OH3 2022
Pedagoginen osaaminen
Seurattuani muutaman tunnin opetusta minun vastuulle heitettiin matematiikan ja terveystiedon tunnit sekä englannin kielioppiosuudet. Olin todella häkeltynyt aloittaessani tuntien suunnittelua; oli niin paljon kaikkea, mitä halusin tehdä eri tavalla kuin mitä koulussa oli tapana tehdä. Opetus, oppilaiden aktiivisuus, tehtävät, arviointi, eriyttäminen palautteen anto... En tiennyt, mistä aloittaisin.
Tajusin pian, että on mahdotonta muuttaa samantien pienille oppilaille tuttua systeemiä. Oppilaat olivat esimerkiksi tottuneet siihen, että jokaisen pienenkin tehtävän jälkeen vihot tuodaan opettajalle tarkastettavaksi (opettaja tarkastaa 5x60 vihkoa päivässä). Yritin muuttaa toimintatapaa siten, että toisinaan tehtävät tarkastettaisiin yhdessä. Tällöin opettajalla olisi aikaa kierrellä luokassa tehtävien teon lomassa ja nopeat oppilaat voisivat aloittaa lisätehtävien tekemisen. Helpommin sanottu kuin tehty. Oppilaat eivät selityksistä huolimatta ymmärtäneet mitä tarkoitan extra-tehtävillä. Oppilaat toivat vihot myös automaattisesti opettajalle ja ihmettelivät mikä on vikana, kun he eivät saaneet merkintää tehtävien viereen. Muutaman tunnin ja usean swahilin kielisen selityksen jälkeen oppilaat ymmärsivät ainakin suurilta osin uuden systeemin. Voitto.
Eriyttämistä lähdin rakentamaan luokkaan antamalla edistyneemmille oppilaille haastavampia tehtäviä ja heikommille helpompia tehtäviä. Luokassa oli jo aikaisemmin annettu helpotettuja tehtäviä parille luokan oppilaalle, ketkä olivat selkeästi muita jäljessä. Alaspäin eriyttämisen ollessa selkeää luokan omalle opettajalle, oli opettajan vaikea tajuta, miksi asiat jo osaaville oppilaille tulisi antaa haastavampia tehtäviä. Tällöinhän oppilaille tulisi enemmän virheitä vihkoon. Kävimme pitkähkön keskustelun siitä, että tavoitteena ei pitäisi aina olla se, että kaikki tehtävät ovat oikein. On virkistävää, että edistyneetkin oppilaat palaavat joskus tarkastuksen jälkeen vihon kanssa takaisin paikalleen pohtimaan, mikä tehdyssä tehtävässä meni väärin. Opettaja ei voinut uskoa silmiään, kun hän huomasi, että osa oppilaista osasi laskea miinuslaskuja luvuilla 1-20, kun opetuksessa käsiteltiin vasta laskuja luvuilla 1-10. Myös edistyneempien oppilaiden toiminnassa näkyi täysin uudenlaista innokkuutta.
Luokkatilanteissa tekemäni päätökset olivat usein todella vauhdissa tehtyjä, Suomessa olen tottunut pohtimaan seuraavaa siirtoa edes hetken aikaa. Luokan hektisyys ja uudenlaisen paineen alla oleminen saivat minut hätiköimään. Saatoin joskus katua sanomisiani melkein heti ja toisinaan loikin luokassa edestakaisin tietämättä kunnolla, mitä teen. Silti koin, että minulla oli tilanne lähes aina aika hyvin hallussa. Hallitsin luokkaa paremmin kuin mitä esimerkiksi vuonna 2018 tehtyjen ensimmäsiten sijaisuuksien aikana. Kehitystä on siis tapahtunut, pedagogista osaamista löytyy.
Tuntien suunnittelu itsessään oli todella sujuvaa ja nopeaa. Helpoksi suunnittelutyön teki muun muassa se, että resursseja oli erittäin rajallinen määrä ja opetuksen piti olla yksinkertaista muun muassa kielimuurin takia. Mieleeni tuli myös helposti ideoita, joilla saisi motivoitua oppilaita. Heräsin esimerkiksi yhtenä aamuna 15min aikaisemmin kuin normaalisti ja loin oppilaille tarinan, johon etsin tueksi kuvia Ipadiltani. Käytin tarinaa pohjana tunnin opetukselle. Kyseinen terveystiedon tunti oli yksi parhaimpia pitämiäni. Luokan oma opettaja kuvasi kännykällään tarinan kerrontaani, sillä hän oli niin vaikuttunut siitä. Yksinkertaisuus on välillä parasta. Naureskelin Keniassa, miten nyt kolmosharkassa toisella puolella maapalloa tehty tuntien suunnittelu vastasi enemmän oikeaa opettajan työtä kuin kakkosharkassa tehty suunnittelu. En nähnyt kakkosharkan aikana ystäviäni pariin viikkoon, minulla ja heillä meni kaikki vapaa-aika tunteja suunnitellessa. Norssin asettamat paineet ja vaatimukset muun muassa oppilaiden aktiivisuudesta, teknologian käytöstä ja toiminnallisuudesta loivat virheellistä kuvaa opettajan työstä. Kenia palautti minut takaisin maan pinnalle ja sain taas varmuutta omiin suunnittelutaitoihini. Ehkä tulevaisuudessa ehdin jopa joskus työn ohessa tekemään muutakin kuin tuntien suunnittelua ;)
Tajusin pian, että on mahdotonta muuttaa samantien pienille oppilaille tuttua systeemiä. Oppilaat olivat esimerkiksi tottuneet siihen, että jokaisen pienenkin tehtävän jälkeen vihot tuodaan opettajalle tarkastettavaksi (opettaja tarkastaa 5x60 vihkoa päivässä). Yritin muuttaa toimintatapaa siten, että toisinaan tehtävät tarkastettaisiin yhdessä. Tällöin opettajalla olisi aikaa kierrellä luokassa tehtävien teon lomassa ja nopeat oppilaat voisivat aloittaa lisätehtävien tekemisen. Helpommin sanottu kuin tehty. Oppilaat eivät selityksistä huolimatta ymmärtäneet mitä tarkoitan extra-tehtävillä. Oppilaat toivat vihot myös automaattisesti opettajalle ja ihmettelivät mikä on vikana, kun he eivät saaneet merkintää tehtävien viereen. Muutaman tunnin ja usean swahilin kielisen selityksen jälkeen oppilaat ymmärsivät ainakin suurilta osin uuden systeemin. Voitto.
