Kirjabloggaukset
Mediataitojen oppimispolku perusopetuksessa, Kerhokeskus - koulutyön tuki ry
Luin Kerhokeskuksen julkaiseman oppaan Mediataitojen oppimispolku perusopetuksessa, joka antaa ohjeita opettajille, kuinka mediataitoja kannattaa eri vuosiluokilla opettaa. Mediaopetuksesta todetaan kirjassa mielestäni lohduttavasti, että parhaimmillaan se on sisällytettynä muuhun opetukseen; mediataitoja ei siis tarvitse ajatella omana oppiaineenaan vaan niiden harjoitteleminen kulkee kaiken muun koulutyön rinnalla. Lisäksi kirjassa kerrotaan, että erilaiset mediakasvattajat koulussa ovat lapselle rikkaus; toinen opettaja voi olla innokas kokeilemaan kaikkea uutta ja käyttämään paljon esimerkiksi tabletteja ja tietotekniikan tarjoamia työkaluja opetuksessaan kun taas toinen voi suhtautua hyvinkin kriittisesti esim. netin hyödyntämiseen tehtävissä. Kenenkään ei siis kannata ahdistua, vaikka omat asenteet monipuolistuvaa mediaa kohtaan ovat hieman negatiiviset. Opettajan omaa suhdetta mediaan voi hyvin tarkistella oppaassa mukana olevan testin avulla. Itse huomasin kuuluvani "kotikissoihin", jotka eivät juuri eri medioista innostu, mutta jäävät siksi herkästi paitsi myös kaikesta medioiden käytön tuomasta ilosta. Tämä huomio sai ainakin minut miettimään, millaista asennetta välitän lapsille omalla mediatoimijuudellani. Ehkä olisi syytä itsekin enemmän korostaa median tuomia iloja ja kannustaa lapsia heidän kiinnostuksessaan eikä aina vain marmattaa, kun he haluaisivat pelata tai tutkia tablettia... Yhteistyö opettajien kesken nousee merkittäväksi, jotta myös heikompitaitoiset ja huonommalla asenteella liikkeellä olevat opettajat saavat onnistumisen kokemuksia medioiden hyödyntämisestä opetuksessa.
Oppaassa esitellään mediataitojen jakautuminen neljään eri osa-alueeseen: luovat ja esteettiset taidot, vuorovaikutustaidot, kriittiset tulkintataidot ja turvataidot. Jokaisesta osa-alueesta on lisäksi kirjattu välietappeja kehittymisen polulla. Itse huomasin, että monet luetellut taidot esimerkiksi oman yksityisyyden ja omien tietojen suojaamisesta netissä vaatisivat minultakin harjoittelua ja lisää ymmärrystä. Mediataitojen osa-alueiden esittelyn jälkeen kirjassa on todella hyvin ja ytimekkäästi kerrottu eri ikäryhmien kehitysvaiheista ja siihen sopivasti nivoutuvasta mediakasvatuksesta. Niitä lukiessa saattoi muistaa omatkin nuoruuden kokeilut ja "median ahmimiset" osana oman identiteetin rakentumista! Kehitysvaiheet ja ohjeet mediakasvatuksen toteuttamiseen on jaoteltu erikseen vuosiluokille 1-2, 3-4, 5-6, 7-8 ja 9. Perään on koottu selkeä taulukko vielä esittämään, mitä asioita kultakin mediataitojen osa-alueelta kannattaa milläkin tavalla kunkin ikäryhmän kanssa käydä. Toki opettajan täytyy myös osata arvioida oman ryhmänsä keskimääräistä tasoa tehtäviä ja opetusta suunnitellessaan.
Oman opettajan työni kannalta keskityin ennen kaikkea tutkimaan alkuopetukseen liittyviä ohjeistuksia. Pienimpien koululaisten kohdalla mediataitojen harjoittelussa korostuvat niin omatekemien kuin valmiidenkin kertomusten hyödyntäminen ja työstäminen. Niiden avulla vahvistetaan empatiakyvyn kehittymistä sekä rohkaistaan luovuuteen. Jo alkuopetusikäisten kanssa harjoitellaan erottamaan mainokset muusta aineistosta, joten mediakriittisyys tulee mukaan heti alkuvaiheessa. Oppaassa korostetaan aikuisen tuen välttämättömyyttä pienten koululaisten harjoitellessa mediataitoja; lapset tarvitsevat aikuisen apua esimerkiksi selviytyäkseen mieltä kuohuttavista kuvista tai muista vaikeista tilanteista median parissa. Ylemmille luokille mentäessä taitoja syvennetään melko pitkällekin; ysiluokkalaisen tulisi esimerkiksi olla jo selvillä mediasisältöjen laillisesta käytöstä. Kysymys kuuluukin olenko minäkään siitä vielä perillä? - En!
