Näyttö
1. Hyvät maatalousalueet ovat tiheään asuttuja
Maatalous tuottaa ravintoa ihmisille. Ravinnontuotanto on tehokkainta alueilla, joissa ilmasto on riittävän lämmintä ja sateista sekä maaperä on hedelmällinen. Hyvillä maatalousalueilla asuu paljon ihmisiä.
Maanpeite Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa. Harmaa tarkoittaa kasvitonta ja tummanvihreä metsää.LÄHDE: Boston University and NASA GSFC (PD)Isoisälläni oli tapana sanoa, että kerran elämässäsi tulet tarvitsemaan lääkäriä, lakimiestä, poliisia ja pappia, mutta joka päivä, kolme kertaa päivässä sinä tarvitset maanviljelijää
– Brenda Schoepp
Tietyn paikan ilmasto määrää, millaista kasvillisuutta paikalla kasvaa. Eteläisellä ja pohjoisella pallonpuoliskolla voi hyvinkin kaukana toisistaan kasvaa samankaltaista kasvillisuutta, koska kasvit ovat sopeutuneet samoihin ilmasto-olosuhteisiin. Myös maaperän hedelmällinen pintakerros on kasvillisuuden kannalta tärkeä. Vuoristojen jyrkillä kallioilla kasvillisuus ei menesty.
Myös maatalouden menestys on riippuvaista ilmastosta ja hedelmällisestä maannoksesta. Eri kasvillisuusvyöhykkeellä harjoitetaan erilaista maataloutta sen mukaan, mikä on milläkin alueella kannattavinta. Väestökeskittymät alkoivat muodostua jo vuosituhansia sitten maanviljelyn kannalta suotuisille alueille. Myöhemmin väestön tiheyteen on alkanut vaikuttaa liikenneyhteydet, teollistuminen ja kaupungistuminen.
2. Maatalouteen huonosti soveltuvat alueet
Tundra, aavikot ja vuoristot ovat haastavia paikkoja maatalouden harjoittamiseen. Maatalous ei ole kovin kannattavaa alueilla, joissa on liian kylmää, kuivaa tai maanpinnan muodot ovat liian jyrkät.
Keidas Perussa.LÄHDE: Pixabay (PD)
Kylmyys ja kuivuus rajoittavat viljelyä
Maataloudelle kaikkein huonoimmat alueet löytyvät kuivilta aavikoilta ja kylmiltä alueilta. Näillä alueilla asutus on harvaa. Myös liian jyrkät vuorenrinteet tai huono maannos estävät viljelyn.
Aavikoilla liian pieni vuotuinen sademäärä estää sekä kasvien viljelyn että useimpien eläinten kasvatuksen. Aavikoiden alla voi kuitenkin olla pohjavettä, joka tulee pintaan keitailla. Keidas mahdollistaa ravinnontuotannon, ja keitailla kasvatetaan muun muassa taatelipalmuja sekä harjoitetaan pienimuotoista vihannesviljelyä.
Paimentolaiset vaeltavat karjan perässä
Vähätuottoisille, kitukasvuisille alueille tyypillinen maatalouden muoto on paimentolaisuus. Paimentolaisuus tarkoittaa perinteistä elämäntapaa, jossa ihmiset liikkuvat eläinten mukana esimerkiksi aavikoiden reuna-alueilla, vuoristoseuduilla ja kylmillä alueilla tundran tienoilla. Kasveja ei kasva tietyllä paikalla riittävästi eläinten ympärivuotiseen laidunnukseen, vaan eläimet laiduntavat eri alueilla sadekausien tai vuodenaikojen mukaan. Jos laitumet ovat kaukana toisistaan, joutuvat ihmiset muuttamaan eläinten perässä. Tällöin siirrettävä, teltantapainen asumus on kätevä. Kehityksen ja elintason nousun myötä paimentolaiset voivat hylätä liikkuvan elämäntapansa.
