OH1 2018
OH1 Loppuraportti
Ensimmäisen harjoittelun myötä sain ensikosketuksen opettajan työhön. Minulla oli paljon ennakkokäsityksiä opettajan työstä, mutta jaksoin opetusharjoittelussa yllättyä jatkuvasti tämän ammatin erilaisista puolista. Seurattuani luokkien omien opettajien lisäksi monia harkkaopettajia ymmärsin, että ei ole vain yhtä tiettyä mallia olla hyvä opettaja. Joidenkin opettajien tavat tuntuivat enemmän omalta kuin toisten ja tiedänkin nyt harjoittelun myötä paremmin, mihin suuntaan haluan kehittää itseäni opettajana.
Huomasin heti observointieni alussa, että luokkien opettajilla on poikkeuksetta tapana kysellä oppilailta mitä heille kuuluu ja onko heillä jotain mitä haluavat jakaa muille. Opettajia myös aidosti kiinnostaa lasten asiat. Varsinkin observoidessani eräässä vitosluokassa mietin, onko järkeä käyttää äidinkielen tunnin alusta 25 minuuttia keskustellen lasten kokemuksista lelukaupoissa. Myöhemmin tajusin, että juuri tällainen rento ja avoin keskustelu on äärimmäisen tärkeää. Tällaisten keskustelujen kautta lapset uskaltavat jutella opettajalle myös vaikeista asioista. Nämä keskusteluhetket saattavat myös olla jollekin lapselle ainoita hetkiä, jolloin häntä kiinnostuneena kuunnellaan kertoessaan hänelle itselleen tärkeistä asioista. Oppilaat oppivat myös vuorovaikutustaitoja, kun he keskustelevat keskenään. Kun itse olin ala-asteella, ei opettajilla ollut tapana kysellä oppilaiden kuulumisia. Uskon, että se nosti rimaa avoimeen dialogiin opettajan ja oppilaan välillä. Tämä päivittäinen lapsille juttelu heille tärkeistä asioista on yksi niistä tavoista, jonka varmasti pidän vahvasti mielessä, kun joskus itse toimin opettajana.
Vaikka tiedostin ennen harjoittelua opettajan työn olevan monipuolista, yllätyin silti, miten monipuolista työ oikeasti on. Enkä ole vielä edes kokenut työtä kokonaisuudessaan. Observoimani oppitunnit eivät koskaan olleet samanlaisia, vaikka samantapaista kaavaa käytettiin usein (mitä päivän aikana tapahtuu, mitä oppilaille kuuluu, mitä viimeksi tehtiin, opastus, tehtävät/aktiviteetit, lopetus). Kun pidin kaksi sisällöltään täysin samanlaista koodaus-oppituntia kahdelle eri ryhmälle, oli mielenkiintoista kokea, miten paljon oppilaat vaikuttavat siihen millaiseksi tunti muodostuu. Levottomamman ja suuremman ryhmän kanssa aika valui sormien välistä ja ohjelmaa piti yksinkertaistaa, pienemmän ja edistyneemmän ryhmän kanssa aikaa oli ehkä hieman liikaakin ja tehtävää vaikeutettiin. Opin, että opettajan pitää todellakin osata lukea tilanteita ja muotoutua niihin. Kaikki ei todellakaan aina mene suunnitelmien mukaan.
Lapsilla on paljon eroja osaamistasoissa, vaikka luokka-aste olisi kaikilla sama. Huomasin observoidessani tasoerot varsinkin matematiikassa. Edistyneemmille piti kehitellä tehtäviä kirjan ulkopuolelta, kun taas osalla oli vaikeuksia kirjan perustehtävien kanssa. Normaalikoulun kakkosluokkalaisilla oli matikassa niin sanottuja tähtitunteja, joissa kaikki kakkosluokkalaiset oli jaettu matematiikan osaamisen mukaan ryhmiin. Jokainen ryhmä oli omassa tilassaan ja heillä oli eritasoisia tehtäviä. Tämäntapainen eriyttäminen luokan sisällä on todella tärkeää, sillä lapset edistyvät eri rytmissä. Olisi hyödytöntä antaa kaikille lapsille eteen samantasoisia tehtäviä. Tällöin heikommat olisivat hukassa ja edistyneet eivät kohtaisi mitään haastetta. Kun olin itse ala-asteella, kaikki etenivät samoja tehtäviä tehden tasoeroista huolimatta. Koin esimerkiksi englannin kielessä ala-asteella turhautumista, sillä olisin kaivannut haastavampia tehtäviä. Eriyttäminen tuo opettajalle paljon lisää tehtävää, mutta se on kriittistä oppilaan edistymisen kannalta.