Mediataitojen opetusta avaavat ja opetusmateriaalia antavat muun muassa seuraavat nettisivut:
- https://yle.fi/aihe/oppiminen/media-ja-digitaidot
- http://www.mediakasvatus.fi/materiaali/kooste-alakoulun-mediakasvatukseen/
- http://mediataitokoulu.fi
Mediataitojen oppimispolku perusopetuksessa on mielestäni hyvä käsikirja perusopetuksen opettajille niin ala-kuin yläkouluunkin. Asiat on siinä kerrottu niin selkeästi että jokainen saa varmasti jotain irti myös omaan opetukseensa hyödynnettäväksi.
Oppaassa esitellään mediataitojen jakautuminen neljään eri osa-alueeseen: luovat ja esteettiset taidot, vuorovaikutustaidot, kriittiset tulkintataidot ja turvataidot. Jokaisesta osa-alueesta on lisäksi kirjattu välietappeja kehittymisen polulla. Itse huomasin, että monet luetellut taidot esimerkiksi oman yksityisyyden ja omien tietojen suojaamisesta netissä vaatisivat minultakin harjoittelua ja lisää ymmärrystä. Mediataitojen osa-alueiden esittelyn jälkeen kirjassa on todella hyvin ja ytimekkäästi kerrottu eri ikäryhmien kehitysvaiheista ja siihen sopivasti nivoutuvasta mediakasvatuksesta. Niitä lukiessa saattoi muistaa omatkin nuoruuden kokeilut ja "median ahmimiset" osana oman identiteetin rakentumista! Kehitysvaiheet ja ohjeet mediakasvatuksen toteuttamiseen on jaoteltu erikseen vuosiluokille 1-2, 3-4, 5-6, 7-8 ja 9. Perään on koottu selkeä taulukko vielä esittämään, mitä asioita kultakin mediataitojen osa-alueelta kannattaa milläkin tavalla kunkin ikäryhmän kanssa käydä. Toki opettajan täytyy myös osata arvioida oman ryhmänsä keskimääräistä tasoa tehtäviä ja opetusta suunnitellessaan.
Oman opettajan työni kannalta keskityin ennen kaikkea tutkimaan alkuopetukseen liittyviä ohjeistuksia. Pienimpien koululaisten kohdalla mediataitojen harjoittelussa korostuvat niin omatekemien kuin valmiidenkin kertomusten hyödyntäminen ja työstäminen. Niiden avulla vahvistetaan empatiakyvyn kehittymistä sekä rohkaistaan luovuuteen. Jo alkuopetusikäisten kanssa harjoitellaan erottamaan mainokset muusta aineistosta, joten mediakriittisyys tulee mukaan heti alkuvaiheessa. Oppaassa korostetaan aikuisen tuen välttämättömyyttä pienten koululaisten harjoitellessa mediataitoja; lapset tarvitsevat aikuisen apua esimerkiksi selviytyäkseen mieltä kuohuttavista kuvista tai muista vaikeista tilanteista median parissa. Ylemmille luokille mentäessä taitoja syvennetään melko pitkällekin; ysiluokkalaisen tulisi esimerkiksi olla jo selvillä mediasisältöjen laillisesta käytöstä. Kysymys kuuluukin olenko minäkään siitä vielä perillä? - En!
Mediataitojen opetusta avaavat ja opetusmateriaalia antavat muun muassa seuraavat nettisivut:
- https://yle.fi/aihe/oppiminen/media-ja-digitaidot
- http://www.mediakasvatus.fi/materiaali/kooste-alakoulun-mediakasvatukseen/
- http://mediataitokoulu.fi
Mediataitojen oppimispolku perusopetuksessa on mielestäni hyvä käsikirja perusopetuksen opettajille niin ala-kuin yläkouluunkin. Asiat on siinä kerrottu niin selkeästi että jokainen saa varmasti jotain irti myös omaan opetukseensa hyödynnettäväksi.
Merja Kauppinen: Lukemisen linjaukset. Lukutaito ja sen opetus perusopetuksen äidinkielen ja kirjallisuuden opetussuunnitelmissa
Luin osia Merja Kauppisen vuonna 2010 julkaisemasta väitöskirjasta Lukemisen linjaukset. Teos tarkastelee lukemista ja lukemaan opettamista eri aikoina ja tutkii eri opetussuunnitelmien painotuksia lukutaidon suhteen. Lisäksi tutkimuksessa luodaan katsetta tulevaisuuteen ja annetaan ohjeita, kuinka lukemista tulisi koulussa opettaa, jotta se palvelisi paremmin oppilaita pärjäämään uudessa monilukutaitoa vaativassa maailmassa.
