Vuorovaikutusosaaminen & moninaisuuteen liittyvä osaaminen
Vuorovaikutustaitoni laitettiin totisesti koetukselle, kun eteeni lyötiin 60 kenialaista ykkösluokkalaista, joiden kanssa minulla ei oikeastaan ollut yhteistä kieltä. Lapset ymmärsivät englantia heikosti eikä omat swahilin kielen taidotkaan olleet kehumisen arvoiset (yksittäisiä sanoja, sanavarasto laajeni harjoittelun edetessä). Apunani oli onneksi luokan oma opettaja, joka käänsi opetukseni haastavimmat osiot swahiliksi. Opetuksessa puhuin hidasta ja yksinkertaista englantia sekä käytin paljon eleitä ja kuvia viestini läpi saamiseksi. Kielen tärkeys korostui itselleni harjoittelun aikana. Luokan oma opettaja poistui välillä pitkäksikin aikaa pois luokasta. Tällöin oppilaat eivät kuunnelleet minua ja vaikka kuuntelivatkin eivät he yleensä ymmärtäneet, mitä halusin heidän tekevän. Turhauttavaa kaikille. Tällöin pelastavana enkelinä toimi pieni matkakaiutin, jonka toin mukanani Suomesta. Englannin kielisiä lastenlauluja soimaan ja lapset rauhoittuvat jammailemaan biisin mukana. Musiikkituokiot meni hyvin englannin ja musiikin tunneista...
Koin, että palautteen antoa tulisi ehdottomasti lisätä luokassa. Tämä oli melko helppoa ja toimintatapani tarttuivat luokan omaan opettajaan nopeasti. Kehuin ja kannustin oppilaita paljon suullisesti. Kerroin heille, missä on parantamisen varaa. Kerran tarkistaessani matikan vihot pitkän tehtävärupeaman jälkeen, kirjoitin kaikille 60 oppilaalle parilla lauseella, miten heidän miinuslaskut menivät. Puhuin yksinkertaisella kielellä isoista ja pienistä numeroista ja havainnollistin tekstiäni kuvilla. Luokan oma opettaja ihmetteli työskentelyäni, hän totesi, että oikein ja väärin -merkit riittävät. Keskusteltuamme aiheesta uskon hänen ymmärtäneen, miksi kirjoittelen pidempiä palautteita.
Vaikka koin monen oppitunnin jälkeen onnistuneeni hyvin, koin myös paljon riittämättömyyden tunteita sekä epäonnistumisen kokemuksia. Ajattelin, että palautteeni ei ole rakentavaa eikä opetukseni avaudu kaikille. Olin myös esimerkiksi ajatellut ottavani itsearvioinnin käyttöön oppitunneilla, en ottanut. Kyseessä oli kai ajanpuute ja se, että minusta tuntui, että sekoitin tunti tunnilta oppilaiden päitä enemmän ja enemmän. Itsearviointi olisi ollut viimeinen niitti.
