Fossiilisten jalanjälkien, joiden vieressä ei erotu käsien painalluksia, perusteella on päätelty, että savanneilla eläneet etelänapinat liikkuivat pystyasennossa. Myös fossiililöytöjen luiden rakenne tukee tätä kehityksen piirrettä. Etelänapinat elivät 6–1,6 miljoonaa vuotta sitten. Noin 500 cm³:n kokoiset aivot eivät olleet simpanssin aivoja suuremmat.

Ruuan hankinnassa ja puolustautumisessa kepit ja kivet toimivat työkaluina. Pystyasento vapautti kädet ruuan etsimiseen laajemmalta alueelta ja ruuan kuljettamiseen pitempien matkojen päästä.

Kahdelle jalalle noususta oli etua myös siinä, että etelänapinat havaitsivat pedot helpommin heinikkoalueilla. Kuivakausien aikana ravinnon perässä oli vaellettava pitkiäkin matkoja. Käsien käytön vapautumisen lisäksi energiaa kului vähemmän liikkumiseen aiempaan neljällä raajalla liikkumiseen verrattuna.

Tunnetuin kädellisten fossiililöytö on Etiopiasta 1970-luvun alussa esiin kaivetut etelänapinan luut. Löytö määritettiin 3,2 miljoonan vuoden ikäiseksi ja sai nimekseen Lucy, sillä luista on päätelty yksilön olleen nuorena kuollut naaras. Luista on havaittu myös, että tämä etelänapina pystyi vankkojen ja pitkien käsien sekä taipuisan isovarpaan avulla nousemaan puuhun suojapaikkaa ja ravintoa hakiessaan. Puista on löytynyt hedelmiä, lehtiä ja kenties suojaisia yöpymispaikkojakin. Hampaiston rakenteen ja kulumisen perusteella hedelmät olivat tärkeintä ravintoa.

Eteläapinat kehittyivät useammaksi eri lajiksi. Ilmeisesti ne eivät kilpailleet keskenään, vaan erilaiseen ravintoon erilaistuminen mahdollisti rinnakkaiselon.

Ruokaa haettiin etsimällä, ei suunnitelmallisesti metsästämällä tai viljelemällä. Puhutaan keräilykulttuurista. Metsästystaidot kehittyivät vasta seuraavan pääryhmän edustajille. Hampaistoanalyysien perusteella liharavinto on etelänapinoillekin kelvannut, mutta saatavuus ollut satunnaista sen mukaan, missä määrin ne ovat löytäneet haaskoja petoeläinten saalistuksen jäljiltä.


Australopithecus africanus eli erään etelänapinan fossiilista tehty mallinnus.