Kirja laittoi miettimään, mikä oikein on lukutaidossa se tärkein asia, johon koulun lukemaan opetuksessa tulee panostaa. Alkujaan pääpaino on ollut itse mekaanisen lukutaidon harjoittelussa ja sittemmin se on siirtynyt enemmän lukutaidon käyttämiseen erilaisissa tilanteissa päätyen uusimpaan kantaan, jossa kansalaisen monilukutaitoa korostetaan ennen kaikkea voimaannuttavana ja osallisuutta lisäävänä tekijänä. Lukutaito ja erityisesti monilukutaito nähdään tärkeänä osataitona ihmisen toimiessa osana yhteiskuntaa. Ei siis ihme, että se on uusimmassa opetussuunnitelmassa nostettu yhdeksi laaja-alaisen osaamisen taidoksi. Itse pohdin lukiessani, että ensimmäisellä ja toisella luokalla vielä korostuu itse mekaanisen lukutaidon haltuunotto ja yksinkertaiset luetun ymmärtämisen harjoitukset oppikirjateksteineen ovat tärkeitä. Tosin näihinkin kouluvuosiin voi hyvin liittää uutta ajatusta ottamalla käsittelyyn myös tekstejä lasten omasta ja ympäröivästä maailmasta. Lukemistahan voi harjoitella vaikka kauppojen nimiä tutkien (ja / tai tunnistaen, huom. monilukutaito!) sekä tienviittoja selvittäen. Ja tiedon monipuolista hakua voi harjoitella useissa aineissa esim. kirjoja, nettiä, kuvia ja videoita hyödyntämällä. Tällaista työtä voidaan tehdä vielä pienten koululaisten kanssa yhdessä opettajan johdolla, jotta sitten myöhemmin opitaan hakemaan tietoa itsenäisemmin.
Kaikkein merkittävimmäksi omaa ajatteluani ravistelevaksi tekijäksi Kauppisen väitöskirjassa nousi hänen esiintuomansa ajatus siitä, kuinka äidinkielen opetus nivoutuu suurelta osin osaksi muidenkin aineiden opetusta. Eri oppiaineissa vaaditaan erilaista kielitietoisuutta ja oppiaineilla on omia tyypillisiä tapoja hankkia tietoa ja esittää sitä. Myös muissa oppiaineissa teemme jatkuvasti tekstien tulkintaa, tiedonhakua ja harjoittelemme monia niitä taitoja, joita äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa painotetaan. Tämä toi minulle itselleni ahaa-elämyksen, että ehkä omassa opetuksessakin pitäisi rohkeasti päästää irti tuntijakojen tiukasta tuijottamisesta ja lähteä suunnittelemaan opetusta enemmän ilmiölähtöisesti. Esimerkiksi tutkiessamme ympäristö- ja luonnontiedon osalta säätä voimme samalla oppia lukemaan sääkarttoja, harjoitella esiintymistä meteorologina ja laskea esimerkiksi lämpötilan muutoksia. Lukemisen ja yleensäkin äidinkielen taitoja tarvitaan jokaisessa oppiaineessa ja niitä myös väkisin harjoitellaan jokaisella tunnilla, oli se sitten lukujärjestyksen mukaan musiikkia, matematiikkaa, englantia tai uskontoa. Useat muutkin oppitunnit voidaan osaltaan laskea äidinkielen tunniksi ja äidinkielen oppikirjan irrallisten tekstien sijaan voidaan käyttää mielekkäämpiä ja muuhunkin opetukseen paremmin liittyviä tekstejä. Tämä ei silti vähennä äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen arvoa myös omana oppiaineenaan.
Kauppinen tuo mielestäni väitöskirjassaan hyvin esiin meitä kaikkia lohduttavan ajatuksen, ettei muutosta uuteen voi tehdä kerralla. Koululaitos on toiminnassaan jähmeä ja muutoksen rattaatkin pyörivät hitaasti. Uudet opetusta ohjaavat ajatus- ja toimintamallit muotoutuvat pikku hiljaa ja rinnalla kulkee vielä pitkään vanhat perinteet. Tärkeintä onkin omaksua näitä uusia hyviä juttuja vähitellen osaksi omaa opetusta niin että se kulkee hissukseen kohti toivottavasti parempaa ja oppilaita enemmän hyödyntävää lopputulosta!
Lukutaidon kehittymistä monipuolisemmaksi kohti erilaisten tekstien hallitsemista käsittelevät myös seuraavat tekstit:
-Luukka, M.-R. 2009. Tekstitaidot - teksteistä käytänteisiin. Teoksessa M. Harmanen & T. Takala (toim.) Tekstien pyörityksessä. Tekstitaitoja alakoulusta yliopistoon. ÄOL:n vuosikirja. Hki: ÄOL, 13 - 25.
-Luukka, M.-R. 2013. Opetussuunnitelmat uudistuvat – tekstien lukijasta ja kirjoittajasta monilukutaituriksi. Kieli, koulutus ja yhteiskunta -lehti joulukuu 2013.
Suosittelen Kauppisen väitöskirjaa kuin myös yllä mainittuja tekstejä sellaisille opettajille, joille uuden opetussuunnitelman suuret linjat ovat vasta aukeamassa mielen sopukoissa. Itseäni se herätteli ajattelemaan omaa opetusta uudelta kannalta!