Jakkeja ja jurttia Mongoliassa.LÄHDE: FLICKR (Paulo Philippidis, CC BY-SA 2.0)Vuoristokasvillisuus
Kazbekin vuori Georgiassa. Laaksossa harjoitetaan maanviljelyä ja vuoren huippu on lumen ja jään peittämä.LÄHDE: Pixabay (PD)
Ilman lämpötila kylmenee ylöspäin siirryttäessä noin 6 °C kilometrillä. Siksi jopa päiväntasaajalla sijaitsevan vuoren huipulla voi olla lunta. Vuoristojen kasvillisuus onkin vyöhykkeistä, eli tietyllä korkeudella kasvaa tietyntyyppistä kasvillisuutta. Esimerkiksi Keski-Euroopassa merenpinnan tasolla kasvaa lehtimetsää, mutta Alppien rinteillä kasvillisuus on ensin havumetsää. Ylemmäs vuorta kiivettäessä ilmasto kylmenee, eivätkä puut enää tule toimeen, vaan kasvillisuus vaihtuu alppiniityiksi ja korkeimmalla kasvillisuus vastaa tundrakasvillisuutta.
Tundra
Alaskan tundraaLÄHDE: Flickr (Bureau of Land Management U.S.A. CC BY-SA 2.0)Tundrakasvillisuus vallitsee kylmällä ilmastovyöhykkeellä. Maan pintakerrokset voivat olla koko vuoden jäässä eli ikiroudassa. Ilmasto on liian kylmä puille, eivätkä juuret pysty kasvamaan riittävän syvälle jäiseen maaperään. Talvet ovat tundralla ankaria ja kylmät tuulet puhaltavat. Lumikerros antaa suojaa matalille kasveille, kuten matalille pensaille ja varvuille. Hyönteispölytteiset kasvit kukkivat lyhyen kesän aikana kokoonsa nähden suurin, värikkäin kukin, jotta vähäiset hyönteiset löytäisivät ne helpommin. Maassa kasvaa sammalia ja jäkäliä. Notkelmiin ja rinteillekin syntyy helposti soita, koska kylmässä ilmastossa vettä haihtuu maasta vain vähän. Pohjoisimmissa osissa suot ovat ikiroudassa, mutta ilmaston lämpeneminen sulattaa niitä kiihtyvällä tahdilla.
Tundrakasvillisuutta löytyy pohjoisnavan ympäriltä Kanadan, Skandinavian ja Venäjän pohjoisosista sekä Jäämerellä sijaitsevilta saarilta. Tyypillisiä eläimiä tundralla ovat hyönteiset, pienet kasvinsyöjänisäkkäät, kuten sopulit ja myyrät sekä poro ja poron sukulainen karibu. Petoeläimiä ovat muun muassa naali ja isot petolinnut. Tundralla pesivät kesäisin monet muuttolinnut, joille talvi pohjoisilla alueilla on liian kylmä.
Aavikot
Aavikoilla kasvien kasvua rajoittaa veden puute. Puut eivät selviä aavikoilla, koska sadetta ei saada edes joka vuosi. Kuivuutta kestääkseen kasvien täytyy säästää vettä kaikin mahdollisin keinoin.
Aavikon kasvit ovat usein pieniä ja pienilehtisiä. Toiset aavikkokasvilajit varastoivat vettä meheviin osiinsa. Esimerkiksi kaktusten varsien pulleus johtuu niiden varteen säilötystä vedestä. Monien kasvien pintaa peittää vahakerros tai pienet karvat, jotka estävät veden haihtumista. Jotkut kasvilajit piileksivät vuosikausia siemeninä hiekassa. Sateen tullen siemenet itävät, kasvit kasvavat, kukkivat nopeasti ja tekevät siemeniä. Tällöin aavikkokin voi loistaa kukkamerenä. Pian kuivuus kuihduttaa kasvit, mutta siemenet jäävät maahan odottamaan seuraavaa sadetta. Vettä voi saada myös maan alta, sillä aavikoiden alla voi olla pohjavettä ja esimerkiksi taatelipalmun juuret kurkottavat kymmeniä metrejä alaspäin.
Lounais-Australian aavikon pensaat kukkivat sateen jälkeen. Maan punainen väri johtuu rauta- ja alumiiniyhdisteistä.LÄHDE: FLICKR (Murray Foubister, CC BY-SA 2.0)Aavikoilla elää kasvien tuottaman niukan ravinnon varassa erilaisia selkärangattomia, kuten muurahaisia ja termiittejä. Myös liskot ja jyrsijät viihtyvät aavikolla. Osa lajeista liikkuu vain öisin, koska silloin on viileämpää.