Eriyttämistä lähdin rakentamaan luokkaan antamalla edistyneemmille oppilaille haastavampia tehtäviä ja heikommille helpompia tehtäviä. Luokassa oli jo aikaisemmin annettu helpotettuja tehtäviä parille luokan oppilaalle, ketkä olivat selkeästi muita jäljessä. Alaspäin eriyttämisen ollessa selkeää luokan omalle opettajalle, oli opettajan vaikea tajuta, miksi asiat jo osaaville oppilaille tulisi antaa haastavampia tehtäviä. Tällöinhän oppilaille tulisi enemmän virheitä vihkoon. Kävimme pitkähkön keskustelun siitä, että tavoitteena ei pitäisi aina olla se, että kaikki tehtävät ovat oikein. On virkistävää, että edistyneetkin oppilaat palaavat joskus tarkastuksen jälkeen vihon kanssa takaisin paikalleen pohtimaan, mikä tehdyssä tehtävässä meni väärin. Opettaja ei voinut uskoa silmiään, kun hän huomasi, että osa oppilaista osasi laskea miinuslaskuja luvuilla 1-20, kun opetuksessa käsiteltiin vasta laskuja luvuilla 1-10. Myös edistyneempien oppilaiden toiminnassa näkyi täysin uudenlaista innokkuutta.
Luokkatilanteissa tekemäni päätökset olivat usein todella vauhdissa tehtyjä, Suomessa olen tottunut pohtimaan seuraavaa siirtoa edes hetken aikaa. Luokan hektisyys ja uudenlaisen paineen alla oleminen saivat minut hätiköimään. Saatoin joskus katua sanomisiani melkein heti ja toisinaan loikin luokassa edestakaisin tietämättä kunnolla, mitä teen. Silti koin, että minulla oli tilanne lähes aina aika hyvin hallussa. Hallitsin luokkaa paremmin kuin mitä esimerkiksi vuonna 2018 tehtyjen ensimmäsiten sijaisuuksien aikana. Kehitystä on siis tapahtunut, pedagogista osaamista löytyy.
Tuntien suunnittelu itsessään oli todella sujuvaa ja nopeaa. Helpoksi suunnittelutyön teki muun muassa se, että resursseja oli erittäin rajallinen määrä ja opetuksen piti olla yksinkertaista muun muassa kielimuurin takia. Mieleeni tuli myös helposti ideoita, joilla saisi motivoitua oppilaita. Heräsin esimerkiksi yhtenä aamuna 15min aikaisemmin kuin normaalisti ja loin oppilaille tarinan, johon etsin tueksi kuvia Ipadiltani. Käytin tarinaa pohjana tunnin opetukselle. Kyseinen terveystiedon tunti oli yksi parhaimpia pitämiäni. Luokan oma opettaja kuvasi kännykällään tarinan kerrontaani, sillä hän oli niin vaikuttunut siitä. Yksinkertaisuus on välillä parasta. Naureskelin Keniassa, miten nyt kolmosharkassa toisella puolella maapalloa tehty tuntien suunnittelu vastasi enemmän oikeaa opettajan työtä kuin kakkosharkassa tehty suunnittelu. En nähnyt kakkosharkan aikana ystäviäni pariin viikkoon, minulla ja heillä meni kaikki vapaa-aika tunteja suunnitellessa. Norssin asettamat paineet ja vaatimukset muun muassa oppilaiden aktiivisuudesta, teknologian käytöstä ja toiminnallisuudesta loivat virheellistä kuvaa opettajan työstä. Kenia palautti minut takaisin maan pinnalle ja sain taas varmuutta omiin suunnittelutaitoihini. Ehkä tulevaisuudessa ehdin jopa joskus työn ohessa tekemään muutakin kuin tuntien suunnittelua ;)
Hyvinvointia vahvistava osaaminen
Koska koulun toimintatavat ja olosuhteet oppilaiden hyvinvoinnin osalta olivat melko heikolla tasolla, minusta tuntui, että kaikki mitä tein oli oppilaiden hyvinvointia vahvistavaa. Kannustin ja kehuin oppilaita, kyselin heiltä kuulumisia, rankaisin oppilaita käyttämättä fyysistä ja henkistä väkivaltaa, autoin oppilaita tehtävien teossa ja tarjosin heille vaihtelevuutta tunneille. Pyrimme myös muuttamaan koko koulun toimintakulttuuria kouluttamalla opettajia. Työ tuntui hyvin merkitykselliseltä, mutta samalla se oli todella raskasta henkisesti. Olin todella ahdistunut seuratessani paikallisten tiettyjä toimintatapoja ja tiedostaessani, että omalla toiminnallani on loppujen lopuksi todella minimaalinen vaikutus lasten hyvinvointiin. Ahdistukseen auttoi kokemuksistani puhuminen muille suomalaisille; kaikkia ei voi auttaa ja se on hyväksyttävä. On vaikeaa palata Suomeen ja jättää Makongenin koulu lapsineen taakse. Haluan uskoa, että toimintani kautta edes yksi opettaja käyttäisi vähemmän väkivaltaa, lopettaisi oppilaiden haukkumisen tai antaisi tukea heikoimmille oppilaille. Toivon, että muutaman vuoden sisällä kylän kulttuurissa on tapahtunut muutos parempaan ja palatessani takaisin minua odottaa erilainen koulu.
Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen
Kenialaisessa pienessä kylässä yhteiskunnalliset ja kulttuuriset erot olivat huomattavat Suomeen verrattuna. Kylässä ja koulussa tapahtui paljon asioita, joita oli vaikea ymmärtää. Esimerkkejä näistä olivat muun muassa kulttuuriin kuuluva myöhästely (sanontaa "polepole = hitaasti" kuuli monta kertaa päivässä) ja pienten lasten vahtimatta jättäminen (perheen 1-vuotias taapero saattoi päivällä olla 5-vuotiaan isosisaruksen vastuulla). Osaa toimintatavoista en pystynyt missään vaiheessa hyväksymään, mutta siitä huolimatta piti pitää mielessä, että toimintatavat ovat juurtuneet vahvasti kulttuuriin eikä näitä toimintatapoja pysty muuttamaan silmänräpäyksessä. Tällaisia tapoja olivat mm. lasten lyöminen, tunnekylmyys ja välinpitämättömyys lasten terveydentiloja kohtaan.
Kohdatessani edellä mainittuja tilanteita esimerkiksi koulussa oli tärkeää löytää tasapaino asiaan puuttumisen ja puuttumattomuuden kanssa. En voinut suoranaisesti estää opettajaa lyömästä lapsia, mutta puhuimme paljon aiheesta ja kerroin hänelle, miten lapsia rangaistaan Suomessa. Osoitin myös esimerkilläni, että on mahdollista saada oppilaat käyttäytymään käyttämättä väkivaltaa. Pidimme opettajille myös koulutuspäivän, jossa kävimme läpi muun muassa eriyttämistä, lisätehtävien tärkeyttä, rangaistustapoja ja oppimisvaikeuksia. Lähestyimme aiheita kunnioittaen heidän tämän hetkistä työtään, mutta silti kertoen tiukasti, missä asioissa näimme ongelmakohtia koulussa. Opettajat kuuntelivat meitä mielenkiinnolla ja kyselivät paljon kysymyksiä. Toivomme, että omilla opetustavoillamme ja koulutuspäivällämme saimme opettajat edes pohtimaan, voisiko koulussa testailla uusia toimintamenetelmiä.
Olen ihminen, kuka on valmis puolustamaan omia ajatuksiaan melko jyrkästikin. Olenkin pohtinut aikaisemmin, miten onnistun kohtaamaan vanhemmat, joilla on täysin vastakkaisia ajatuksia kanssani (esim. koulutuksella ei ole väliä, lapsia kuuluu rangaista fyysisesti jne.) Saatuani näinkin rajun kokemuksen itselleni täysin vastakkaisista toimintatavoista sekä niihin puuttumisesta uskon olevani valmiimpi kohtamaan samankaltaisia tapauksia myös Suomessa.
Kohdatessani edellä mainittuja tilanteita esimerkiksi koulussa oli tärkeää löytää tasapaino asiaan puuttumisen ja puuttumattomuuden kanssa. En voinut suoranaisesti estää opettajaa lyömästä lapsia, mutta puhuimme paljon aiheesta ja kerroin hänelle, miten lapsia rangaistaan Suomessa. Osoitin myös esimerkilläni, että on mahdollista saada oppilaat käyttäytymään käyttämättä väkivaltaa. Pidimme opettajille myös koulutuspäivän, jossa kävimme läpi muun muassa eriyttämistä, lisätehtävien tärkeyttä, rangaistustapoja ja oppimisvaikeuksia. Lähestyimme aiheita kunnioittaen heidän tämän hetkistä työtään, mutta silti kertoen tiukasti, missä asioissa näimme ongelmakohtia koulussa. Opettajat kuuntelivat meitä mielenkiinnolla ja kyselivät paljon kysymyksiä. Toivomme, että omilla opetustavoillamme ja koulutuspäivällämme saimme opettajat edes pohtimaan, voisiko koulussa testailla uusia toimintamenetelmiä.
Olen ihminen, kuka on valmis puolustamaan omia ajatuksiaan melko jyrkästikin. Olenkin pohtinut aikaisemmin, miten onnistun kohtaamaan vanhemmat, joilla on täysin vastakkaisia ajatuksia kanssani (esim. koulutuksella ei ole väliä, lapsia kuuluu rangaista fyysisesti jne.) Saatuani näinkin rajun kokemuksen itselleni täysin vastakkaisista toimintatavoista sekä niihin puuttumisesta uskon olevani valmiimpi kohtamaan samankaltaisia tapauksia myös Suomessa.
Esteettinen osaaminen
Miettiessäni harjoittelun alussa mitä kirjoittaisin tähän osuuteen, olin hieman hukassa. Tuntui hassulta pureutua aiheeseen "esteettisyys" ottaen huomioon koulun ja luokan realiteetit. Normaalin suomalaisen koululuokan kokoisessa tilassa oli 60 oppilasta + pulpetit kaikille oppilaille. Luokan takaosassa oli kaksi pöytää, yksi minulle ja yksi luokan omalle opettajalle. Jotta luokassa pääsi liikkumaan, piti astella tuolien yli ja/tai pyytää oppilaita siirtymään.