Kirja laittoi miettimään, mikä oikein on lukutaidossa se tärkein asia, johon koulun lukemaan opetuksessa tulee panostaa. Alkujaan pääpaino on ollut itse mekaanisen lukutaidon harjoittelussa ja sittemmin se on siirtynyt enemmän lukutaidon käyttämiseen erilaisissa tilanteissa päätyen uusimpaan kantaan, jossa kansalaisen monilukutaitoa korostetaan ennen kaikkea voimaannuttavana ja osallisuutta lisäävänä tekijänä. Lukutaito ja erityisesti monilukutaito nähdään tärkeänä osataitona ihmisen toimiessa osana yhteiskuntaa. Ei siis ihme, että se on uusimmassa opetussuunnitelmassa nostettu yhdeksi laaja-alaisen osaamisen taidoksi. Itse pohdin lukiessani, että ensimmäisellä ja toisella luokalla vielä korostuu itse mekaanisen lukutaidon haltuunotto ja yksinkertaiset luetun ymmärtämisen harjoitukset oppikirjateksteineen ovat tärkeitä. Tosin näihinkin kouluvuosiin voi hyvin liittää uutta ajatusta ottamalla käsittelyyn myös tekstejä lasten omasta ja ympäröivästä maailmasta. Lukemistahan voi harjoitella vaikka kauppojen nimiä tutkien (ja / tai tunnistaen, huom. monilukutaito!) sekä tienviittoja selvittäen. Ja tiedon monipuolista hakua voi harjoitella useissa aineissa esim. kirjoja, nettiä, kuvia ja videoita hyödyntämällä. Tällaista työtä voidaan tehdä vielä pienten koululaisten kanssa yhdessä opettajan johdolla, jotta sitten myöhemmin opitaan hakemaan tietoa itsenäisemmin.
Kaikkein merkittävimmäksi omaa ajatteluani ravistelevaksi tekijäksi Kauppisen väitöskirjassa nousi hänen esiintuomansa ajatus siitä, kuinka äidinkielen opetus nivoutuu suurelta osin osaksi muidenkin aineiden opetusta. Eri oppiaineissa vaaditaan erilaista kielitietoisuutta ja oppiaineilla on omia tyypillisiä tapoja hankkia tietoa ja esittää sitä. Myös muissa oppiaineissa teemme jatkuvasti tekstien tulkintaa, tiedonhakua ja harjoittelemme monia niitä taitoja, joita äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa painotetaan. Tämä toi minulle itselleni ahaa-elämyksen, että ehkä omassa opetuksessakin pitäisi rohkeasti päästää irti tuntijakojen tiukasta tuijottamisesta ja lähteä suunnittelemaan opetusta enemmän ilmiölähtöisesti. Esimerkiksi tutkiessamme ympäristö- ja luonnontiedon osalta säätä voimme samalla oppia lukemaan sääkarttoja, harjoitella esiintymistä meteorologina ja laskea esimerkiksi lämpötilan muutoksia. Lukemisen ja yleensäkin äidinkielen taitoja tarvitaan jokaisessa oppiaineessa ja niitä myös väkisin harjoitellaan jokaisella tunnilla, oli se sitten lukujärjestyksen mukaan musiikkia, matematiikkaa, englantia tai uskontoa. Useat muutkin oppitunnit voidaan osaltaan laskea äidinkielen tunniksi ja äidinkielen oppikirjan irrallisten tekstien sijaan voidaan käyttää mielekkäämpiä ja muuhunkin opetukseen paremmin liittyviä tekstejä. Tämä ei silti vähennä äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen arvoa myös omana oppiaineenaan.
Kauppinen tuo mielestäni väitöskirjassaan hyvin esiin meitä kaikkia lohduttavan ajatuksen, ettei muutosta uuteen voi tehdä kerralla. Koululaitos on toiminnassaan jähmeä ja muutoksen rattaatkin pyörivät hitaasti. Uudet opetusta ohjaavat ajatus- ja toimintamallit muotoutuvat pikku hiljaa ja rinnalla kulkee vielä pitkään vanhat perinteet. Tärkeintä onkin omaksua näitä uusia hyviä juttuja vähitellen osaksi omaa opetusta niin että se kulkee hissukseen kohti toivottavasti parempaa ja oppilaita enemmän hyödyntävää lopputulosta!
Lukutaidon kehittymistä monipuolisemmaksi kohti erilaisten tekstien hallitsemista käsittelevät myös seuraavat tekstit:
-Luukka, M.-R. 2009. Tekstitaidot - teksteistä käytänteisiin. Teoksessa M. Harmanen & T. Takala (toim.) Tekstien pyörityksessä. Tekstitaitoja alakoulusta yliopistoon. ÄOL:n vuosikirja. Hki: ÄOL, 13 - 25.
-Luukka, M.-R. 2013. Opetussuunnitelmat uudistuvat – tekstien lukijasta ja kirjoittajasta monilukutaituriksi. Kieli, koulutus ja yhteiskunta -lehti joulukuu 2013.
Suosittelen Kauppisen väitöskirjaa kuin myös yllä mainittuja tekstejä sellaisille opettajille, joille uuden opetussuunnitelman suuret linjat ovat vasta aukeamassa mielen sopukoissa. Itseäni se herätteli ajattelemaan omaa opetusta uudelta kannalta!