Opettajan työhön kuuluu varsinkin ala-asteella itse opettamisen lisäksi myös kasvatuksellinen puoli. Kasvatuksellinen puoli oli erittäin vahvasti näkyvissä varsinkin pienten oppilaiden kanssa. Kiinnitin muun muassa huomioni siihen, miten kakkosluokkalaisten oppilaiden kanssa mietittiin, miksei kannata mennä vesilätäköihin hyppimään välitunnilla. Opettaja ei suoraan kieltänyt, ettei lätäköihin saisi mennä, vaan oppilaiden kanssa keskusteltiin ja pohdittiin yhdessä, miksi tämä ei olisi järkevää. Keskustelussa oli kasvatuksellinen ote ja vuorovaikutus oli lapsilähtöistä. Lapset itse päättelivät, että lätäköissä hyppiminen ei kannata, koska vaatteet kastuvat. Viesti meni näin ollen varmasti paremmin perille kuin vain kieltämällä lätäköissä hyppimisen. Pedagogisesta ja vuorovaikutuksellisesta näkökulmasta juuri tämä lähestymistapa oli oikea.
Koko vuoden kestävä ensimmäinen opettajaharjoittelu antoi minulle paljon eväitä tulevaisuutta varten. Näin mitä opettajan työhön kuuluu kaikkine hyvine ja haastavine puolineen. Opin työn monipuolisuudesta ja siitä mitä opettajalta vaaditaan. Harjoittelun edetessä oloni vain vahvistui sen suhteen, että opettajan ammatti on minulle se oikea uravalinta.
Intellektuaalinen osaaminen
Olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka perustaa ajatteluaan/tekojaan teorialle. Tykkään pohtia, miksi joitakin asioita tehdään tietyllä tavalla ja saatankin kyseenalaistaa tiettyjä tapoja. Opettajan työssä tulee tosin hyödyntää myös arkiajattelua, sillä läheskään kaikkiin tilanteisiin ei voi reagoida jonkin tietyn teorian mukaan. Arkiajatteluun ei voi kuitenkaan uppoutua liikaa, vaan toimiviksi todettuja teorioita tulee hyödyntää.
Jotta voi pyrkiä intellektuaalisuuteen (tiedon, taitojen hallintaan), tulee ottaa huomioon tekijät, jotka johtavat tähän. Itselläni esimerkiksi motivaatiolla on erittäin suuri merkitys. Oppimisympäristöni voisi olla oppimiselleni ihanteellinen, mutta ilman motivaatiota en ns. pääse eteenpäin ja kehity. Korkealla motivaatiolla voin sen sijaan opiskella onnistuneesti missä vain ja päästä hyviin tuloksiin. Motivaationi vaikuttaa myös asenteeseeni vahvasti, joka taas vaikuttaa haluuni oppia asioita. Opettajana toimiessa tuleekin huomioida monia eri intellektuaalisuuden tekijöitä, jotta oppilaat saavuttavat asetetut/omat tavoitteet.
Pedagoginen osaaminen
Minulla on nyt opintoja takana yksi vuosi. Pedagoginen osaamiseni ei siis ole vielä lähelläkään tavoitettani. Olen siinä vaiheessa, että alan pikkuhiljaa pääsemään sisälle siihen mitä pedagogisuuteen ylipäätänsä kuuluu.
Toimin sijaisena alakoulussa muutaman viikon ja kohtasin monta tilannetta, jossa totesin, ettei pedagoginen osaamiseni riitä tilanteesta selviytymiseen. Esimerkiksi huomasin luokan kanssa liikuntatunnille mennessäni, että emme pystyisikään toimimaan tuntisuunnitelmani mukaan liikuntatunnilla. Yli 20 viidesluokkalaista energiaa puhkuen huutelivat samaan aikaan mitä he haluaisivat tehdä ja ilmoittivat, etteivät suostuisi osallistumaan tiettyihin peleihin. En osannut ottaa tilannetta haltuun ja tehdä pedagogisesti järkevää ratkaisua. Loppujen lopuksi osa lapsista heitteli palloja kattoon, osa istui hallin nurkassa pitämässä ”juorukerhoa”, osa juoksi ympäri liikuntahallin tiloja ja loput keinuivat katosta roikkuvista naruista (joiden kanssa leikkimisen olin alussa vahvasti kieltänyt). Itse löin päätäni seinään samalla tajuten, että olen erittäin alkutekijöissä pedagogisen osaamiseni kanssa.