Maailman suurimmat aavikot, kuten Sahara sijaitsevat kääntöpiirien tuntumassa. Mantereiden sisäosissa on aavikoita, kuten Aasian Gob. Rannikoilla kylmät merivirrat kuivattavat alueita, esimerkiksi Afrikassa Namibin aavikko ja Etelä-Amerikassa Atacaman autiomaa ovat syntyneet kylmän merivirran rannikoille.
3. Lauhkealla ja lämpimällä vyöhykkeellä on monipuolista maataloutta
Lauhkean vyöhykkeen valtiot ovat varakkaita ja maatalous on pitkälle koneistunutta. Suuret koneet kyntävät, äestävät, kylvävät ja puivat peltoja. Eläinten hoitoonkin on kehitetty automatiikkaa. Tilakoko on yleensä suuri ja tuotteista valtaosa myydään eteenpäin.
Tehomaatalous tuottaa sekä viljaa että lihaa
Lypsylehmiä laiduntamassa Itävallassa.LÄHDE: Pixabay (PD)
Lauhkean lämpövyöhykkeen kasvillisuustyyppejä ovat havumetsä, lehtimetsä ja arokasvillisuus. Näillä alueilla harjoitetaan usein tehomaataloutta. Tehomaataloudessa käytetään paljon koneita ja lannoitteita ja pieneltä pinta-alalta saadaan suuri tuotto. Kasvilajikkeet ja eläinrodut ovat pitkälle jalostettuja. Työvoimaa tarvitaan melko vähän. Usein Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikan koillisosissa maatilat erikoistuvat tiettyihin tuotantosuuntiin, eli toiset tilat tuottavat esimerkiksi lämmitetyissä kasvihuoneissa kasvatettuja tomaatteja ja toiset taas kasvattavat viljaa laajoilla peltoalueilla. Suomessa kasvatetuimpia viljoja ovat ohra, kaura, vehnä sekä ruis. Iso osa viljasta päätyy rehuksi nauta-, sika- ja kanatiloille, jotka nekin ovat erikoistuneet. Esimerkiksi nautoja kasvatetaan joko lihaksi tai maidontuotantoa varten.
Aroalueiden maatalous
Lauhkean vyöhykkeen mantereisissa osissa on arokasvillisuutta. Siellä viljellään vehnää ja maissia. Arojen hedelmällinen mustamulta tuottaa runsaita satoja. Sisämaahan päin siirryttäessä sateet vähenevät. Kuivilla aroilla keskellä mantereita viljely vaihtuu karjankasvatukseen. Esimerkiksi USA:n keskilännen preerioilla ja Etelä-Amerikan pampalla laiduntavat valtavat nautalaumat. Kastelun avulla kuivilla aroilla voidaan viljellä muun muassa kuitukasveja kuten puuvillaa. Keski-Aasian Uzbekistan on merkittävä puuvillan tuottaja.
Vehnäpelto preerialla. Kansas U.S.A.LÄHDE: Flickr (James Watkins CC BY-SA 2.0)Lämpimällä vyöhykkeellä on usein kuivaa
Kasteluviljelmiä USA:n arolla. Jokaisen ympyrän keskellä on pohjavesipumppu, josta lähtee pitkä, pyörillä kulkeva kasteluvarsi.LÄHDE: USGS/NASA (PD)
Lämpimällä vyöhykkeellä esimerkiksi Etelä-Euroopassa on usein kuivaa. Kasvillisuus on nahkealehtistä kasvillisuutta. Näillä alueilla ei sada kesällä, vaan sateet tulevat talvella. Siellä viljellään muun muassa vehnää ja viiniä. Sitrushedelmiä kasvatetaan paljon ja talvisateiden ilmastossa viihtyvät myös oliivi- ja korkkipuu.
Kuivilla alueilla keinokastelu on yleistä. Kasteltaviin viljelmiin johdetaan vettä joista tai pumpataan pohjavedestä. Kasvatettavat eläimet sen sijaan pystyvät siirtymään juomapaikoille. Siksi kuivilla alueilla karjanhoito voi kannattaa, vaikka viljely ei onnistuisikaan.