Minna-Riitta Luukan Tekstejä, luovuutta ja prosesseja - Näkökulmia kirjoittamiseen ja sen opetukseen
Minna-Riitta Luukan artikkeli kokoaa mielestäni hyvin erilaiset näkemykset kirjoitustaidosta ja siihen liittyen myös erilaiset näkemykset kirjoittamisen opettamisesta. Karkeasti artikkelissa esitellään neljä eri näkökulmaa:
1) Teksti on tuote, jota arvioidaan jälkikäteen. Kirjoitustaito on taito osata kirjoittaa virheettömästi ja kieliopillisesti oikein.
2) Kirjoitustaito on kirjoittajan luovuutta ja opettajan tehtävä on luoda turvallinen ympäristö jossa kirjoittaja voi toteuttaa itseään.
3) Kirjoittaminen on prosessi, jossa kehitytään vähitellen vaihe vaiheelta taitavammaksi. Opettaja ohjaa kirjoittajaa jokaisessa kirjoittamisen vaiheessa.
4) Kirjoitustaito on taito osata tuottaa tilanteisiin sopivia tekstejä. Opettaja ohjaa harjoittelemaan erilaisten tekstien kirjoittamista ja löytämään jokaiselle oman tavan päästä vaikuttamaan hänelle tärkeisiin asioihin.
Kävimme näitä eri näkökulmia läpi luennollakin ja innostuin silloin prosessikirjoittamisesta; lasten on syytä oppia, että teksti ei aina valmistu kerralla vaan sitä voidaan parannella ja muunnella niin toisilta saadun palautteen kuin omien uusien ideoiden mukaan. Tähän aion ohjata oppilaita myös opetuskokeilussakin, jossa harjoittelemme kirjoittamisen eri vaiheita ja työstämme kirjoitelmaa vertaispalautteen ja opettajan ohjeistuksen avulla. Genrepedagogiikka ohjaa mielestäni vielä hyvin näkemään erilaisten tekstien arvon. Nykymaailmassa meidän täytyy osata täyttää erilaisia kaavakkeita, laatia reklamaatioita ja kirjoittaa mielipidekirjoituksia siinä missä keksiä myös huimia mukaansa tempaavia tarinoita. Tarvitaan taitoa laatia erilaisia tekstejä vaihteleviin tilanteisiin.
Luukka tuo aiheellisesti esiin genrepedagogiikan huonona puolena luovuuden vähenemisen, kun eri tekstilajeihin liitetään selvät "normit" kirjoittamistyylille. Mielestäni on hyvä ohjeistaa oppilaita tunnistamaan tuottamaan tiettyjä tekstilajeja, mutta samalla toki opettajana olisi hyvä kannustaa tuomaan niihin ripaus "omaa tyyliä". Näin eri tekstilajitkin pääsevät kehittymään.
Itse jäin ennen kaikkea lukiessani miettimään, millainen kirjoitustaito on nyky-yhteiskunnassa tarpeellisinta. Jokaisen kansalaisen pitäisi mielestäni oppia kirjoittamaan niin hyvin, että pystyy huolehtimaan omista asioistaan ja saamaan äänensä kuuluviin. Näihin taitoihin kuuluu niin erilaisten virallisten hakemusten täyttäminen, asiatekstit (uutiset, kannanotot) arkinen viestittely (sähköposti, tekstiviestit, Whatsapp -viestit ym.) kuin luovempikin ilmaisu ( runot, tarinat, blogit).
Samanaiheista kirjallisuutta löytyy muun muassa:
Kauppinen, M. & Hankala, M. 2013. Kriitikosta keskustelukumppaniksi – uutta otetta kirjoittamisen opetukseen. Teoksessa L. Tainio., K. Juuti & S. Routarinne. (toim.). Ainedidaktinen tutkimus koulutuspoliittisen päätöksenteon perustana. Suomen ainedidaktisen tutkimusseuran julkaisuja. Ainedidaktisia tutkimuksia 4, s. 213–231. http://hdl.handle.net/10138/38459
Luukka, M.-R. 2009. Tekstitaidot - teksteistä käytänteisiin. Teoksessa M. Harmanen & T. Takala (toim.) Tekstien pyörityksessä. Tekstitaitoja alakoulusta yliopistoon. ÄOL:n vuosikirja. Hki: ÄOL, 13 - 25.
1) Teksti on tuote, jota arvioidaan jälkikäteen. Kirjoitustaito on taito osata kirjoittaa virheettömästi ja kieliopillisesti oikein.
2) Kirjoitustaito on kirjoittajan luovuutta ja opettajan tehtävä on luoda turvallinen ympäristö jossa kirjoittaja voi toteuttaa itseään.
3) Kirjoittaminen on prosessi, jossa kehitytään vähitellen vaihe vaiheelta taitavammaksi. Opettaja ohjaa kirjoittajaa jokaisessa kirjoittamisen vaiheessa.
4) Kirjoitustaito on taito osata tuottaa tilanteisiin sopivia tekstejä. Opettaja ohjaa harjoittelemaan erilaisten tekstien kirjoittamista ja löytämään jokaiselle oman tavan päästä vaikuttamaan hänelle tärkeisiin asioihin.