Huomasin kuitenkin melko nopeasti, että esteettisyyttä saa lisättyä myös kuvailemaani luokkaan melko helposti. Yhden kuvataidetunnin jälkeen opettaja liimasi oppilaiden työt seinälle. Iloitsin, sillä oppilaiden töitä kohtaan ei yleensä osoitettu paljonkaan arvostusta. Luokka tuntui heti enemmän lasten työskentelytilalta, kun seinälle saatiin heidän teoksia. Aloitin myös piirtelemään lasten vihkoihin pieniä yksinkertaisia eläimiä tarkastaessani tehtäviä. Samat eläimet ilmestyivät välillä myös liitutaululle. Yhden elefantin piirtäminen taululle sai lapset innostumaan ja luokan yhteinen ilmapiiri muuttui hetkessä iloisen rennoksi. Myös luokan oma opettaja innostui eläimistä. Toivottavasti virtahevot, elefantit, apinat, leijonat, kirahvit ja kalat ilmestyvät jatkossakin luokkahuoneeseen. Valaistuksen tärkeys korostui, kun koulun sähköt katkesivat viikoksi. Hämärässä luokassa työskentely vaikutti luokan ilmapiiriin ja lasten keskittymiseen negatiivisesti.
Huomasin kuitenkin melko nopeasti, että esteettisyyttä saa lisättyä myös kuvailemaani luokkaan melko helposti. Yhden kuvataidetunnin jälkeen opettaja liimasi oppilaiden työt seinälle. Iloitsin, sillä oppilaiden töitä kohtaan ei yleensä osoitettu paljonkaan arvostusta. Luokka tuntui heti enemmän lasten työskentelytilalta, kun seinälle saatiin heidän teoksia. Aloitin myös piirtelemään lasten vihkoihin pieniä yksinkertaisia eläimiä tarkastaessani tehtäviä. Samat eläimet ilmestyivät välillä myös liitutaululle. Yhden elefantin piirtäminen taululle sai lapset innostumaan ja luokan yhteinen ilmapiiri muuttui hetkessä iloisen rennoksi. Myös luokan oma opettaja innostui eläimistä. Toivottavasti virtahevot, elefantit, apinat, leijonat, kirahvit ja kalat ilmestyvät jatkossakin luokkahuoneeseen. Valaistuksen tärkeys korostui, kun koulun sähköt katkesivat viikoksi. Hämärässä luokassa työskentely vaikutti luokan ilmapiiriin ja lasten keskittymiseen negatiivisesti.
Eettinen osaaminen
Olen aikaisemmin tuonut esille eettisen osaamisen osa-alueessa muun muassa kestävän kehityksen tärkeyttä. On ollut helppoa sukeltaa yksityiskohtaisesti erilaisiin arvoihin, sillä Suomessa esimerkiksi tasa-arvo ja lasten kunnioittaminen ovat arvoina itsestäänselvyyksiä. Pienessä kenialaisessa kylässä olosuhteet olivat erilaiset. Tällä kertaa kohtasin opetusharjoittelussani paljon erilaisia toimintatapoja, jotka taistelivat oman eettisyyteni kanssa. Ehdottomasti vaikeinta oli todistaa, miten vähän lapsia arvostettiin ja miten lapsia kohdeltiin luokassa.
Vaikka tiesin, että tulisin todennäköisesti todistamaan koulussa lapsiin kohdistuvaa fyysistä väkivaltaa, en ollut varautunut siihen, miten pahalta se oikeasti tuntuisi. Todistin lähes päivittäin koulussa, miten pieniä lapsia lyötiin kepillä monta kertaa putkeen esimerkiksi siksi, että he katsoivat ikkunasta ulos tai myöhästyivät koulusta. Lapset yrittivät piilotella kyyneliään silitellen samalla omaa kättään pyrkien lievittämään lyömisestä aiheutunutta kipua. Olin vihainen, surullinen, ahdistunut ja koin riittämättömyyttä siitä etten kyennyt suojaamaan lapsia lyömiseltä. Lähdin välillä luokasta pois itkemään koulun pihapuun taakse opettajan lyödessä lapsia. Fyysisen väkivallan käyttö on juurtunut todella syvälle paikalliseen kulttuuriin. Opettajat eivät kokeneet lyömistä pahana asiana ja keskustellessa aiheesta he totesivat naurahtaen "these are Kenyan children, they have to be hit". Kulttuurinen aspekti teki aiheesta puhumisesta todella vaikeaa ja tilanteisiin oli lähes mahdotonta puuttua. Fyysisen väkivallan lisäksi opettajilla oli tapana haukkua lapsia. Lapset olivat opettajan silmissä laiskoja, tyhmiä, kamalia... Arvostus lapsia kohtaan oli lähes olematonta ja se näkyi opettajan toiminnassa.
Työskentely luokassa oli haastavaa, mutta koin, että minulla on vastuu yrittää parantaa tilannetta edes jotenkin. Omiin eettisiin arvoihin nojaten en tietenkään itse käyttänyt minkäänlaista väkivaltaa lapsia kohtaan, vaikkakin opettajat kehottivat minua useamman kerran tarttumaan keppiin lasten metelöidessä. Pidimme opettajille myös harjoittelun jälkeen koulutuspäivän, jossa kävimme läpi fyysisen väkivallan negatiivisia vaikutuksia ja tarjosimme erilaisia vaihtoehtoja lapsien rankaisemiseen. Osa opettajista vaikutti todella sisäistävän sanomamme.
Pohdintani omista eettisistä arvoistani ei ollut tämän harjoittelun yhteydessä kovinkaan syvällistä ja laajalle levittäytyvää. Sen sijaan jouduin käsittelemään arvoja, joita olen aina pitänyt itsestäänselvyyksinä. Henkisesti on yllättävän raskasta keskittyä näinkin perustason arvoihin; tuntuu väärältä, että lapsista keskustellessa aiheena on esimerkiksi se, onko lyöminen oikeutettua ja onko lasten sanomisilla merkitystä.