Arot
Karjanhoitoa Yhdysvaltojen keskilännen arollaLÄHDE: Pixabay (PD)
Aro on kasvillisuusvyöhyke, jossa puita kasvaa vain vähän. Aroja tavataan keskellä mantereita, jonne sateet mereltä eivät yllä. Esimerkkejä aroista ovat Pohjois-Amerikan keskilännen preeria, Etelä-Amerikan pampa ja Euraasian arot, jotka ulottuvat Unkarista aina Mongoliaan saakka.
Aroilla kuivuus rajoittaa monivuotisten kasvien kasvua. Arolla viihtyvät erilaiset heinät ja sipulikasvit. Eläimistä tyypillisimpiä ovat pienet jyrsijät. Talvet ovat usein ankaria, mutta lumipeitteen sulaminen keväällä tuo kasveille kaivattua kosteutta. Arojen hedelmällinen mustamulta sisältää runsaasti ravinteita.
Lehtimetsävyöhyke
Lehtimetsävyöhykkeellä puut pudottavat lehtensä syksyisin.LÄHDE: Pixabay (PD)Lehtimetsiä kasvaa lauhkean vyöhykkeen eteläosissa. Suomessa lehtimetsävyöhykettä on maan lounais- ja eteläosissa. Tyypillisiä kasveja ovat jalot lehtipuut, kuten tammi, vaahtera, jalava ja pyökki. Lehtipuut varjostavat metsän pohjaa, minkä vuoksi aluskasvillisuutta on melko vähän. Puut tiputtavat lehtensä talveksi ja niiden sisältämät ravinteet tekevät maan pintaosista hyvin hedelmällistä ruskomaannosta. Siksi suurin osa lehtimetsistä onkin raivattu pelloiksi, esimerkiksi Suomessa, Keski-Euroopassa, Itä-Kiinassa ja Pohjois-Amerikan koillisosissa.
Nahkealehtinen kasvillisuus
Lämpimällä vyöhykkeellä mantereiden länsirannikoilla sataa vähän. Vähäisetkin sateet tulevat talvella. Tämä on kasvien kannalta ongelmallista, koska lämpö ja kosteus osuvat eri vuodenaikoihin. Lämpimän vyöhykkeen länsirannikoilla noin 30–35° leveyspiireillä sijaitsevatkin talvisateiden alueet, joilla kasvaa nahkealehtistä kasvillisuutta. Nahkealehtisen kasvillisuuden alueita on Välimeren ympärillä, Kaliforniassa, Chilen keskiosissa, Etelä-Afrikassa ja Australian lounaisosissa.
Lehtien nahkea pinta estää kasveja haihduttamasta liikaa. Tyypillisiä puita Välimerellä ovat muun muassa pinjat, sypressit, korkki- ja oliivipuut. Puiden lisäksi esiintyy piikkipensaikkoa.
Välimeren kulttuurimaisemaa sypresseineen ja oliivipuineen.LÄHDE: Pixabay (PD)
Havumetsävyöhyke
Suojärvi SiilinjärvelläLÄHDE: FLICKR (Janne, CC BY-SA 2.0)Pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga kattaa Euraasian ja Pohjois-Amerikan mantereen pohjoisosia. Havumetsäkasvillisuutta on lauhkean lämpövyöhykkeen pohjoisosissa. Maatalouden harjoittamista hankaloittavat kylmä ilmasto ja vähäravinteinen podsolimaannos. Metsätalous onkin esimerkiksi Suomessa ja Kanadassa merkittävä maankäyttömuoto. Havumetsävyöhykkeellä kasvaa havupuiden, kuten kuusen ja männyn lisäksi lehtipuita, esimerkiksi koivuja, leppiä ja haapoja. Rehevämmillä alueilla kasvaa pensaita, karummilla taas kenttäkerroksessa on paljon varpuja, kuten puolukkaa, mustikkaa ja kanervaa. Maanpinnalla kasvaa sammalia ja jäkäliä.
Havumetsävyöhykkeellä sataa kohtuullisen paljon, mutta viileän ilmaston vuoksi kaikki vesi ei haihdu. Maaperään jää vettä ja siksi suot ovat yleisiä.