Kävimme näitä eri näkökulmia läpi luennollakin ja innostuin silloin prosessikirjoittamisesta; lasten on syytä oppia, että teksti ei aina valmistu kerralla vaan sitä voidaan parannella ja muunnella niin toisilta saadun palautteen kuin omien uusien ideoiden mukaan. Tähän aion ohjata oppilaita myös opetuskokeilussakin, jossa harjoittelemme kirjoittamisen eri vaiheita ja työstämme kirjoitelmaa vertaispalautteen ja opettajan ohjeistuksen avulla. Genrepedagogiikka ohjaa mielestäni vielä hyvin näkemään erilaisten tekstien arvon. Nykymaailmassa meidän täytyy osata täyttää erilaisia kaavakkeita, laatia reklamaatioita ja kirjoittaa mielipidekirjoituksia siinä missä keksiä myös huimia mukaansa tempaavia tarinoita. Tarvitaan taitoa laatia erilaisia tekstejä vaihteleviin tilanteisiin.
Luukka tuo aiheellisesti esiin genrepedagogiikan huonona puolena luovuuden vähenemisen, kun eri tekstilajeihin liitetään selvät "normit" kirjoittamistyylille. Mielestäni on hyvä ohjeistaa oppilaita tunnistamaan tuottamaan tiettyjä tekstilajeja, mutta samalla toki opettajana olisi hyvä kannustaa tuomaan niihin ripaus "omaa tyyliä". Näin eri tekstilajitkin pääsevät kehittymään.
Itse jäin ennen kaikkea lukiessani miettimään, millainen kirjoitustaito on nyky-yhteiskunnassa tarpeellisinta. Jokaisen kansalaisen pitäisi mielestäni oppia kirjoittamaan niin hyvin, että pystyy huolehtimaan omista asioistaan ja saamaan äänensä kuuluviin. Näihin taitoihin kuuluu niin erilaisten virallisten hakemusten täyttäminen, asiatekstit (uutiset, kannanotot) arkinen viestittely (sähköposti, tekstiviestit, Whatsapp -viestit ym.) kuin luovempikin ilmaisu ( runot, tarinat, blogit).
Samanaiheista kirjallisuutta löytyy muun muassa:
Kauppinen, M. & Hankala, M. 2013. Kriitikosta keskustelukumppaniksi – uutta otetta kirjoittamisen opetukseen. Teoksessa L. Tainio., K. Juuti & S. Routarinne. (toim.). Ainedidaktinen tutkimus koulutuspoliittisen päätöksenteon perustana. Suomen ainedidaktisen tutkimusseuran julkaisuja. Ainedidaktisia tutkimuksia 4, s. 213–231. http://hdl.handle.net/10138/38459
Luukka, M.-R. 2009. Tekstitaidot - teksteistä käytänteisiin. Teoksessa M. Harmanen & T. Takala (toim.) Tekstien pyörityksessä. Tekstitaitoja alakoulusta yliopistoon. ÄOL:n vuosikirja. Hki: ÄOL, 13 - 25.
Murtorinne, A. 2005. Tuskan hauskaa! Tavoitteena tiedostava kirjoittaminen: kirjoittamisprosessi peruskoulun yhdeksännellä luokalla. https://jyx.jyu.fi/dspace/handlhttps://jyx.jyue/123456789/13449
Shore, S. & Rapatti, K. (toim.) 2014. Tekstilajitaidot: lukemisen ja kirjoittamisen opetus koulussa. ÄOL:n vuosikirja.
Suosittelen Luukan artikkelia kaikille niille, jotka hakevat vielä omaa tyyliään opettaa kirjoittamista. Luukka ruotii jokaisen näkökulman hyvät ja huonot puolet varsin puolueettomasti ja jokainen saa niiden pohjalta rakentaa oman näkemyksensä parhaasta tyylistä opettaa nyky-yhteiskunnassa parhaiten toimivaa kirjoittamistaitoa.
Sirpa Eskelä-Haapasen & Marja Hannulan artikkeli "Oppimista tukeva keskustelu"
Artikkeli perustaa näkemyksensä pitkälti Vygotskyn (1982) käsitykseen siitä, että oppiminen onnistuu parhaiten vuorovaikutuksessa opettajan ja vertaisten kanssa. Uuden oppimisessa on tärkeää, että toimitaan ja keskustelua käydään alueella, joka on oppijalle riittävän tuttu, mutta jossa toinen (opettaja tai toinen oppilas) voi ohjata toimintaa tai ajattelua kohti uudenlaista ymmärrystä. Itse olen aina pitänyt Vygotskyn ajatuksia oppimisesta hyvänä ja oman opetukseni ohjenuorana. Uutta opetellessa yritän aina ensin saada selville oppilailta jo löytyvän tiedon aiheesta, jotta sitä voidaan sitten yhdessä lähteä laajentamaan ja rakentamaan ehjemmäksi kokonaisuudeksi. Myös esimerkiksi matematiikkaa opettaessani on todella tärkeää tietää, millä tavalla oppilas tehtävän hahmottaa ja mikä on hänen tapansa lähteä ratkaisemaan sitä; matematiikan tehtävissä löytyy yleensä useampia polkuja oikean ratkaisun äärelle. Vaikka ensi alkuun ajattelin artikkelin haastavan meitä opettajia jonkin aivan uudenlaisen keskustelukulttuurin luomisen äärelle, huomasin, että tässähän on kyse ihan jokapäiväisessä opetuksessani käyttämästä menetelmästä.
