Elämän vanhan ajan merissä elämä kehittyi nopeammin vuosimiljardeja kestäneeseen edelliseen aikakauteen nähden. Selkärangattomat meduusat olivat vanhan ajan alussa kehittyneimpiä eläimiä. Simpukoille kehittyi ensimmäisinä suojaava, kova kuori. Äyriäisille kehittyi ensimmäisinä nivelikkäät jalat, jotka mahdollistivat nopean liikkumisen meren pohjalla.

Kilpailu lajien välillä teki osasta lajeista saalistajia. Ensimmäiset selkärankaiset olivat alkeellisia kaloja: rustokaloja ja luukaloja. Rustokaloihin kuuluvilla hailla ja rauskuilla ei ole luista selkärankaa eikä uimarakkoa.


Rustokaloihin kuuluvalla hailla ei ole luista selkärankaa eikä uimarakkoa. Valkohai.

Monisoluisten pääryhmistä kehittyivät eläinten lisäksi sienet ja kasvit, jotka olivat ensimmäisiä maa-alueiden valtaajia. Maalle siirtymisessä kasveille kehittyi ominaisuuksia, joiden avulla lajit selviävät vähäiselläkin vedellä. Veden antamaa tukea ei ollut pystyssä pysymiseen. Kasvien kehitys eteni vesien levistä sammaliin.

Sanikkaisilla oli jo veden kuljetusta varten johtosolukoita, joka oli ratkaiseva ominaisuus kasvien menestymisessä maalla.

Kallioimarre on sanikkainen. Sanikkaisilla oli jo veden kuljetusta varten johtosolukoita, joka oli ratkaiseva ominaisuus kasvien menestymisessä maalla.

Hiilikaudella noin 300 miljoonaa vuotta sitten saniaiset, kortteet ja lieot olivat vallitsevina elämän vanhan ajan metsissä. Suuret nopeakasvuiset saniaispuut hautautuivat maakerroksiin ja muodostivat hapettomissa oloissa kivihiiltä – juuri niitä kivihiilivarantoja, joita tänäkin päivänä käytetään energianlähteenä!

Elämän vanhan ajan meren selkärangattomia:

Elämän vanhan ajan meressä eli mm. trilobiitteja (äyriäinen, vasemmalla) sekä jo kauan sitten sukupuuttoon kuolleita eliöitä (keskimmäiset eliöt). Oikealla on putkisuinen eläin, nahkiaisen esi-isä.

Selkärankaiset ja lentävät hyönteiset kehittyvät:

​​