Korkeapaine kääntöpiirillä vähentää sadetta ja kasvillisuus on sopeutunut kuivuuteen.4. Tropiikissa viljellään omaan käyttöön ja vientiin
Kuuman vyöhykkeen sademetsäalueilla kasvillisuus on kaikkein rehevintä. Tropiikissa maatalous kärsii tuholaisista, rikkakasveista ja maaperän kulumisesta. Pienviljelmillä ihmisten köyhyys estää heitä tehostamasta viljelyä.
Satelliittikuva kaskisavuista Amazonin sivujokea ympäröivissä metsissä.LÄHDE: Flickr (NASA, CC BY-SA 2.0)Sademetsäalueiden maannos ei ole ravinteikas
Sademetsäalueilla luontainen metsäkasvillisuus on hyvin rehevää, mutta maa köyhtyy nopeasti muutaman vuoden viljelyn jälkeen. Sademetsäalueiden perinteinen maanviljelymuoto on ollut kaskiviljely. Siinä puut kaadetaan pieneltä alalta, poltetaan ja seuraavat pari vuotta viljellään tuhkasta saatujen ravinteiden varassa. Kaskiviljely on tyypillisesti omavaraistuotantoa, eli perhe tai yhteisö tuottaa itselleen ruokaa ja mahdollisesti myy osan tuotteista esimerkiksi markkinoilla. Omaan käyttöön viljellään tärkkelyspitoisia juuri- ja mukulakasveja kuten maniokkia. Nykyään sademetsäalueita raivataan paljon tehomaatalouden käyttöön, Etelä-Amerikassa erityisesti karjan laitumiksi ja Kaakkois-Aasiassa palmuöljyviljelmiksi.
Öljypalmusta saadaan palmuöljyä. Se on hehtaaria kohden maailman tuottoisin öljykasvi.LÄHDE: Pixabay (PD)
Banaanit tulevat plantaaseilta
Monet päivittäin nauttimistamme elintarvikkeista tuotetaan kuumilla tai lämpimillä alueilla plantaaseilla. Plantaasitilat ovat suuria, ja ne keskittyvät yhden tai muutaman vientikasvin viljelyyn. Kahvi, tee, kaakao, ananas, banaani, sokeri, kumi ja puuvilla ovat esimerkkejä näistä rahakasveista, joita viljellään Afrikassa, Intiassa sekä Etelä- ja Keski-Amerikassa. Maataloustuotteiden viennistä saadaan tuloja. Isot plantaasit voivat olla ulkomaalaisten suuryritysten omistamia, jolloin suurin osa tuotoista valuu paikallisten ulottumattomiin.
Riisipeltoja terassiviljelmillä Kiinassa. Terassien avulla saadaan jyrkätkin vuorenrinteet viljelykäyttöön.LÄHDE: Flickr (Ronald Tagra, CC BY-SA 2.0)Suuret sadot elättävät paljon ihmisiä
Maanviljelyyn tarvitaan riittävästi kosteutta ja ravinteita. Suurten jokien, kuten Gangesin ja Niilin tulvatasangoille kehittyivät ensimmäiset korkeakulttuurit. Jokien tulvatasangoilla maa on hedelmällistä ja joen tuoma liete antaa kasveille ravinteita.
Aasiassa tärkein viljelykasvi riisi on erittäin satoisa kasvi. Parhaimmilla alueilla riisi tuottaa kolme satoa vuodessa. Riisi vaatii kypsyäkseen vesilammikon, johon se pitää istuttaa. Kumpuilevilla alueilla riisille voidaan padota vuorten rinteille pieniä terasseja. Riisinviljely vaatii paljon töitä, ja se onkin useiden köyhien Aasian maiden merkittävä työllistäjä.
Kuuman ja lämpimän alueen maatalouden ongelmia
Kuuman ja lämpimän vyöhykkeen valtioista suurin osa on melko kehittymättömiä. Esimerkiksi Afrikassa käytetään pienviljelmillä kuokkaa maan muokkaamiseen. Köyhyys estää uusimpien viljelymenetelmien ja koneiden käyttöönoton, jolloin sadot jäävät melko pieniksi. Tuhohyönteiset ja rikkaruohot pienentävät satoa, jos viljelijällä ei ole varaa ostaa torjunta-aineita. Jos sato jää pieneksi, ei siitä riitä myyntiin ja perhe köyhtyy entisestään.
