OH4 2023

Tieteellinen osaaminen

Kolmannen opetusharjoittelun aikana minulle valkeni, miten paljon minulla on tieteellistä osaamista ja miten se näkyy toiminnassani ja tekemissäni päätöksissä luokassa (kts. OH3 2022 tieteellinen osaaminen). Ennen kolmatta opetusharjoittelua väheksyin tieteellistä osaamistani ja kuvittelin, että tieteellinen osaaminen tarkoittaa lähinnä teorioiden syvää tuntemusta ja lukuisien mallien ulkoa muistamista. Neljännessä opetusharjoittelussa lähestyin tieteellistä osaamista uudesta näkökulmasta; uskoin omaavani tieteellistä osaamista ja tiesin että se näkyy päivittäisessä toiminnassani opettajana, vaikka minulla ei olekaan tiettyjen teorioiden ja niiden luojien nimiä muistissa. 

Totean kuitenkin heti samalla, että minulla on tämän osa-alueen (kuten kaikkien muidenkin osa-alueiden) suhteen vielä paljon kehitettävää. Minun pitäisi tarttua nykyistä useammin alan kirjallisuuteen ja kehittää asiantuntijuudessani myös teoreettista osaamistani. Näin opettajauran alkuvaiheilla prioriteettilistalla ensimmäisenä on tosin kaikki käytäntöön liittyvät asiat. Ihanteellista toki olisi, että saisin yhä enemmissä määrin integroitua teoreettisen ja käytännöllisen osaamisen ongelmanratkaisun kautta ja pystyin perustelemaan tekemäni valinnat teoriaan nojautuen (Tynjälä, 2004).

Oppiaineista uskon olevan vahvimmillani kielten (englanti ja ruotsi) opetuksessa. Olen muihin oppiaineisiin verrattuna itsevarmempi, idearikkaampi ja tietoisempi siitä, mitä minun tulee ottaa opetuksessa huomioon. Tämä pohjautuu vahvasti käymiini Juliet-opintoihin sekä omaan substanssiosaamiseeni. Heikoimmillani olen lukuaineista matematiikan opetuksessa sillä omaan heikot faktuaaliset tiedot, teoreettiset tiedot sekä proseduraaliset tiedot (Tynjälä, 2004). Substanssiosaamiseni on melko huonoa ja se näkyy opetuksessani erityisesti vanhemmilla ikäluokilla. Neljännessä opetusharjoittelussa tämä ei ollut niin suuri ongelma, sillä onnekseni osaan ensimmäisen luokan matematiikkaa. Huomasin tosin, että jopa ensimmäisen luokan opetuksessa kehittyneemmästä matemaattisesta ajattelusta olisi ollut hyötyä. Substanssiosaamisen puutteen ollessa tällä kertaa pienempi ongelma kuin yleensä tunneilla korostui, miten vähän minulla on teoreettista tietoa matematiikan opetuksesta. Tiedostan, että matematiikkaa opettaessa tietyt opetusmetodit ja erilaiset lähestymistavat rikastuttaisivat ja siten parantaisivat opetusta, mutta koen olevani hyvin hataralla pohjalla matematiikan opetuksen soveltamisessa. Pitämilläni tunneilla näkyi, että perustin opetukseni vahvasti oppikirjaan ja sen tarjoamiin opetusmateriaaleihin. Pidän suomalaisia oppikirjoja suuressa arvossa ja uskon, että niitä tulisi ehdottomasti hyödyntää tunneilla useastakin eri syystä (kts. esim. Moate, 2021). Haluaisin kuitenkin, että minulla olisi enemmän tieteellistä osaamista matematiikasta, jotta tulisin itsevarmemmaksi ja jotta opetukseni monipuolistuisi ja parantuisi. 

