisessä”)^[7].

Kielitietoisuuden laajentamiseen kuuluu olennaisena osana oppijakeskeisyys sekä keskustelu ja tätä kautta ”kielellisten asioiden keksiminen ja löytäminen”. Tätä varten opiskelijan pitää pystyä liittämään kieli ja kulttuuri yhteen^[8]. Kielitietoisuus, sen kehittyminen ja opiskelijalähtöisyys liittyvät tiiviisti toisiinsa.

Kielitietoisuuden laajentamiseen liitettynä asian voi ilmaista niin, että opiskelijalähtöisyys ja keskustelu linkittyvät toisiinsa ja ottamalla ne huomioon on mahdollista laajentaa kielitietoisuutta.

^[1] Marton & Booth 1997, 210

^[2] Kazepides 2010, 98

^[3] Marton & Booth 1997, 122–123

^[4] Termiä käsitys käytetään silloin, kun tarkoitetaan nimenomaan käsitystä siitä, mitä kieli on. Käsitys on parempi vaihtoehto kuin mielipide tai näkemys, sillä käsitys sallii ajatuksen siitä, että oppilas/opiskelija ei välttämättä edes tiedä muita mielipiteitä. Näkemyksillä voi kertoa kielen merkityksestä itselle, mutta käsitys on enemmänkin johtopäätös tilanteesta kuin näkemys.

^[5] Mantila 2002, 489

^[6] Heikkinen 2007.

^[7] James & Garret 1991, xi Dufvan 1993, 11–12 mukaan

^[8] Dufva 1993, 12.