Viestintä- ja vuorovaikutusosaaminen
Uskon/toivon olevani nykyään hyvä kuuntelija ja vuorovaikuttaja. Minua kiinnostaa aidosti muiden jutut ja pystyn tarvittaessa ottamaan osaa keskusteluihin. Vaikka kuvailisin viiden vuoden takaista itseäni melko huonona vuorovaikuttajana, olen aina ollut hyvä muiden huomioon ottamisessa keskusteluissa. Omaa mieltäni painaa, jos tajuan tilanteen jälkeen, että joku ei saanut asiaansa sanotuksi. Jos innostun puhumaan liikaa, tajuttuani häpeän miten en antanut toiselle mahdollisuutta puhua. Onnistun yleensä vuorovaikutustilanteiden osalta paremmin pienissä ja tutuissa tilanteissa kuin yllättävissä tilanteissa suurissa joukoissa. Näin onkin varmasti suurimmalla osalla ihmisistä.
Vuorovaikutustilanteissa minulla on vieläkin runsaasti kehittymisen varaa itse tilanteeseen menemisessä. Luon paljon kauhuskenaarioita siitä, miten pieleen jokin tilanne voisi mennä ja löydänkin itseni harmittavan usein jännittämästä täysin turhia asioita.
Osaan lukea hyvin muiden ihmisten eleitä ja ilmeitä ja olen sen myötä itsekin tajunnut käyttäväni nonverbaalia viestintää paljon puhuessani. Käteni heiluvat aina kun selitän jotain ja yritän saada viestini perille elehtimällä tai lisäämällä ilmeitä kertomaani. Koen tämän vahvuutena, sillä ainakin itse pidän elehtivää vuorovaikutustyyliä usein värikkäämpänä ja mielenkiintoisempana seurata kuin eleetöntä tyyliä.
Vuorovaikutustapani luonnollisesti vaihtelevat, kun puhun eri ihmisille. Kohtaan esimerkiksi ystäväni, isovanhempani ja viranomaiset eri tavoilla. Ystävieni seurassa puhun ajattelematta paljon, äänekkäästi ja useinkin rivoa kieltä käyttäen. Isovanhemmilleni puhuessa vuorovaikutukseni on rauhallisempaa, arvostavampaa ja ajattelen ennen kuin puhun, jotta välttäisin ruman kielen käytön ja välinpitämättömät sekä mustalla huumorilla varustetut kommentit. Viranomaisten tai esimerkiksi asiakaspalvelijoiden kanssa toimiessani persoonani ei näy niin vahvasti vuorovaikutuksessani. En heiluttele käsiäni niin paljon kuin normaalisti ja äänensävyni on erilainen.
Minulla ei vielä ole paljon kokemusta opettajuudesta, mutta opettajana tulen varmasti myös ottamaan uuden ”vuorovaikutusroolin” käyttöön. Uskon olevani opettajana persoonani mukainen, mutta rauhallisempi ja sanoissani selkeämpi kuin esimerkiksi perheeni kesken, sillä lapsien kanssa toimiessani olen huomannut ainakin näiden piirteineni muuttuvan. Kun olen vuorovaikutustilanteissa kouluikäisten lasten kanssa, en (monien ihmisten tavoin) lässyttä heille. Tämä tapa oikeastaan jopa ärsyttää minua hieman. En tietenkään puhu lapsille täysin samalla tavalla kuin aikuisille, mutta mielestäni olisi tärkeää, että kouluikäiset lapset tuntisivat itsensä mahdollisimman tasavertaisiksi aikuisten kanssa vuorovaikutustilanteissa ja koenkin lässyttämisen asettavan heidät automaattisesti niin sanotusti alempaan asemaan.
Opettajan toimijuutta ns. etäisenä asiantuntijana arvostetaan autoritaarisen opettamisen mallissa, mutta jos dialogissa opettaja pitäytyy tässä roolissa, avoimen kohtaaminen estyy. Tämä johtaa dialogin epäonnistumiseen (Vuorikoski & Kiilakoski, Kenen kasvatus? 2005, 329.) Pidän itse todella tärkeänä oppilaan tasa-arvoista kohtaamista informaaleissa tilanteissa. Oppilaiden ei tulisi nähdä opettajaa ylempi arvoisena johtajana, vaan enemmänkin ohjaajana, jota tulee arvostaa.
