Pedagoginen osaaminen
Seurattuani muutaman tunnin opetusta minun vastuulle heitettiin matematiikan ja terveystiedon tunnit sekä englannin kielioppiosuudet. Olin todella häkeltynyt aloittaessani tuntien suunnittelua; oli niin paljon kaikkea, mitä halusin tehdä eri tavalla kuin mitä koulussa oli tapana tehdä. Opetus, oppilaiden aktiivisuus, tehtävät, arviointi, eriyttäminen palautteen anto... En tiennyt, mistä aloittaisin.
Tajusin pian, että on mahdotonta muuttaa samantien pienille oppilaille tuttua systeemiä. Oppilaat olivat esimerkiksi tottuneet siihen, että jokaisen pienenkin tehtävän jälkeen vihot tuodaan opettajalle tarkastettavaksi (opettaja tarkastaa 5x60 vihkoa päivässä). Yritin muuttaa toimintatapaa siten, että toisinaan tehtävät tarkastettaisiin yhdessä. Tällöin opettajalla olisi aikaa kierrellä luokassa tehtävien teon lomassa ja nopeat oppilaat voisivat aloittaa lisätehtävien tekemisen. Helpommin sanottu kuin tehty. Oppilaat eivät selityksistä huolimatta ymmärtäneet mitä tarkoitan extra-tehtävillä. Oppilaat toivat vihot myös automaattisesti opettajalle ja ihmettelivät mikä on vikana, kun he eivät saaneet merkintää tehtävien viereen. Muutaman tunnin ja usean swahilin kielisen selityksen jälkeen oppilaat ymmärsivät ainakin suurilta osin uuden systeemin. Voitto.
Eriyttämistä lähdin rakentamaan luokkaan antamalla edistyneemmille oppilaille haastavampia tehtäviä ja heikommille helpompia tehtäviä. Luokassa oli jo aikaisemmin annettu helpotettuja tehtäviä parille luokan oppilaalle, ketkä olivat selkeästi muita jäljessä. Alaspäin eriyttämisen ollessa selkeää luokan omalle opettajalle, oli opettajan vaikea tajuta, miksi asiat jo osaaville oppilaille tulisi antaa haastavampia tehtäviä. Tällöinhän oppilaille tulisi enemmän virheitä vihkoon. Kävimme pitkähkön keskustelun siitä, että tavoitteena ei pitäisi aina olla se, että kaikki tehtävät ovat oikein. On virkistävää, että edistyneetkin oppilaat palaavat joskus tarkastuksen jälkeen vihon kanssa takaisin paikalleen pohtimaan, mikä tehdyssä tehtävässä meni väärin. Opettaja ei voinut uskoa silmiään, kun hän huomasi, että osa oppilaista osasi laskea miinuslaskuja luvuilla 1-20, kun opetuksessa käsiteltiin vasta laskuja luvuilla 1-10. Myös edistyneempien oppilaiden toiminnassa näkyi täysin uudenlaista innokkuutta.
Luokkatilanteissa tekemäni päätökset olivat usein todella vauhdissa tehtyjä, Suomessa olen tottunut pohtimaan seuraavaa siirtoa edes hetken aikaa. Luokan hektisyys ja uudenlaisen paineen alla oleminen saivat minut hätiköimään. Saatoin joskus katua sanomisiani melkein heti ja toisinaan loikin luokassa edestakaisin tietämättä kunnolla, mitä teen. Silti koin, että minulla oli tilanne lähes aina aika hyvin hallussa. Hallitsin luokkaa paremmin kuin mitä esimerkiksi vuonna 2018 tehtyjen ensimmäsiten sijaisuuksien aikana. Kehitystä on siis tapahtunut, pedagogista osaamista löytyy.
Tuntien suunnittelu itsessään oli todella sujuvaa ja nopeaa. Helpoksi suunnittelutyön teki muun muassa se, että resursseja oli erittäin rajallinen määrä ja opetuksen piti olla yksinkertaista muun muassa kielimuurin takia. Mieleeni tuli myös helposti ideoita, joilla saisi motivoitua oppilaita. Heräsin esimerkiksi yhtenä aamuna 15min aikaisemmin kuin normaalisti ja loin oppilaille tarinan, johon etsin tueksi kuvia Ipadiltani. Käytin tarinaa pohjana tunnin opetukselle. Kyseinen terveystiedon tunti oli yksi parhaimpia pitämiäni. Luokan oma opettaja kuvasi kännykällään tarinan kerrontaani, sillä hän oli niin vaikuttunut siitä. Yksinkertaisuus on välillä parasta. Naureskelin Keniassa, miten nyt kolmosharkassa toisella puolella maapalloa tehty tuntien suunnittelu vastasi enemmän oikeaa opettajan työtä kuin kakkosharkassa tehty suunnittelu. En nähnyt kakkosharkan aikana ystäviäni pariin viikkoon, minulla ja heillä meni kaikki vapaa-aika tunteja suunnitellessa. Norssin asettamat paineet ja vaatimukset muun muassa oppilaiden aktiivisuudesta, teknologian käytöstä ja toiminnallisuudesta loivat virheellistä kuvaa opettajan työstä. Kenia palautti minut takaisin maan pinnalle ja sain taas varmuutta omiin suunnittelutaitoihini. Ehkä tulevaisuudessa ehdin jopa joskus työn ohessa tekemään muutakin kuin tuntien suunnittelua ;)
Tajusin pian, että on mahdotonta muuttaa samantien pienille oppilaille tuttua systeemiä. Oppilaat olivat esimerkiksi tottuneet siihen, että jokaisen pienenkin tehtävän jälkeen vihot tuodaan opettajalle tarkastettavaksi (opettaja tarkastaa 5x60 vihkoa päivässä). Yritin muuttaa toimintatapaa siten, että toisinaan tehtävät tarkastettaisiin yhdessä. Tällöin opettajalla olisi aikaa kierrellä luokassa tehtävien teon lomassa ja nopeat oppilaat voisivat aloittaa lisätehtävien tekemisen. Helpommin sanottu kuin tehty. Oppilaat eivät selityksistä huolimatta ymmärtäneet mitä tarkoitan extra-tehtävillä. Oppilaat toivat vihot myös automaattisesti opettajalle ja ihmettelivät mikä on vikana, kun he eivät saaneet merkintää tehtävien viereen. Muutaman tunnin ja usean swahilin kielisen selityksen jälkeen oppilaat ymmärsivät ainakin suurilta osin uuden systeemin. Voitto.