Vaikka tiesin, että tulisin todennäköisesti todistamaan koulussa lapsiin kohdistuvaa fyysistä väkivaltaa, en ollut varautunut siihen, miten pahalta se oikeasti tuntuisi. Todistin lähes päivittäin koulussa, miten pieniä lapsia lyötiin kepillä monta kertaa putkeen esimerkiksi siksi, että he katsoivat ikkunasta ulos tai myöhästyivät koulusta. Lapset yrittivät piilotella kyyneliään silitellen samalla omaa kättään pyrkien lievittämään lyömisestä aiheutunutta kipua. Olin vihainen, surullinen, ahdistunut ja koin riittämättömyyttä siitä etten kyennyt suojaamaan lapsia lyömiseltä. Lähdin välillä luokasta pois itkemään koulun pihapuun taakse opettajan lyödessä lapsia. Fyysisen väkivallan käyttö on juurtunut todella syvälle paikalliseen kulttuuriin. Opettajat eivät kokeneet lyömistä pahana asiana ja keskustellessa aiheesta he totesivat naurahtaen "these are Kenyan children, they have to be hit". Kulttuurinen aspekti teki aiheesta puhumisesta todella vaikeaa ja tilanteisiin oli lähes mahdotonta puuttua. Fyysisen väkivallan lisäksi opettajilla oli tapana haukkua lapsia. Lapset olivat opettajan silmissä laiskoja, tyhmiä, kamalia... Arvostus lapsia kohtaan oli lähes olematonta ja se näkyi opettajan toiminnassa.
Työskentely luokassa oli haastavaa, mutta koin, että minulla on vastuu yrittää parantaa tilannetta edes jotenkin. Omiin eettisiin arvoihin nojaten en tietenkään itse käyttänyt minkäänlaista väkivaltaa lapsia kohtaan, vaikkakin opettajat kehottivat minua useamman kerran tarttumaan keppiin lasten metelöidessä. Pidimme opettajille myös harjoittelun jälkeen koulutuspäivän, jossa kävimme läpi fyysisen väkivallan negatiivisia vaikutuksia ja tarjosimme erilaisia vaihtoehtoja lapsien rankaisemiseen. Osa opettajista vaikutti todella sisäistävän sanomamme.
Pohdintani omista eettisistä arvoistani ei ollut tämän harjoittelun yhteydessä kovinkaan syvällistä ja laajalle levittäytyvää. Sen sijaan jouduin käsittelemään arvoja, joita olen aina pitänyt itsestäänselvyyksinä. Henkisesti on yllättävän raskasta keskittyä näinkin perustason arvoihin; tuntuu väärältä, että lapsista keskustellessa aiheena on esimerkiksi se, onko lyöminen oikeutettua ja onko lasten sanomisilla merkitystä.
Tieteellinen osaaminen
Oppitunteja seuratessa tajusin nopeasti, että paikallisen opettajan käyttämät opetus- ja kasvatusmenetelmät ovat ristiriidassa tieteellisen osaamiseni kanssa. Oppiminen oli yhtä kuin opettajan perässä toistamista ja taululta tekstien kopiointia. Oppilaiden osaamista vähäteltiin eikä heitä autettu esimerkiksi tehtäviä tehdessä. Tunnit toistivat samaa kaavaa eikä opetus ollut millään tavalla oppilaslähtöistä. Nämä toimintavat ovat hyvin tyypillisiä kenialaisissa kouluissa (Ngware, Oketch & Mutisya 2014).
Omilla tunneillani pyrin muuttamaan käytäntöjä. Suunnitellessani ja toteuttassani oppitunteja mielessäni eivät pyörineet erilaiset tieteelliset teoriat. Myöhemmin ajateltuna toimintani ja tekemäni muutokset opetukseen pohjautuivat yliopistossa oppimiini asioihin aka tieteellisyyteen. Olin esimerkiksi lasten tukena heidän tehdessä tehtäviä ja toimin näin ollen lähikehityksen vyöhykkeellä. Halusin kehittää lasten ajattelutaitoja, joten haastoin heitä erilaisilla ja monipuolisilla tehtävätyypeillä. Paikallisen opettajan epäilyistä huolimatta oppilaat ymmärsivät melko nopeasti, mitä halusin heidän tekevän. Otin oppilaat myös aktiivisemmin mukaan oppituntien kulkuun; halusin kuulla heidän ideoitaan ja ajatuksiaan ja pohjata opetustani niihin. Kehuin oppilaita ja kannustin heitä varsinkin silloin kun kovasta yrityksestä huolimatta tehtävät olivat menneet väärin. Sinnikyydestä kehuminen oli oppilaille täysin uutta.
Työskennellessäni Makongenin koulussa opin suhtautumaan täysin uudella tavalla siihen, mitä olen oppinut yliopistossa. Ymmärrän ja osaan soveltaa paljon tärkeitä opetukseen liittyviä asioita. Koska nämä teorioista pohjautuvat käytännöt ovat minulle monilta osin jo itsestäänselvyyksiä en ole osannut välttämättä arvostaa omaamaani tietoa. Tajuankin oman osaamiseni tärkeyden oikestaan vasta nyt koettuani tämän kolmannen opetusharjoittelun. Eipä sitä ole turhaan kouluja käyty...
