Oppitunteja seuratessa tajusin nopeasti, että paikallisen opettajan käyttämät opetus- ja kasvatusmenetelmät ovat ristiriidassa tieteellisen osaamiseni kanssa. Oppiminen oli yhtä kuin opettajan perässä toistamista ja taululta tekstien kopiointia. Oppilaiden osaamista vähäteltiin eikä heitä autettu esimerkiksi tehtäviä tehdessä. Tunnit toistivat samaa kaavaa eikä opetus ollut millään tavalla oppilaslähtöistä. Nämä toimintavat ovat hyvin tyypillisiä kenialaisissa kouluissa (Ngware, Oketch & Mutisya 2014).

Omilla tunneillani pyrin muuttamaan käytäntöjä. Suunnitellessani ja toteuttassani oppitunteja mielessäni eivät pyörineet erilaiset tieteelliset teoriat. Myöhemmin ajateltuna toimintani ja tekemäni muutokset opetukseen pohjautuivat yliopistossa oppimiini asioihin aka tieteellisyyteen. Olin esimerkiksi lasten tukena heidän tehdessä tehtäviä ja toimin näin ollen lähikehityksen vyöhykkeellä. Halusin kehittää lasten ajattelutaitoja, joten haastoin heitä erilaisilla ja monipuolisilla tehtävätyypeillä. Paikallisen opettajan epäilyistä huolimatta oppilaat ymmärsivät melko nopeasti, mitä halusin heidän tekevän. Otin oppilaat myös aktiivisemmin mukaan oppituntien kulkuun; halusin kuulla heidän ideoitaan ja ajatuksiaan ja pohjata opetustani niihin. Kehuin oppilaita ja kannustin heitä varsinkin silloin kun kovasta yrityksestä huolimatta tehtävät olivat menneet väärin. Sinnikyydestä kehuminen oli oppilaille täysin uutta. 

Työskennellessäni Makongenin koulussa opin suhtautumaan täysin uudella tavalla siihen, mitä olen oppinut yliopistossa. Ymmärrän ja osaan soveltaa paljon tärkeitä opetukseen liittyviä asioita. Koska nämä teorioista pohjautuvat käytännöt ovat minulle monilta osin jo itsestäänselvyyksiä en ole osannut välttämättä arvostaa omaamaani tietoa. Tajuankin oman osaamiseni tärkeyden oikestaan vasta nyt koettuani tämän kolmannen opetusharjoittelun. Eipä sitä ole turhaan kouluja käyty...