Kuivilla alueilla, kuten savanneilla ja aavikoiden reuna-alueilla kuivuuskaudet voivat aiheuttaa nälkäkatastrofin. Väkiluvun lisääntyminen, viljelmien laajeneminen ja karjanlaidunnus lisäävät aavikoitumista. Erityisesti Saharan eteläpuoleinen puoliaavikkoalue Sahel kärsii aavikon leviämisestä. Alueen valtioissa on sisäisiä levottomuuksia ja esimerkiksi Sudanissa on käyty pitkään sisällissotaa. Levottomuudet vaikeuttavat maataloutta.
Sademetsät
Sademetsää MalesiassaLÄHDE: Flickr (Lexe-I, CC BY-SA 2.0)Trooppiset sademetsät kasvavat kuumalla lämpövyöhykkeellä päiväntasaajalla ja sen lähellä. Aurinko paistaa lähes kohtisuoraan ja lämmittää ilmaa. Lämmin ilma kohoaa, jäähtyy ja sen sisältämä kosteus tiivistyy, minkä vuoksi sademetsäalueilla sataa lähes joka iltapäivä. Maailman suurimmat sademetsäalueet ovat Brasiliassa Amazonin sademetsä ja Afrikassa Kongon sademetsä. Myös Kaakkois-Aasiassa on paljon sademetsää. Sademetsissä tavataan paljon erilaisia eläin- ja kasvilajeja eli niiden biologinen monimuotoisuus on hyvin suurta.
Sademetsien kasvillisuus on kerroksellista. Suurimmat puut nousevat jopa 70 metriin. Korkeimpien puiden alla on toinen latvuskerros, jossa liikkuu paljon eläimiä. Laajat latvustot estävät valon pääsyn metsän pohjalle, minkä vuoksi aluskasvillisuutta on vähän. Sen sijaan puiden rungoilla ja oksien haaroissa kasvaa erilaisia päällyskasveja, kuten saniaisia ja orkideoita. Ne saavat tarvitsemansa kosteuden ilmasta, eikä niiden tarvitse upottaa juuriaan maaperään.
Borneon sademetsästä saat tietoa WWF Suomen Youtube-videolta Matkalla Borneon sydämessä.
Savannit
Elefantteja Serengetin kansallispuiston savannilla Afrikassa.LÄHDE: Pixabay (PD)Savannit sijaitsevat trooppisten sademetsien ja aavikoiden välissä. Sademetsissä sataa ympäri vuoden, aavikoilla ei juuri koskaan. Näiden kasvillisuusvyöhykkeiden välissä sijaitsevilla savannialueilla on kerran vuodessa sadekausi. Mitä kauempana savanni sijaitsee päiväntasaajasta, sitä lyhyempi sadekausi on ja sitä kuivempaa on savannilla. Kuivilla savanneilla puita kasvaa vähemmän kuin kosteilla savanneilla. Kuivia savanneja kutsutaankin usein ruohosavanneiksi. Mitä pitempään sadekausi kestää, sitä rehevämpi on kasvillisuus ja enemmän puita.
Savanneiden eläimiin kuuluvat suuret kasvinsyöjät, kuten Afrikassa norsut, seeprat, erilaiset antiloopit sekä niitä syövät pedot, kuten leijonat.
Katso Youtubesta Kilroyn esittelyvideo järjestön safarimatkoista (Safari in East Africa - Kenya and Tanzania). Matkoilla tutustutaan savannin eläimiin ja kasvillisuuteen.
Lämpimän vyöhykkeen ikivihreät sademetsät
Lämpimällä vyöhykkeellä mannerten itärannoilla lämmin merivirta huuhtoo rannikoita. Vesihöyryn määrä ilmassa lisääntyy ja itärannikot ovatkin tyypillisesti sateisia, esimerkiksi Floridassa ja Australiassa. Kiinan itärannikolla riisinviljelyalueet ovat olleet alun perin isoilta osin lämpimän vyöhykkeen ikivihreitä sademetsiä. Näillä alueilla viihtyvät ikivihreät puut, kuten palmut. Kasvillisuus on muutenkin runsasta, ruohoja, saniaisia ja jopa päällyskasveja tavataan paljon.