Kun vertaan palautteen antoani suhteessa VOPA-lomakkeeseen, huomaan onnistuneeni palautteen annossa melko hyvin ottaen huomioon olosuhteet (kielimuuri, kulttuurierot, oppilaiden määrä jne.). Oppimisen tukemisessa asettaisin itseni vaiheeseen kolme. Tein kaikkeni, jotta sain oppilaat ymmärtämään opitun asian ytimen; tavoitteena ei ollut vain saada tehtävät oikein. Tämä oli yksi niistä asioista, jonka halusin myös luokan oman opettajan ottavan käyttöön. Oikein ja väärin -merkinnät vihossa eivät riitä. Palauteketjuissa pyrin kovin vuorovaikutuksellisuuteen, mutta varsinkin tässä osa-alueessa ongelmaksi muodostui kielimuuri. Esitin luokassa hyvin yksinkertaisesti muotoiltuja kysymyksiä ja jatkokysymyksiä, mutta vastassani oli lähes aina hiljaisuus ja hämmentyneet katseet. Palaute jäi siis harmittavasti yleensä toteavaksi. Tämä toteava palautteeni oli kuitenkin paljon monipuolisempaa kuin mihin oppilaat olivat normaalisti tottuneet. Vastausten hyödyntämisessä törmäsin myös ongelmiin kielimuurin kanssa. Koen kuitenkin, että kun oppilaat toivat vihkojaan tarkistettavaksi, sain oppilaat kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa ajattelemaan omia vastauksiaan ja korjaamaan ne itse. Saatoin esimerkiksi toistaa tehtävänannon ja kysyä väärin menneen vastauksen kohdalla, miksi oppilas ajatteli kynän olevan pidempi kuin luuta. Kun oppilas yritti selittää, miten hän päätyi tähän vastaukseen, tajusi hän yleensä tässä vaiheessa olleensa väärässä. Näistä hetkistä olin erityisen tyytyväinen, sillä Bloomin taksonomian mukaan oppilaiden ajattelutaso hyppäsi asteen eteenpäin muistamisesta ymmärtämiseen ja jopa soveltamiseen. Palautteen kohdistumisessa onnistuin mielestäni kiitettävästi. Käytin paljon vaivaa siihen, että palaute kohdistuu oikeaan asiaan, sillä oppilaat olivat tottuneet vain good work/bad work -palautteeseen sekä persoonaan kohdistuvaan palautteeseen. Kiinnitin huomiota erityisesti oppilaiden sinnikyyteen ja pienistäkin onnistumisista kehumiseen. Osa oppilaista sai opettajalta aina vaan huonoa palautetta, sillä he sattuivat olemaan taidoiltaan heikompia esimerkiksi matematiikassa, mutta silti he jaksoivat panostaa tehtäviin ja yrittää parhaansa. Näiden oppilaiden kasvot loistivat, kun he saivat kuulla myös positiivista palautetta ja tajusivat, että huippuoppilaiden lisäksi myös heidän vihkoon oltiin piirretty norsu onnistumisen merkiksi. Oppimisen taitojen tukeminen oli luokassa erityisen vaikeaa. Oppilaita ei oltu ohjattu ennen minkäänlaiseen itseohjautuvuuteen ja tämän muuttaminen oli lähes mahdotonta harjoitteluni aikana. Oppilaiden henkilökohtaiseen oppimisprosessin tukemiseen keskittyminen oli myös melko haastavaa 60 oppilaan luokassa. (Pöysä ym. 2021.)
Selvisin mielestäni melko hyvin palautteen annossa Kenian haastavissa olosuhteissa. Koen siis, että minulla on hyvät valmiudet palautteen antoon myös Suomessa. Kun tarkastelen VOPA:n kuvauksia eri vaiheista palautteen annossa, pystyn asettamaan itseni monilta osin kolmanteen vaiheeseen. Uskon, että tulevaisuudessa kohtaan haasteita erityisesti siinä, että aikaa ei ole tarpeeksi sellaiseen palautteen antamiseen, jota haluaisin oppilaille tarjota.
Kielimuuri tuotti kaiken turhautumisen keskellä myös paljon onnistumisen kokemuksia. Kun esitin lapsille kysymyksen englanniksi ja he ymmärsivät mitä tarkoitin, en voinut lopettaa hymyilyä. Välillä yhteisiä sanoja ei edes tarvittu; matkimme yhdessä eläimiä ja osoittelimme, mitkä esineet ovat painavia ja mitkä kevyitä. Ymmärsimme toisiamme täydellisesti ja lapset oppivat. Hyviä hetkiä.