Omilla tunneillani pyrin muuttamaan käytäntöjä. Suunnitellessani ja toteuttassani oppitunteja mielessäni eivät pyörineet erilaiset tieteelliset teoriat. Myöhemmin ajateltuna toimintani ja tekemäni muutokset opetukseen pohjautuivat yliopistossa oppimiini asioihin aka tieteellisyyteen. Olin esimerkiksi lasten tukena heidän tehdessä tehtäviä ja toimin näin ollen lähikehityksen vyöhykkeellä. Halusin kehittää lasten ajattelutaitoja, joten haastoin heitä erilaisilla ja monipuolisilla tehtävätyypeillä. Paikallisen opettajan epäilyistä huolimatta oppilaat ymmärsivät melko nopeasti, mitä halusin heidän tekevän. Otin oppilaat myös aktiivisemmin mukaan oppituntien kulkuun; halusin kuulla heidän ideoitaan ja ajatuksiaan ja pohjata opetustani niihin. Kehuin oppilaita ja kannustin heitä varsinkin silloin kun kovasta yrityksestä huolimatta tehtävät olivat menneet väärin. Sinnikyydestä kehuminen oli oppilaille täysin uutta.
Työskennellessäni Makongenin koulussa opin suhtautumaan täysin uudella tavalla siihen, mitä olen oppinut yliopistossa. Ymmärrän ja osaan soveltaa paljon tärkeitä opetukseen liittyviä asioita. Koska nämä teorioista pohjautuvat käytännöt ovat minulle monilta osin jo itsestäänselvyyksiä en ole osannut välttämättä arvostaa omaamaani tietoa. Tajuankin oman osaamiseni tärkeyden oikestaan vasta nyt koettuani tämän kolmannen opetusharjoittelun. Eipä sitä ole turhaan kouluja käyty...
Vuorovaikutusosaaminen & moninaisuuteen liittyvä osaaminen
Vuorovaikutustaitoni laitettiin totisesti koetukselle, kun eteeni lyötiin 60 kenialaista ykkösluokkalaista, joiden kanssa minulla ei oikeastaan ollut yhteistä kieltä. Lapset ymmärsivät englantia heikosti eikä omat swahilin kielen taidotkaan olleet kehumisen arvoiset (yksittäisiä sanoja, sanavarasto laajeni harjoittelun edetessä). Apunani oli onneksi luokan oma opettaja, joka käänsi opetukseni haastavimmat osiot swahiliksi. Opetuksessa puhuin hidasta ja yksinkertaista englantia sekä käytin paljon eleitä ja kuvia viestini läpi saamiseksi. Kielen tärkeys korostui itselleni harjoittelun aikana. Luokan oma opettaja poistui välillä pitkäksikin aikaa pois luokasta. Tällöin oppilaat eivät kuunnelleet minua ja vaikka kuuntelivatkin eivät he yleensä ymmärtäneet, mitä halusin heidän tekevän. Turhauttavaa kaikille. Tällöin pelastavana enkelinä toimi pieni matkakaiutin, jonka toin mukanani Suomesta. Englannin kielisiä lastenlauluja soimaan ja lapset rauhoittuvat jammailemaan biisin mukana. Musiikkituokiot meni hyvin englannin ja musiikin tunneista...
Koin, että palautteen antoa tulisi ehdottomasti lisätä luokassa. Tämä oli melko helppoa ja toimintatapani tarttuivat luokan omaan opettajaan nopeasti. Kehuin ja kannustin oppilaita paljon suullisesti. Kerroin heille, missä on parantamisen varaa. Kerran tarkistaessani matikan vihot pitkän tehtävärupeaman jälkeen, kirjoitin kaikille 60 oppilaalle parilla lauseella, miten heidän miinuslaskut menivät. Puhuin yksinkertaisella kielellä isoista ja pienistä numeroista ja havainnollistin tekstiäni kuvilla. Luokan oma opettaja ihmetteli työskentelyäni, hän totesi, että oikein ja väärin -merkit riittävät. Keskusteltuamme aiheesta uskon hänen ymmärtäneen, miksi kirjoittelen pidempiä palautteita.
Vaikka koin monen oppitunnin jälkeen onnistuneeni hyvin, koin myös paljon riittämättömyyden tunteita sekä epäonnistumisen kokemuksia. Ajattelin, että palautteeni ei ole rakentavaa eikä opetukseni avaudu kaikille. Olin myös esimerkiksi ajatellut ottavani itsearvioinnin käyttöön oppitunneilla, en ottanut. Kyseessä oli kai ajanpuute ja se, että minusta tuntui, että sekoitin tunti tunnilta oppilaiden päitä enemmän ja enemmän. Itsearviointi olisi ollut viimeinen niitti.