Muita aloja opiskelevat ystäväni ja keski-ikäiset sukulaiseni ovat puoliksi vitsillä kyselleet minulta opintojeni loppuvaiheessa “Mitä sä nyt siis osaat? “Mitä asiaa sä nyt asiantuntijana tunnet?”. Kysymyksiin on yllättävän vaikea vastata, vaikka luulisi että vastaus tulisi viiden opiskeluvuoden jälkeen kuin apteekin pöydältä. Tieteellinen osaaminen on asiantuntijuuden ytimessä ja muun muassa siksi poden toisinaan huijarisyndoomaa lähes valmiina kasvatustieteiden asiantuntijana. Olenko muka oikeasti joku kasvatustieteen asiantuntija? Mitä tieteellistä minä nyt siis osaan? Yritän näinä hetkinä ajatella itseni oppilaiden eteen tai kasvatuksellisista asioista keskustelevan porukan joukkoon; kyllä tässä jotain asiaa tunnetaan paremmin kuin viisi vuotta sitten fuksina. 

Eettinen osaaminen

Olen aikaisemmissa prope-teksteissäni keskittynyt eettisestä osaamisesta kirjoittaessani lähinnä omiin arvoihini opettajana. Päätin, että tällä kertaa keskityn enemmänkin toimintaani opettajana; miten toimin (hankalissa) tilanteissa ja mille perustan päätökseni? En kohdannut neljännen opetusharjoittelun aikana poikkeuksellisen haastavia tilanteita, joissa olisin joutunut kamppailemaan oman eettisyyteni kanssa. Lähes päivittäin kohtasin kuitenkin tilanteita, joissa jouduin muutaman sekunnin sisällä tekemään päätöksiä omaan eettiseen harkintakykyyni nojautuen. Seuraavaksi esittelen pari tällaista jatkuvasti toistuvaa tilannetta, joiden kohdalla mietin lähes joka kerta, tuliko tehtyä oikein.

Pohdin, miten minun tulisi toimia tilanteessa, jossa oppilas kieltäytyy toimimasta annettujen ohjeiden mukaisesti. Tuntuu ikävältä ja epäoikeudenmukaiselta keskeyttää oppitunti kaikkien muiden oppilaiden kanssa vain koska yksi ei ole mukana. Toisaalta näissä tilanteissa haluaisin keskittyä tähän yhteen oppilaaseen, joka syystä tai toisesta ei halua olla tunnin toiminnassa mukana. Päädyin harjoittelussa välillä näissä tilanteissa suuntaamaan huomioni täysin yhteen lapseen. Esimerkiksi yhdellä englannin tunnilla päädyin istumaan yhden harmistuksissaan olevan oppilaan kanssa lattialle juttelemaan samalla kun muut oppilaat pyörittivät sirkusta ympärilläni. Pystyin tekemään ratkaisun yhteen oppilaaseen keskittymisestä, sillä tiesin, että luokassa on toinen opettaja. Olin tyytyväinen tekemääni päätökseen, sillä lyhyen juttelun jälkeen oppilas lähti innolla mukaan yhteiseen tekemiseen. Minulle ja oppilaalle jäi kohtaamisesta hyvä mieli. Jos olisin ollut luokassa yksin, päätöksen tekeminen olisi ollut haastavampaa. Keskittyisinkö yhteen oppilaaseen vai ottaisinko utilitaristisen näkökulman käyttöön ja jatkaisin 20 muun oppilaan kanssa? 

Moilanen kirjoittaa tekstissään “Opettaja kasvattajana - Johdatusta opettajan ammatin eettisiin kysymyksiin” vaatimisesta. Hän toteaa vaatimisen olevan yksi muoto osoittaa kunnioitusta. Olen hyvä vaatimaan oppilailta asioita ja teen sitä melko paljon. Pohdin kuitenkin usein, mitä kaikkea jaksan vaatia oppilailtani. Tiettyjä asioita, kuten opetussuunnitelman määrittelemiä asioita, turvallisuuteen liittyviä asioita sekä toisten oppilaiden kunnioittamiseen ja kohteluun liittyviä asioita, on hyvin selkeää vaatia aina oppilailta. Pohdintani kohdistuvatkin pieniin hetkiin, jotka useasta kiellosta huolimatta toistuvat kouluarjessa: oppilaiden kiroiluun, tuolilla pyörimiseen, keskisormen näyttämiseen, lattialla makaamiseen, purkan syömiseen jne. Näissä hetkissä korostuu “valitsen taisteluni” -mentaliteetti; jos vaadin jotain oppilaalta, en saa jättää vaatimusta puolitiehen. Tähän perustuen saatan toisinaan vain oman jaksamiseni nimissä huokaista syvään ja kääntää selkäni tilanteelta, vaikka tämä on lähtökohtaisesti vastoin eettisiä periaatteitani. Samalla kun teen tämän valinnan, mietin, mikä vaikutus välinpitämättömyydelläni on. Luulevatko oppilaat, että koska en nyt puutu tilanteeseen, on ok esimerkiksi kiroilla, juosta käytävällä tai olla kuuntelematta opettajaa? Laiminlyönkö työtäni kasvattajana? Hajoaako koko homma käsiin, jos en ole johdonmukainen? Kärsiikö auktoriteettini? Moilanen (2005) toteaa, että vaatiminen on osoitus uskosta toiseen ihmiseen. Tämä on mielestäni kaunis ajatus ja yhdyn sen sanomaan. Aina välillä ei kuitenkaan vaan jaksa uskoa.

Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen

Valmistumiseni lähestyessä kovaa vauhtia mielessäni on pyörinyt paljon oma alavalintani ja se mitä oikeasti haluan tehdä tulevaisuudessa. En ole ajatusteni kanssa yksin. Yksi tämän osa-alueen tukikysymyksistä on Millaiseen koulutusta tai kasvatusta koskevaan keskusteluun olet viime aikoina kiinnittänyt mediassa huomiota? Mediaa seuratessa ei voi olla huomaamatta, että termit “alanvaihtajat” ja “joukkopako” yhdistyvät nykyään valitettavasti vahvasti opettajan ammattiin. Viimeisin aiheeseen liittyvä lukemani juttu julkaistiin Helsingin Sanomissa 21.5.2023. Juttua varten haastatelluista 92 opettajasta 2/3 on harkinnut alanvaihtoa (Lyytinen 2023). Mukavaa luettavaa näin pian valmistuvana opettajana.

Olen lähes opintojeni alusta asti miettinyt, haluanko oikeasti olla opettaja. Hakeuduinko tänne vain koska vanhempani ovat opettajia enkä keksinyt muutakaan? Olen melko sekaisin ajatusteni kanssa; saatan yhden viikon sisällä sekä olla varma opettajuudestani että selailla uusia opiskelupaikkoja. Huomaan, että mediassa käytävä keskustelu vaikuttaa ajatuksiini; tuskin olisin näin epävarma, jos alasta ei puhuttaisi tällä hetkellä niin negatiivissävytteisesti. Vaikka tiedän, että opetusala on kriisissä, olisi kiva lukea välillä myös mitä hyvää opettajan arjessa on. Kaiken tämän pohtimisen keskellä yritän rauhoittaa itseäni sillä ajatuksella, että eihän minun vielä tarvitse tietää, mitä oikeasti haluan tehdä. Sen tiedän, että koulutus kiinnostaa alana ja opettajan työ on ainakin yksi hyvä vaihtoehto.

Uskon, että olisin opettajan työssä vähintään ihan ok. Opettajana häärääminen tuntuu luontevalta ja teen sitä yleensä hyvinkin mielelläni. Olen saanut sijaisuuksista ja opetusharjoitteluista hyvää varmuutta tekemiselleni. Toisen opetusharjoittelun läpi käytyäni yllätyin, miten paljon nautin neljännestä opetusharjoittelusta ja erityisesti siihen kuuluvasta vastuuviikosta. Olen kiitollinen siitä, että neljäs opetusharjoittelu mahdollisti melko realistisen kokemuksen opettajana toimimisesta. Tunsin päässeeni kiinni oikeaan opettajan työhön, vaikkakin tiedostan, että iso osa opettajan työstä jäi harjoittelun ulkopuolelle. Kaipasin pohdintojeni keskelle tällaista positiivista kokemusta.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta mietittynä on huolestuttavaa, että minä ja suurin osa opettajaksi opiskelevista kavereistani ajattelemme jo ennen valmistumista, mihin sitä lähtisi seuraavaksi. Vaikka tällä hetkellä tulevaisuuteni opettajana vaikuttaa melko valoisalta, pelkään, että totuus iskee päin naamaa kuin märkä rätti. Mielenkiinnolla odotan, mistä löydän itseni viiden vuoden kuluttua.