Koin, että palautteen antoa tulisi ehdottomasti lisätä luokassa. Tämä oli melko helppoa ja toimintatapani tarttuivat luokan omaan opettajaan nopeasti. Kehuin ja kannustin oppilaita paljon suullisesti. Kerroin heille, missä on parantamisen varaa. Kerran tarkistaessani matikan vihot pitkän tehtävärupeaman jälkeen, kirjoitin kaikille 60 oppilaalle parilla lauseella, miten heidän miinuslaskut menivät. Puhuin yksinkertaisella kielellä isoista ja pienistä numeroista ja havainnollistin tekstiäni kuvilla. Luokan oma opettaja ihmetteli työskentelyäni, hän totesi, että oikein ja väärin -merkit riittävät. Keskusteltuamme aiheesta uskon hänen ymmärtäneen, miksi kirjoittelen pidempiä palautteita.
Vaikka koin monen oppitunnin jälkeen onnistuneeni hyvin, koin myös paljon riittämättömyyden tunteita sekä epäonnistumisen kokemuksia. Ajattelin, että palautteeni ei ole rakentavaa eikä opetukseni avaudu kaikille. Olin myös esimerkiksi ajatellut ottavani itsearvioinnin käyttöön oppitunneilla, en ottanut. Kyseessä oli kai ajanpuute ja se, että minusta tuntui, että sekoitin tunti tunnilta oppilaiden päitä enemmän ja enemmän. Itsearviointi olisi ollut viimeinen niitti.
Kun vertaan palautteen antoani suhteessa VOPA-lomakkeeseen, huomaan onnistuneeni palautteen annossa melko hyvin ottaen huomioon olosuhteet (kielimuuri, kulttuurierot, oppilaiden määrä jne.). Oppimisen tukemisessa asettaisin itseni vaiheeseen kolme. Tein kaikkeni, jotta sain oppilaat ymmärtämään opitun asian ytimen; tavoitteena ei ollut vain saada tehtävät oikein. Tämä oli yksi niistä asioista, jonka halusin myös luokan oman opettajan ottavan käyttöön. Oikein ja väärin -merkinnät vihossa eivät riitä. Palauteketjuissa pyrin kovin vuorovaikutuksellisuuteen, mutta varsinkin tässä osa-alueessa ongelmaksi muodostui kielimuuri. Esitin luokassa hyvin yksinkertaisesti muotoiltuja kysymyksiä ja jatkokysymyksiä, mutta vastassani oli lähes aina hiljaisuus ja hämmentyneet katseet. Palaute jäi siis harmittavasti yleensä toteavaksi. Tämä toteava palautteeni oli kuitenkin paljon monipuolisempaa kuin mihin oppilaat olivat normaalisti tottuneet. Vastausten hyödyntämisessä törmäsin myös ongelmiin kielimuurin kanssa. Koen kuitenkin, että kun oppilaat toivat vihkojaan tarkistettavaksi, sain oppilaat kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa ajattelemaan omia vastauksiaan ja korjaamaan ne itse. Saatoin esimerkiksi toistaa tehtävänannon ja kysyä väärin menneen vastauksen kohdalla, miksi oppilas ajatteli kynän olevan pidempi kuin luuta. Kun oppilas yritti selittää, miten hän päätyi tähän vastaukseen, tajusi hän yleensä tässä vaiheessa olleensa väärässä. Näistä hetkistä olin erityisen tyytyväinen, sillä Bloomin taksonomian mukaan oppilaiden ajattelutaso hyppäsi asteen eteenpäin muistamisesta ymmärtämiseen ja jopa soveltamiseen. Palautteen kohdistumisessa onnistuin mielestäni kiitettävästi. Käytin paljon vaivaa siihen, että palaute kohdistuu oikeaan asiaan, sillä oppilaat olivat tottuneet vain good work/bad work -palautteeseen sekä persoonaan kohdistuvaan palautteeseen. Kiinnitin huomiota erityisesti oppilaiden sinnikyyteen ja pienistäkin onnistumisista kehumiseen. Osa oppilaista sai opettajalta aina vaan huonoa palautetta, sillä he sattuivat olemaan taidoiltaan heikompia esimerkiksi matematiikassa, mutta silti he jaksoivat panostaa tehtäviin ja yrittää parhaansa. Näiden oppilaiden kasvot loistivat, kun he saivat kuulla myös positiivista palautetta ja tajusivat, että huippuoppilaiden lisäksi myös heidän vihkoon oltiin piirretty norsu onnistumisen merkiksi. Oppimisen taitojen tukeminen oli luokassa erityisen vaikeaa. Oppilaita ei oltu ohjattu ennen minkäänlaiseen itseohjautuvuuteen ja tämän muuttaminen oli lähes mahdotonta harjoitteluni aikana. Oppilaiden henkilökohtaiseen oppimisprosessin tukemiseen keskittyminen oli myös melko haastavaa 60 oppilaan luokassa. (Pöysä ym. 2021.)