Esteettinen osaaminen
Pidän itseäni ihmisenä ketä kiinnostaa asioiden käytännöllisyyden lisäksi ulkonäkö (saatan esimerkiksi viettää useamman tunnin pienen Powerpoint-esityksen ulkonäön muokkaukseen). Uskon vahvasti siihen, että pienilläkin asioilla voi vaikuttaa vahvasti siihen, minkä tunteen jokin asia herättää.
Parhaimmillaan työtila olisi inspiroiva, innostava ja täynnä mahdollisuuksia toteuttaa itselleen parhaiten sopivaa opiskelutyyliä. Luokkahuone on oman työtilani lisäksi noin 20 lapsen työskentelytila ja lasten työskentelytilalta sen tulisikin mielestäni näyttää.
Se mitä kukin pitää esteettisesti miellyttävänä on jokaisen oma asia, joten oppilaille pitäisi antaa vapaus toteuttaa omaa esteettistä näkemystään. Mielestäni ei siis ole opettajan paikka kertoa, mikä on kaunista ja mikä rumaa. Esimerkiksi kuvataitonumeroa annettaessa, tulisi numeron mielestäni pohjautua muun muassa työskentelyasenteeseen, ei siihen miten aidon näköisen omakuvan saa luotua.
Kulttuurinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen
Yhteiskunnallisesta näkökulmasta oppilaitokset ovat erittäin suuressa roolissa. Koko yhteiskunta perustuu hyvään koulutukseen; kouluissa opitaan, miten yhteiskunnassa toimitaan. Ilman kouluja toimivaa ja edistyvää yhteiskuntaa olisi mahdotonta ylläpitää.
Kaikkien opettajien tehtävänä on opastaa lapsia kohti edessä olevaa maailmaa ja luoda näille yleissivistyksellinen pohja. Tätä on kaikki aina ensimmäisen luokan pluslaskuista eduskunnan toimintamallin opetteluun asti.
Pidän itseäni melko yhteiskunnallisesti valveutuneena. Seuraan jatkuvasti uutisia ja minua aidosti kiinnostaa esimerkiksi juurikin koulutuspolitiikka. Pidän tärkeänä sitä, että opettajana ns. tietää missä mennään yhteiskunnassa. ”Opettaja ei ole vain tiedon siirtäjä. Hän on myös yhteiskuntaan, sen arvoihin ja käytäntöihin kasvattajana. – On tärkeää, että opettaja on tietoinen koulutusinstituution asettamista rajoista samoin kuin omasta asemastaan” Vuorikoski & Kiilakoski s. 322 Kenen kasvatus?
Erilaisten kulttuurien ymmärtäminen on iso osa sivistystä ja yhteiskunnassa toimijuutta. On tärkeää esitellä lapsille Suomen oman kulttuurin lisäksi kulttuureja ympäri maailmaa.
Eettinen osaaminen
Olen viimeisen kolmen vuoden sisällä kehittynyt ”eettisenä olentona” erittäin paljon. Pyörin yläasteella vääränkaltaisten ihmisten kanssa, mikä aiheutti sen, etten elänyt arvojeni mukaan enkä oikeastaan edes osannut täysin muodostaa omaa eettistä kenttääni. Lukioon mennessä jätin onneksi nämä ihmiset taakseni ja rupesin pohtimaan elämää enemmän eettiseltä pohjalta ja muodostin melko selkeän näkemyksen itselleni tärkeistä arvoista.
Tällä hetkellä koen tärkeiksi mm. tasa-arvon, muiden kunnioituksen, oikeudenmukaisuuden ja ekologisuuden. Näihin arvoihin uskon myös tulevaisuudessa ohjaavani oppilaitani, kun toimin itse opettajana.
Opettajana tulee kohtaamaan useita tilanteita, joissa tulee miettiä mitä tekee eettisiin arvoihin tukeutuen. En ole vielä itse kohdannut näitä tilanteita opettajan roolissa, joten onkin vaikea kuvitella, miten jokin tilanne etenisi ja miten reagoisin. Tietenkin yrittäisin aina pyrkiä mahdollisimman tasa-arvoisiin ja oikeudenmukaisiin ratkaisuihin. Mikään ei kuitenkaan ole mustavalkoista: asioita voi aina katsoa eri näkökulmista ja onkin vaikeaa suoraan sanoa, mikä on oikea ja mikä väärä ratkaisu.