Kun vertaan palautteen antoani suhteessa VOPA-lomakkeeseen, huomaan onnistuneeni palautteen annossa melko hyvin ottaen huomioon olosuhteet (kielimuuri, kulttuurierot, oppilaiden määrä jne.). Oppimisen tukemisessa asettaisin itseni vaiheeseen kolme. Tein kaikkeni, jotta sain oppilaat ymmärtämään opitun asian ytimen; tavoitteena ei ollut vain saada tehtävät oikein. Tämä oli yksi niistä asioista, jonka halusin myös luokan oman opettajan ottavan käyttöön. Oikein ja väärin -merkinnät vihossa eivät riitä. Palauteketjuissa pyrin kovin vuorovaikutuksellisuuteen, mutta varsinkin tässä osa-alueessa ongelmaksi muodostui kielimuuri. Esitin luokassa hyvin yksinkertaisesti muotoiltuja kysymyksiä ja jatkokysymyksiä, mutta vastassani oli lähes aina hiljaisuus ja hämmentyneet katseet. Palaute jäi siis harmittavasti yleensä toteavaksi. Tämä toteava palautteeni oli kuitenkin paljon monipuolisempaa kuin mihin oppilaat olivat normaalisti tottuneet. Vastausten hyödyntämisessä törmäsin myös ongelmiin kielimuurin kanssa. Koen kuitenkin, että kun oppilaat toivat vihkojaan tarkistettavaksi, sain oppilaat kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa ajattelemaan omia vastauksiaan ja korjaamaan ne itse. Saatoin esimerkiksi toistaa tehtävänannon ja kysyä väärin menneen vastauksen kohdalla, miksi oppilas ajatteli kynän olevan pidempi kuin luuta. Kun oppilas yritti selittää, miten hän päätyi tähän vastaukseen, tajusi hän yleensä tässä vaiheessa olleensa väärässä. Näistä hetkistä olin erityisen tyytyväinen, sillä Bloomin taksonomian mukaan oppilaiden ajattelutaso hyppäsi asteen eteenpäin muistamisesta ymmärtämiseen ja jopa soveltamiseen. Palautteen kohdistumisessa onnistuin mielestäni kiitettävästi. Käytin paljon vaivaa siihen, että palaute kohdistuu oikeaan asiaan, sillä oppilaat olivat tottuneet vain good work/bad work -palautteeseen sekä persoonaan kohdistuvaan palautteeseen. Kiinnitin huomiota erityisesti oppilaiden sinnikyyteen ja pienistäkin onnistumisista kehumiseen. Osa oppilaista sai opettajalta aina vaan huonoa palautetta, sillä he sattuivat olemaan taidoiltaan heikompia esimerkiksi matematiikassa, mutta silti he jaksoivat panostaa tehtäviin ja yrittää parhaansa. Näiden oppilaiden kasvot loistivat, kun he saivat kuulla myös positiivista palautetta ja tajusivat, että huippuoppilaiden lisäksi myös heidän vihkoon oltiin piirretty norsu onnistumisen merkiksi. Oppimisen taitojen tukeminen oli luokassa erityisen vaikeaa. Oppilaita ei oltu ohjattu ennen minkäänlaiseen itseohjautuvuuteen ja tämän muuttaminen oli lähes mahdotonta harjoitteluni aikana. Oppilaiden henkilökohtaiseen oppimisprosessin tukemiseen keskittyminen oli myös melko haastavaa 60 oppilaan luokassa. (Pöysä ym. 2021.)
Selvisin mielestäni melko hyvin palautteen annossa Kenian haastavissa olosuhteissa. Koen siis, että minulla on hyvät valmiudet palautteen antoon myös Suomessa. Kun tarkastelen VOPA:n kuvauksia eri vaiheista palautteen annossa, pystyn asettamaan itseni monilta osin kolmanteen vaiheeseen. Uskon, että tulevaisuudessa kohtaan haasteita erityisesti siinä, että aikaa ei ole tarpeeksi sellaiseen palautteen antamiseen, jota haluaisin oppilaille tarjota.
Kielimuuri tuotti kaiken turhautumisen keskellä myös paljon onnistumisen kokemuksia. Kun esitin lapsille kysymyksen englanniksi ja he ymmärsivät mitä tarkoitin, en voinut lopettaa hymyilyä. Välillä yhteisiä sanoja ei edes tarvittu; matkimme yhdessä eläimiä ja osoittelimme, mitkä esineet ovat painavia ja mitkä kevyitä. Ymmärsimme toisiamme täydellisesti ja lapset oppivat. Hyviä hetkiä.
Koin, että palautteen antoa tulisi ehdottomasti lisätä luokassa. Tämä oli melko helppoa ja toimintatapani tarttuivat luokan omaan opettajaan nopeasti. Kehuin ja kannustin oppilaita paljon suullisesti. Kerroin heille, missä on parantamisen varaa. Kerran tarkistaessani matikan vihot pitkän tehtävärupeaman jälkeen, kirjoitin kaikille 60 oppilaalle parilla lauseella, miten heidän miinuslaskut menivät. Puhuin yksinkertaisella kielellä isoista ja pienistä numeroista ja havainnollistin tekstiäni kuvilla. Luokan oma opettaja ihmetteli työskentelyäni, hän totesi, että oikein ja väärin -merkit riittävät. Keskusteltuamme aiheesta uskon hänen ymmärtäneen, miksi kirjoittelen pidempiä palautteita.
Vaikka koin monen oppitunnin jälkeen onnistuneeni hyvin, koin myös paljon riittämättömyyden tunteita sekä epäonnistumisen kokemuksia. Ajattelin, että palautteeni ei ole rakentavaa eikä opetukseni avaudu kaikille. Olin myös esimerkiksi ajatellut ottavani itsearvioinnin käyttöön oppitunneilla, en ottanut. Kyseessä oli kai ajanpuute ja se, että minusta tuntui, että sekoitin tunti tunnilta oppilaiden päitä enemmän ja enemmän. Itsearviointi olisi ollut viimeinen niitti.