Keskustelu on minulle luokanopettajana ollut aina merkittävässä roolissa; toisinaan kuulen kommentteja, että "olipa helppo tunti, kun juttelimme vain koko ajan". Kuitenkin omasta mielestäni nuo keskustelevat tunnit ovat opetuksen ja oppimisen parhaimmistoa. Niistä jää sellainen olo, että lapsilla on ollut mielekästä tekemistä ja useimmilla on ajattelu lähtenyt toden teolla käyntiin. Tahtoisin mielelläni käyttää keskustelua enemmänkin osana tunteja; isossa ryhmässä pienryhmäkeskustelut tuovat kuitenkin herkästi suuren metelin, vaikkei kukaan erityisemmin korottaisikaan ääntään. Pienissä ryhmissä keskustelu kuitenkin auttaisi lapsia harjoittelemaan oman puheenvuoron ottamista ja toisen kuuntelemista. Isossa ryhmässä keskustelu kulkee väistämättä jonkun puheenjohtajan - eli yleensä opettajan - kautta. Varmasti, jos lapset tottuisivat keskustelevaan tyyliin, he voisivat jakautua myös eri tiloihin keskustelemaan, jolloin ei syntyisi niin suurta meteliä yhteen tilaan.
Oppimista tukevasta keskustelusta varsin selkokielisesti kertoo myös seuraava teos:
Opetushallitus. 2017. Kielitietoinen opetus - kielitietoinen koulu. Opetushallitus 4:2017.
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Määräykset ja ohjeet 2014/96. Opetushallitus.
Keskustelu on minulle luokanopettajana ollut aina merkittävässä roolissa; toisinaan kuulen kommentteja, että "olipa helppo tunti, kun juttelimme vain koko ajan". Kuitenkin omasta mielestäni nuo keskustelevat tunnit ovat opetuksen ja oppimisen parhaimmistoa. Niistä jää sellainen olo, että lapsilla on ollut mielekästä tekemistä ja useimmilla on ajattelu lähtenyt toden teolla käyntiin. Tahtoisin mielelläni käyttää keskustelua enemmänkin osana tunteja; isossa ryhmässä pienryhmäkeskustelut tuovat kuitenkin herkästi suuren metelin, vaikkei kukaan erityisemmin korottaisikaan ääntään. Pienissä ryhmissä keskustelu kuitenkin auttaisi lapsia harjoittelemaan oman puheenvuoron ottamista ja toisen kuuntelemista. Isossa ryhmässä keskustelu kulkee väistämättä jonkun puheenjohtajan - eli yleensä opettajan - kautta. Varmasti, jos lapset tottuisivat keskustelevaan tyyliin, he voisivat jakautua myös eri tiloihin keskustelemaan, jolloin ei syntyisi niin suurta meteliä yhteen tilaan.
Oppimista tukevasta keskustelusta varsin selkokielisesti kertoo myös seuraava teos:
Opetushallitus. 2017. Kielitietoinen opetus - kielitietoinen koulu. Opetushallitus 4:2017.
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Määräykset ja ohjeet 2014/96. Opetushallitus.
Kielitietoinen opetus - kielitietoinen koulu (Opetushallitus 2017)
Tämä Opetushallituksen julkaisu on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvä ohjenuora opettajille, kun he miettivät, kuinka toteuttaa koulussa lasten itseohjautuvuutta ja miten tuoda esille kielitietoisuutta.
Julkaisussa esitellään Wilhelmin, Bakerin ja Duben alkuperää oleva niin sanottu rakennustelineopetus, johon liittyy opettajan säätelemä vaihe, yhteisen työskentelyn vaihe ja oppilaan säätelemä vaihe. Ensimmäisessä vaiheessa opettaja mallintaa ja sanoittaa uuden opittavan asian (esim. jakolasku) oppilaille: "Minä teen, sinä katsot." Toisessa vaiheessa oppilaat työskentelevät yhdessä opettajan kanssa (esim. mallilaskut taululla): "Minä teen, sinä autat. / Sinä teet, minä autan." Lopuksi oppilas johtaa omaa toimintaansa (oman kirjan tehtävät itsenäisesti työskennellen): "Sinä teet, minä katson." Mielestäni nämä vaiheet auttavat meitä opettajia ymmärtämään, mistä itseohjautuvuuden tavoittelussa oikein on kysymys. Oppilaat tarvitsevat opettajan mallia ja yhteistä harjoitusta. Itseohjautuvuus ei siis tarkoita sitä, että lapsi itse päättää omat kotitehtävänsä eikä täten puoleen vuoteen tee läksyjä ollenkaan, kuten lehdestä luin esimerkkitapauksen.
