Rukiin (Secale cereale) kantalajina pidetään Turkissa ja siihen liittyvissä Lähi-idän osissa kasvavaa luonnonvaraista monivuotista rikkakasvia Secale montaniumia.

Rukiin katsotaan kehittyneen kuin varkain ohra- ja vehnäpeltojen rikkakasvista itsenäiseksi viljelykasviksi. Ruis lienee kehittynyt viljelykasviksi matkimalla isäntänään olevaa viljelykasvia esimerkiksi siemenen kokoa suurentamalla ja kasvukierron ajoituksella, jolloin sen siemeniä on päässyt kylvösiemenen joukkoon. Kun vehnän viljely siirtyi Euroopassa pohjoisemmaksi ja viileimmille ja maaperältään vähäravinteisimmille alueille, vehnän seuralainen ruis on välitellen runsastunut niin, että ruista on ryhdytty viljelemään itsenäisenä viljana.

Turkin vanhin arkeologinen löytö rukiin viljelystä on noin 6 600 ennen ajan laskun alkua, mutta Euroopassa ruista ryhdyttiin viljelemään itsenäisenä viljelykasvina huomattavasti myöhemmin, mahdollisesti 600–400 ennen ajan laskun alkua. Syyriasta Eurtaf-joen alueelta on löytynyt vieläkin vanhempia rukiinjyviä, jota on ajoitettu yli 11 000 vuotta vanhoiksi.

Välimeren alueella tummaa ruista ei paljon arvostettu, se oli pikemminkin hätäravintoa. Sen sijaan rukiin viljelyn siirtyessä pohjoisemmaksi Euroopassa alettiin nähdä sen arvo ja merkitys leipäviljana.

Suomessa rukiin viljely on alkanut viimeistään 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Ensimmäiset rukiin arkeologiset löydöt on tehty Paimiosta Varsinais-Suomesta.

Teksti: Maarit Heinonen