Kun vertaan palautteen antoani suhteessa VOPA-lomakkeeseen, huomaan onnistuneeni palautteen annossa melko hyvin ottaen huomioon olosuhteet (kielimuuri, kulttuurierot, oppilaiden määrä jne.). Oppimisen tukemisessa asettaisin itseni vaiheeseen kolme. Tein kaikkeni, jotta sain oppilaat ymmärtämään opitun asian ytimen; tavoitteena ei ollut vain saada tehtävät oikein. Tämä oli yksi niistä asioista, jonka halusin myös luokan oman opettajan ottavan käyttöön. Oikein ja väärin -merkinnät vihossa eivät riitä. Palauteketjuissa pyrin kovin vuorovaikutuksellisuuteen, mutta varsinkin tässä osa-alueessa ongelmaksi muodostui kielimuuri. Esitin luokassa hyvin yksinkertaisesti muotoiltuja kysymyksiä ja jatkokysymyksiä, mutta vastassani oli lähes aina hiljaisuus ja hämmentyneet katseet. Palaute jäi siis harmittavasti yleensä toteavaksi. Tämä toteava palautteeni oli kuitenkin paljon monipuolisempaa kuin mihin oppilaat olivat normaalisti tottuneet. Vastausten hyödyntämisessä törmäsin myös ongelmiin kielimuurin kanssa. Koen kuitenkin, että kun oppilaat toivat vihkojaan tarkistettavaksi, sain oppilaat kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa ajattelemaan omia vastauksiaan ja korjaamaan ne itse. Saatoin esimerkiksi toistaa tehtävänannon ja kysyä väärin menneen vastauksen kohdalla, miksi oppilas ajatteli kynän olevan pidempi kuin luuta. Kun oppilas yritti selittää, miten hän päätyi tähän vastaukseen, tajusi hän yleensä tässä vaiheessa olleensa väärässä. Näistä hetkistä olin erityisen tyytyväinen, sillä Bloomin taksonomian mukaan oppilaiden ajattelutaso hyppäsi asteen eteenpäin muistamisesta ymmärtämiseen ja jopa soveltamiseen. Palautteen kohdistumisessa onnistuin mielestäni kiitettävästi. Käytin paljon vaivaa siihen, että palaute kohdistuu oikeaan asiaan, sillä oppilaat olivat tottuneet vain good work/bad work -palautteeseen sekä persoonaan kohdistuvaan palautteeseen. Kiinnitin huomiota erityisesti oppilaiden sinnikyyteen ja pienistäkin onnistumisista kehumiseen. Osa oppilaista sai opettajalta aina vaan huonoa palautetta, sillä he sattuivat olemaan taidoiltaan heikompia esimerkiksi matematiikassa, mutta silti he jaksoivat panostaa tehtäviin ja yrittää parhaansa. Näiden oppilaiden kasvot loistivat, kun he saivat kuulla myös positiivista palautetta ja tajusivat, että huippuoppilaiden lisäksi myös heidän vihkoon oltiin piirretty norsu onnistumisen merkiksi. Oppimisen taitojen tukeminen oli luokassa erityisen vaikeaa. Oppilaita ei oltu ohjattu ennen minkäänlaiseen itseohjautuvuuteen ja tämän muuttaminen oli lähes mahdotonta harjoitteluni aikana. Oppilaiden henkilökohtaiseen oppimisprosessin tukemiseen keskittyminen oli myös melko haastavaa 60 oppilaan luokassa. (Pöysä ym. 2021.)
Selvisin mielestäni melko hyvin palautteen annossa Kenian haastavissa olosuhteissa. Koen siis, että minulla on hyvät valmiudet palautteen antoon myös Suomessa. Kun tarkastelen VOPA:n kuvauksia eri vaiheista palautteen annossa, pystyn asettamaan itseni monilta osin kolmanteen vaiheeseen. Uskon, että tulevaisuudessa kohtaan haasteita erityisesti siinä, että aikaa ei ole tarpeeksi sellaiseen palautteen antamiseen, jota haluaisin oppilaille tarjota.
Moninaisuus oli luokassa huomattavaa. Erityisluokkia ei koulusta löytynyt, oppilaiden iät vaihtelivat 6-11 välillä ja osaamistasoissa oli huimia eroja. Suomeen verrattuna moninaisuus oli erilaista mm. sillä tavalla, että kaikkien 60 oppilaan äidinkieli oli Swahili, jokaisen synnyinseutu oli koulusta 0-10km johonkin suuntaan ja ylimääräistä rahaa tuskin löytyi monelta perheeltä jos yhdeltäkään (kylässä suurin osa elää absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella). Opettajan oma tapa puhua oppilaiden erilaisuudesta oli järkyttävää eikä siihen tottunut missään vaiheessa. Opettaja haukkui oppilaita oppilaiden seisoessa opettajan vieressä. Haukkuminen kohdistui yleensä esimerkiksi siihen, osasiko oppilas tehtäviä vai ei. Muun muassa sanat "lazy, stupid, special, slow" toistuivat jatkuvasti. Oppilaille esitettiin myös kysymystä "What is wrong with you?". Itse en tietenkään lähtenyt opettajan kommentointiin mukaan. Sen sijaan yritin parhaimpani mukaan keskustella tuntien jälkeen opettajan kanssa siitä, keille olisi hyvä pitää tukiopetusta ja miten tehtäviä voisi eriyttää heidän omalle tasolle.
Kulttuurisia eroja vuorovaikutuksessa Suomeen verrattuna oli paljon. Opettajia puhuteltiin nimityksillä Madam ja Mister, lapsia kohtaan ei tuntunut olevan lähes mitään kunnioitusta vuorovaikutusta seuratessa (kts. edelliset opettajan kommentit) ja lapset huusivat opettajalle vastauksia yhtenä kuorona (mitä kovempaa, sitä parempi). Opettajalla oli myös vuorovaikutusvälineenä käytössä keppi; lapsille ei tarvinnut aina edes puhua, kepin iskusta tiesi, että väärin tuli tehtyä (tästä lisää etiikka-osiossa).
Opin harjoittelun aikana paljon itsestäni ja tavastani vuorovaikuttaa. Löysin uusia tapoja, joilla saada lapsiin yhteys. Uskon näistä opeista olevan paljon hyötyä myös tulevaisuudessa kielimuureja kohdatessani. Opin myös paljon palautteen annosta ja siitä, miten hyvää palautetta on mahdollista antaa, vaikka edessä olisi kielimuuri ja 60 oppilasta.