Kielitietoisuuden ja lapsen itseohjautuvuuden korostaminen nykyopetussuunnitelmassa ei näin ollen ole mikään ihmeellinen asia. Tämä teos antaa hyviä konkreettisia esimerkkejä kielitietoisen koulun käytänteistä ja antaa vinkkejä kielitietoiseen opetukseen myös S2-oppilaiden kanssa. Kielitietoisessa koulussa opettajat työskentelevät yhteistyössä ja kielen erilaisia ilmenemismuotoja (puhe, kirjoitus, kuvat ym.) arvostetaan ja niitä käytetään monipuolisesti. Lisäksi julkaisu puhuu sen puolesta, että tekstitaitoja opetetaan joka oppiaineessa ja lapsia tutustutetaan joka oppiaineelle tyypilliseen kieleen. Opettajan tehtävä on katsoa, että kuilu hyvin ja huonosti menestyvien oppilaiden välillä jää mahdollisimman pieneksi.
Samaa aihealuetta käsittelee muun muassa seuraavat artikkelit:
Luukka, M.-R. 2004. Genre-pedagogiikka: askelia tekstitaitojen jatkumolla. Teoksessa M.-R. Luukka & P. Jääskeläinen (toim.) Hiiden hirveä hiihtämässä: hirveä(n) ihana kirjoittamisen opetus. ÄOL:n vuosikirja XLVIII. Helsinki: ÄOL, 145–160.
Luukka, M.-R. 2009. Tekstitaidot - teksteistä käytänteisiin. Teoksessa M. Harmanen & T. Takala (toim.) Tekstien pyörityksessä. Tekstitaitoja alakoulusta yliopistoon. ÄOL:n vuosikirja. Hki: ÄOL, 13 - 25.
Suosittelen julkaisua jokaiselle, joka epäilee, osaako opettaa nykyopetussuunnitelman mukaisesti ja etsii keinoja uusia opetustaan enemmän opetussuunnitelmaa toteuttavaksi.
Julkaisussa esitellään Wilhelmin, Bakerin ja Duben alkuperää oleva niin sanottu rakennustelineopetus, johon liittyy opettajan säätelemä vaihe, yhteisen työskentelyn vaihe ja oppilaan säätelemä vaihe. Ensimmäisessä vaiheessa opettaja mallintaa ja sanoittaa uuden opittavan asian (esim. jakolasku) oppilaille: "Minä teen, sinä katsot." Toisessa vaiheessa oppilaat työskentelevät yhdessä opettajan kanssa (esim. mallilaskut taululla): "Minä teen, sinä autat. / Sinä teet, minä autan." Lopuksi oppilas johtaa omaa toimintaansa (oman kirjan tehtävät itsenäisesti työskennellen): "Sinä teet, minä katson." Mielestäni nämä vaiheet auttavat meitä opettajia ymmärtämään, mistä itseohjautuvuuden tavoittelussa oikein on kysymys. Oppilaat tarvitsevat opettajan mallia ja yhteistä harjoitusta. Itseohjautuvuus ei siis tarkoita sitä, että lapsi itse päättää omat kotitehtävänsä eikä täten puoleen vuoteen tee läksyjä ollenkaan, kuten lehdestä luin esimerkkitapauksen.
Kielitietoisuuden ja lapsen itseohjautuvuuden korostaminen nykyopetussuunnitelmassa ei näin ollen ole mikään ihmeellinen asia. Tämä teos antaa hyviä konkreettisia esimerkkejä kielitietoisen koulun käytänteistä ja antaa vinkkejä kielitietoiseen opetukseen myös S2-oppilaiden kanssa. Kielitietoisessa koulussa opettajat työskentelevät yhteistyössä ja kielen erilaisia ilmenemismuotoja (puhe, kirjoitus, kuvat ym.) arvostetaan ja niitä käytetään monipuolisesti. Lisäksi julkaisu puhuu sen puolesta, että tekstitaitoja opetetaan joka oppiaineessa ja lapsia tutustutetaan joka oppiaineelle tyypilliseen kieleen. Opettajan tehtävä on katsoa, että kuilu hyvin ja huonosti menestyvien oppilaiden välillä jää mahdollisimman pieneksi.
Samaa aihealuetta käsittelee muun muassa seuraavat artikkelit:
Luukka, M.-R. 2004. Genre-pedagogiikka: askelia tekstitaitojen jatkumolla. Teoksessa M.-R. Luukka & P. Jääskeläinen (toim.) Hiiden hirveä hiihtämässä: hirveä(n) ihana kirjoittamisen opetus. ÄOL:n vuosikirja XLVIII. Helsinki: ÄOL, 145–160.
Luukka, M.-R. 2009. Tekstitaidot - teksteistä käytänteisiin. Teoksessa M. Harmanen & T. Takala (toim.) Tekstien pyörityksessä. Tekstitaitoja alakoulusta yliopistoon. ÄOL:n vuosikirja. Hki: ÄOL, 13 - 25.
Suosittelen julkaisua jokaiselle, joka epäilee, osaako opettaa nykyopetussuunnitelman mukaisesti ja etsii keinoja uusia opetustaan enemmän opetussuunnitelmaa toteuttavaksi.