Selvisin mielestäni melko hyvin palautteen annossa Kenian haastavissa olosuhteissa. Koen siis, että minulla on hyvät valmiudet palautteen antoon myös Suomessa. Kun tarkastelen VOPA:n kuvauksia eri vaiheista palautteen annossa, pystyn asettamaan itseni monilta osin kolmanteen vaiheeseen. Uskon, että tulevaisuudessa kohtaan haasteita erityisesti siinä, että aikaa ei ole tarpeeksi sellaiseen palautteen antamiseen, jota haluaisin oppilaille tarjota.
Moninaisuus oli luokassa huomattavaa. Erityisluokkia ei koulusta löytynyt, oppilaiden iät vaihtelivat 6-11 välillä ja osaamistasoissa oli huimia eroja. Suomeen verrattuna moninaisuus oli erilaista mm. sillä tavalla, että kaikkien 60 oppilaan äidinkieli oli Swahili, jokaisen synnyinseutu oli koulusta 0-10km johonkin suuntaan ja ylimääräistä rahaa tuskin löytyi monelta perheeltä jos yhdeltäkään (kylässä suurin osa elää absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella). Opettajan oma tapa puhua oppilaiden erilaisuudesta oli järkyttävää eikä siihen tottunut missään vaiheessa. Opettaja haukkui oppilaita oppilaiden seisoessa opettajan vieressä. Haukkuminen kohdistui yleensä esimerkiksi siihen, osasiko oppilas tehtäviä vai ei. Muun muassa sanat "lazy, stupid, special, slow" toistuivat jatkuvasti. Oppilaille esitettiin myös kysymystä "What is wrong with you?". Itse en tietenkään lähtenyt opettajan kommentointiin mukaan. Sen sijaan yritin parhaimpani mukaan keskustella tuntien jälkeen opettajan kanssa siitä, keille olisi hyvä pitää tukiopetusta ja miten tehtäviä voisi eriyttää heidän omalle tasolle.
Kulttuurisia eroja vuorovaikutuksessa Suomeen verrattuna oli paljon. Opettajia puhuteltiin nimityksillä Madam ja Mister, lapsia kohtaan ei tuntunut olevan lähes mitään kunnioitusta vuorovaikutusta seuratessa (kts. edelliset opettajan kommentit) ja lapset huusivat opettajalle vastauksia yhtenä kuorona (mitä kovempaa, sitä parempi). Opettajalla oli myös vuorovaikutusvälineenä käytössä keppi; lapsille ei tarvinnut aina edes puhua, kepin iskusta tiesi, että väärin tuli tehtyä (tästä lisää etiikka-osiossa).
Opin harjoittelun aikana paljon itsestäni ja tavastani vuorovaikuttaa. Löysin uusia tapoja, joilla saada lapsiin yhteys. Uskon näistä opeista olevan paljon hyötyä myös tulevaisuudessa kielimuureja kohdatessani. Opin myös paljon palautteen annosta ja siitä, miten hyvää palautetta on mahdollista antaa, vaikka edessä olisi kielimuuri ja 60 oppilasta.