Eriyttämistä lähdin rakentamaan luokkaan antamalla edistyneemmille oppilaille haastavampia tehtäviä ja heikommille helpompia tehtäviä. Luokassa oli jo aikaisemmin annettu helpotettuja tehtäviä parille luokan oppilaalle, ketkä olivat selkeästi muita jäljessä. Alaspäin eriyttämisen ollessa selkeää luokan omalle opettajalle, oli opettajan vaikea tajuta, miksi asiat jo osaaville oppilaille tulisi antaa haastavampia tehtäviä. Tällöinhän oppilaille tulisi enemmän virheitä vihkoon. Kävimme pitkähkön keskustelun siitä, että tavoitteena ei pitäisi aina olla se, että kaikki tehtävät ovat oikein. On virkistävää, että edistyneetkin oppilaat palaavat joskus tarkastuksen jälkeen vihon kanssa takaisin paikalleen pohtimaan, mikä tehdyssä tehtävässä meni väärin. Opettaja ei voinut uskoa silmiään, kun hän huomasi, että osa oppilaista osasi laskea miinuslaskuja luvuilla 1-20, kun opetuksessa käsiteltiin vasta laskuja luvuilla 1-10. Myös edistyneempien oppilaiden toiminnassa näkyi täysin uudenlaista innokkuutta.
Luokkatilanteissa tekemäni päätökset olivat usein todella vauhdissa tehtyjä, Suomessa olen tottunut pohtimaan seuraavaa siirtoa edes hetken aikaa. Luokan hektisyys ja uudenlaisen paineen alla oleminen saivat minut hätiköimään. Saatoin joskus katua sanomisiani melkein heti ja toisinaan loikin luokassa edestakaisin tietämättä kunnolla, mitä teen. Silti koin, että minulla oli tilanne lähes aina aika hyvin hallussa. Hallitsin luokkaa paremmin kuin mitä esimerkiksi vuonna 2018 tehtyjen ensimmäsiten sijaisuuksien aikana. Kehitystä on siis tapahtunut, pedagogista osaamista löytyy.
Tuntien suunnittelu itsessään oli todella sujuvaa ja nopeaa. Helpoksi suunnittelutyön teki muun muassa se, että resursseja oli erittäin rajallinen määrä ja opetuksen piti olla yksinkertaista muun muassa kielimuurin takia. Mieleeni tuli myös helposti ideoita, joilla saisi motivoitua oppilaita. Heräsin esimerkiksi yhtenä aamuna 15min aikaisemmin kuin normaalisti ja loin oppilaille tarinan, johon etsin tueksi kuvia Ipadiltani. Käytin tarinaa pohjana tunnin opetukselle. Kyseinen terveystiedon tunti oli yksi parhaimpia pitämiäni. Luokan oma opettaja kuvasi kännykällään tarinan kerrontaani, sillä hän oli niin vaikuttunut siitä. Yksinkertaisuus on välillä parasta. Naureskelin Keniassa, miten nyt kolmosharkassa toisella puolella maapalloa tehty tuntien suunnittelu vastasi enemmän oikeaa opettajan työtä kuin kakkosharkassa tehty suunnittelu. En nähnyt kakkosharkan aikana ystäviäni pariin viikkoon, minulla ja heillä meni kaikki vapaa-aika tunteja suunnitellessa. Norssin asettamat paineet ja vaatimukset muun muassa oppilaiden aktiivisuudesta, teknologian käytöstä ja toiminnallisuudesta loivat virheellistä kuvaa opettajan työstä. Kenia palautti minut takaisin maan pinnalle ja sain taas varmuutta omiin suunnittelutaitoihini. Ehkä tulevaisuudessa ehdin jopa joskus työn ohessa tekemään muutakin kuin tuntien suunnittelua ;)