Rehevä kasvillisuus vaatii sekä kosteutta että lämpöä.5. Lue
Väestöntiheys vaihtelee
Maailmassa on yli kahdeksan miljardia ihmistä. Suurin osa ihmisistä asuu hyvillä maatalousalueilla. Teollinen vallankumous lisäsi väkimäärää jo tiheästi asutuilla alueilla Euroopassa, Amerikan mantereella ja Aasiassa. Teollisen vallankumouksen jälkeiselle ajalle on tyypillistä kaupunkien kasvu.
Kuun laakso Atacaman autiomaassa, Chilessä.LÄHDE: wikimedia commons (Frodosleveland, by cc 4.0)
Pieni asukastiheys
Maapallon asutusta voidaan tarkastella asukastiheydellä. Harvimmin asutuissa valtioissa asukastiheys on vain muutama asukas neliökilometriä kohden. Tällaisia valtioita ovat esimerkiksi Mongolia 1,6 as/km2 ja Australia 2 as/km2. Näissä molemmissa valtioissa kuivuus on tärkein asutusta rajoittava tekijä. Maatalouden harjoittaminen on vaikeaa. Suomi on puolestaan liian kylmä valtio, jotta maatalouden tuotto voisi olla suurta. Suomi on melko harvaan asuttu maa (18 as/km2). Harvan asutuksen syynä voi olla myös jyrkät pinnanmuodot vuoristoissa tai köyhä maannos sademetsäalueilla.
Asutuskeskittymät ovat syntyneet maanviljelyn ympärille
Yöllinen kuva kansainväliseltä avaruusasemalta osoittaa Egyptin väestön keskittymisen Niilin suistoon ja hedelmällisille tulvatasangoille.LÄHDE: Wikimedia Commons (Nasa, PD)Maapallolta on löydettävissä viisi suurta väestökeskittymää: Itä-Aasia, Etelä-Aasia, Kaakkois-Aasia, Eurooppa ja Pohjois-Amerikan itäosat. Kasvavia väestökeskittymiä on Guineanlahden rannikolla Afrikassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa.
Yhteistä suuren väentiheyden alueille on mahdollisuus tehokkaaseen maanviljelyyn. Niissä on riittävä lämpötila ja kosteus, hedelmällinen maaperä ja tarpeeksi tasaista maastoa. Bangladesh on asukastiheydeltään maailman huippua (1023 as/km2). Suuren väentiheyden taustalla on Bangladeshin sijainti suurten jokien tulvasuistossa, joka takaa maaperän hedelmällisyyden. Bangladesh sijaitsee kuumalla lämpövyöhykkeellä ja monsuunisateet tuovat riittävän kosteuden.
Kaupungit kasvavat
Katuelämää Hong KongissaLÄHDE: Wikimedia Commons (Hamedog, CC-BY-SA-3.0)1800-luvun teollisen vallankumouksen jälkeen maailmassa alkoi voimakas kaupungistuminen. Kaupungit muodostuivat hyvien liikenneyhteyksien, usein vesistöjen läheisyyteen. Monet kaupungit syntyivät myös luonnonvarojen, kuten kaivosten ympärille. Nykyisin erityisesti suuret kaupungit vetävät ihmisiä puoleensa monipuolisilla työpaikoillaan ja palveluillaan.
Kaupungeissa asukastiheys voi nousta jopa kymmeniin tuhansiin asukkaisiin neliökilometrillä. Kaupunkivaltiot Monaco (18 800 asukasta/km2) ja Singapore (7 800 as/km2) ovatkin asukastiheydeltään suurimmat valtiot.
Maailman väkiluvun ennustetaan vuonna 2050 nousseen jo yli yhdeksän miljardin. Kaikkialla maailmassa väestö keskittyy jo ennestään tiheään asutuille alueille ja erityisesti kaupunkeihin. Afrikassa ja osassa Aasiaa ihmisten lukumäärä kasvaa tulevaisuudessa nopeimmin ja kaupunkilaisten osuus tulee kasvamaan voimakkaasti.