Steinerkoulun sivistyskäsityksen pohjana ovat holistinen ihmis- ja arvokäsitys, erityisesti perusarvot totuus, kauneus ja hyvyys. Steinerkoulun sivistyskäsitykseen kuuluvat sivistyksen eri ulottuvuudet. Tiedollisen osaamisen, ajattelun ja oppimaan oppimisen alueen rinnalla painotetaan yhtä tärkeänä tunteen sivistyksen (sydämen sivistys) aluetta, johon kuuluvat myös kauneuden kokemus ja kauneudentaju sekä tahdon ja toiminnan alueen sivistystä.

Oppimisprosessissa on tärkeää oikeus erehtyä, palata alkuun ja lähteä uuteen suuntaan. Tämä on helpompaa silloin kun opetus ei etene valmiin oppimateriaalin mukaisesti, vaan suositaan toiminnallisia oppimistehtäviä, joissa lopputulos ei ole ennalta tiedossa. Kokeilevaa etsimisen ja hapuilun, erehtymisen ja virheistä oppimisen kulttuuria tuetaan myös välttämällä suoritusten numeroarviointia ja opettajakeskeistä monologiopetusta.

Alkuopetuksen aikana lapsen mielikuvitus ja ajattelu eivät ole samalla tavalla toisistaan eriytyneitä kuin aikuisella. Koska ensimmäisen ja toisen luokan oppilaan ajattelu on konkreettista, tulee myös opetuksen olla konkreettista. Ajattelun taitojen annetaan kehittyä vähitellen. Kolmannelle luokalle tultaessa looginen päättely alkaa vähitellen kehittyä ja toden ja kuvitellun raja vahvistuu. Edelleen konkreettinen ja havainnollistava opetus sekä elävästi kerrotut opetuskuvat ovat tärkeitä. Tästä eteenpäin hyödynnetään oppimisessa myös oppilaiden metakognitiota eli kykyä arvioida omaa suoritustaan. Moraalin ja luovuuden kehittymiseksi alkuopetusikäisen annetaan elää mielikuvituksekasta satujen ja leikin täyttämää lapsuuden maailmaa. Luovan ajattelun ja oivaltamisen edellytyksiä vahvistetaan oppimisen ilon, leikin, fyysisen aktiivisuuden, toiminnallisten työtapojen ja taiteen eri muotojen avulla.

Oman suorituksen arvioinnin kehittämisen rinnalla kulkee yläkoulun ja lukion opetuksessa tavoite auttaa oppilasta ja opiskelijaa löytämään perusteet omalle toiminnalle esimerkiksi keskustelujen kautta. Ihmisenä kasvaminen ja kehittyminen toteutuvat vain itsestä tietoiseksi tulemisen avulla.

Itsestään ja toiminnastaan voi tulla tietoiseksi dialogin kautta. Myös kaikenlaiset projektityöt ja omien työskentelyprosessien seuraaminen ja muokkaaminen tukevat tätä. Dialogi syntyy kommunikaatiosta, jonka kieli mahdollistaa. Yhdeksi vaihtoehdoksi jää siis ymmärtää oppiminen ”sosiaaliseksi ilmiöksi”^[1] ja kokemaan oppimiseksi^[2]. Sosiaalinen oppiminen toteutuu, kun opiskelija löytää oppisisältöjen ja oman kokemusmaailmansa välille merkityksellisen yhteyden. Kielen avulla voimme tulla tietoiseksi itsestämme. Kieli on yksi niistä asioista, jotka tekevät ihmisestä ihmisen^[3].

Ihminen on vapaampi silloin, kun hän tiedostaa elämänsä konkreettiset tapahtumat monipuolisesti omien havaintojensa, tunteidensa, näkemystensä ja käsitystensä taustalla. Hän tuntee itsensä paremmin, kun hän tiedostaa, mihin hänen käsityksensä, näkemyksensä ja tunteensa pohjautuvat.

Kun ihminen tuntee ja tiedostaa itsensä, hän on vapaa toimimaan maailmassa omasta itsestään käsin, eikä ole toisten tai yhteiskunnan vaikutuksen alaisena. Kun opetuksessa pyritään keskustelemaan kokemuksista, toteutetaan steinerpedagogiikan pyrkimystä kasvattaa vapauteen^[4]. Tämä tapahtuu opiskelijalähtöisyyden kautta. Ihminen on vapaa, kun hän tiedostaa oman toimintansa perusteet. Yhteistoiminnalliseen oppimiseen kuuluu vastavuoroisuus, jossa ajattelu tulee näkyväksi niin puhujalle itselleen kuin muille, mikä puolestaan luo edellytykset oppimiselle.^[5]

Kaiken toiminnan taustalla onkin havainto ja ajattelu^[6]. Opettajalla on mahdollisuus auttaa opiskelijaa havainnoimaan kokemuksia, tulemaan tietoiseksi niistä ja ajattelemaan niitä. Tätä kautta opiskelijan on mahdollista saavuttaa vapaus. Steiner^[7] toteaa, että ”havainto ja ajattelu ovat ihmisen kaiken henkisen toiminnan lähtökohdat, sikäli kuin hän on tästä toiminnastaan tietoinen.” Jos opettaja voi kohdata ihmisen kokonaisuutena, ei pelkästään aineellisena tai sielullisena olentoa, vaan myös henkisenä, kaikki edellytykset ydinminän esiin saattamiseen kasvatuksen avulla ovat olemassa.

Ajattelu ja oppimaan oppiminen toteutuvat vuorovaikutuksessa ympäristön ja muiden ihmisten kanssa. Asioita ei opita ainoastaan kuuntelemalla ja muistamalla, vaan mylläämällä mieli välillä täysin ylösalaisin ja kaivelemalla tieto ja tärkeimmät opit syvältä sisimmästä, toisinaan tuskan ja työn kautta, ja useimmiten ystävän kanssa yhteisvoimin. Oikeastaan voisi sanoa, että oppiminen on oppimaan oppimista itseltään. Sellainen prosessi kehittää ajattelua ja näkemyksiä paljon arvokkaammin kuin mihin pelkällä lukemisella ja ulkoa muistamisella pystyy. Päämääränä on sisältöjen oppimisen sijaan sisältöjen oikeanlainen soveltaminen siten, että ihminen ei pelkää tehdä omaa elämäänsä koskevia itsenäisiä ratkaisuja, vaan ymmärtää olevansa oman elämänsä kuljettaja. Ajattelun avulla hän voi kaiken kaaoksenkin keskellä tehdä maailmastaan mielekkään ja elämisen arvoisen. Jos omaa ajattelua on vähän, yksilön yhteiskuntaa muokkaava osuus elämänkulussa jää vähäiseksi. Kun ihminen pystyy muokkaamaan ympäristöään haluamallaan tavalla, edellytykset hyvään ja onnelliseen elämään ovat paremmat.

^[1] Kauppila 2007b, 114

^[2] Marton & Booth 1997, 210

^[3] Heidegger 2001, 187; Heikkinen 2007, 9; Mansikka 2012

^[4] Paalasmaa 2012

^[5] Rauste-von Wright, von Wright & Soini 2003, 61

^[6] Paalasmaa 2009, 44.

^[7]1985, 25