Puheviestinnän ja vuorovaikutuksen taidot ja merkitykset
Oma polkuni viestijänä
Huomasin aktiivisten ja "hiljaisempien" vaiheiden vuorottelun elämässäni. Olen varmaan tarvinnut molempia!
0 kommenttia
Tunnetaitoja ja vuorovaikutusta
Vuorovaikutusosaamisen analysointia
A) Omat kokemukseni
ONNISTUNUT VUOROVAIKUTUSTILANNE:
Oli arviointikeskustelun aika ekaluokan oppilaalla, joka oli syksyn aikana siirretty tehostettuun tukeen lukemaan oppimisen takutessa. Oppilaalla oli myös vaikeuksia keskittyä tehtäviin isossa ryhmässä, joten useimmat äidinkielen tunnit hän opiskeli erityisopettajan kanssa pienemmässä ryhmässä. En ollut aiemmin tavannut vanhempaa, mutta erityisopettaja oli kertonut minulle hänen olevan haastava yhteistyökumppani ja usein jopa syyttävän opettajia siitä, että lapsi ei opi.
Tieto:
Kodin ja koulun yhteistyössä on tärkeää, että molemmat osapuolet toimivat yhteistyössä lapsen parhaaksi ja kokevat itsensä merkityksellisiksi. Osasin erityisopettajan kertoman avulla varoa sitä, etten keskustelussa liiaksi korosta oppilaan kyvyttömyyttä keskittyä tai laiskuutta läksyjen teossa, vaan pikemminkin yritin lähteä positiivisista asioista liikkeelle. Se oli sinänsä jo helpompaa, kun lapsi oli tuen avulla edistynyt lukemisessaan varsin hyvin. Yritin keskustelussa nostaa vanhempaa tasa-arvoiseksi kumppaniksi kanssani juttelemaan lapsen taidoista ja toki annoin myös lapsen itsensä kertoa osaamisestaan ja miltä koulunkäynti tuntui.
Taito ja tahto:
Pidän tärkeänä luottamuksellisen suhteen syntymistä vanhempaan. Arviointikeskustelussa sen tärkeys vielä korostuu, kun lapsikin on läsnä tilanteessa. On tärkeää, että lapselle tulee sellainen olo, että molemmat / kaikki aikuiset ovat asioissa samoilla linjoilla ja puhaltavat yhteen hiileen auttaakseen tämän oppimista ja koulunkäyntiä. Lapsi kyllä vaistoaa mahdollisen kitkan opettajan ja vanhemman välillä, jos sellaista on. Tahdoin, että vanhemmalle tulee keskustelussa tunne siitä, että hän on oman lapsensa asiantuntija eikä tilanteessa syyllistetä ketään vaan etsitään lähinnä ratkaisuja, kuinka koti voi osaltaan olla tukena lapsen oppimisessa ja mitä taas koulu voi tarjota avuksi.
Metakognitiiviset taidot:
Erityisopettajan antamat ennakkotiedot vanhemman mahdollisesta reagoinnista lapsen oppimisvaikeuksiin auttoivat minua jo etukäteen valmistautumaan vanhemman kohtaamiseen ehkä huolellisemmin kuin moniin muihin arviointikeskusteluihin. Ajattelin myös, ettei minun pidä luoda vanhempaa kohtaan mitään suuria ennakkoasenteita, vaan uusi vuorovaikutussuhde pitää aloittaa tietyllä tapaa puhtaalta pöydältä, sanoivat kollegat kyseisestä ihmisestä mitä tahansa. Ennakkotieto auttoi minua kuitenkin myös siinä, etten olisi hämmentynyt niin suuresti, mikäli tilanne keskustelussa olisi mennyt jotenkin syyttelevään suuntaan tai äänenpainot korottuneet.
Viestinnän eettiset periaatteet:
En lähtenyt vanhemman mukaan keskusteluun, jossa syyteltiin tai moitittiin mahdollisesti muita lapsen kanssa työtä tekeviä ihmisiä. Sivuutin ne lyhyesti keskittyen omien näkemysteni kertomiseen siitä, mikä olisi lapsen parhaaksi. Siinä vaiheessa esimerkiksi erityisopettajan tarjoama tuki oli vielä tarpeellista, vaikkei lapsi olisi niin mielellään eri luokkaan mennytkään.
EPÄONNISTUNUT VUOROVAIKUTUSTILANNE:
Kuudennen luokan oppilaani on kertonut minulle viillelleensä itseään välillä ja sanoo toisinaan menevänsä oksentamaan ruokansa. Keskustelemme pitkään asiasta kahdestaan hyvässä hengessä ja kerron lapselle ottavani yhteyttä hänen äitiinsä asian tiimoilta. Kun soitan äidille, hän vähättelee asiaa ja kertoo lapsen välillä hakevan huomiota tällaisilla tempauksilla. Esitän perheelle mahdollisuutta mennä keskustelemaan asiasta terveydenhoitajan tai koulupsykologin kanssa. Äiti suhtautuu ongelmaan vähätellen, mutta ottaa neuvoni kuitenkin hyväksyen vastaan. Jatkossa huomaan oppilaan suhtautuvan minuun etäisesti ja vältellen ja kuulen hänen äitinsä kertoneen koulunjohtajalle menettäneensä luottamuksen minuun.
Tieto:
Tällaisen asian kuultuani minun täytyy ottaa yhteyttä vanhempaan ja selvittää, onko hän tietoinen lapsen käyttäytymisestä sekä antaa ohjeita, kuinka tilannetta voi lähteä purkamaan. Esitän oman huoleni, jonka jälkeen keskityn kuuntelemaan äidin mietteitä asiasta.
Taito ja tahto:
Pidän asiaa tärkeänä. Lapsi on halunnut kertoa minulle omat ongelmansa siksi, että toivoo minun auttavan tilanteessa. Selvästi hän oli vailla kuuntelijaa. Tahdon olla mahdollisuuksieni mukaan avuksi lapsen pahassa olossa niin juttukaverina kuin ohjaamalla heitä perheen kanssa ammattilaisten avun piiriin. Ymmärrän, etten voi hirveästi vaikuttaa siihen, kuinka vanhempi suhtautuu esille tuomaani asiaan. Yritän pysyä mahdollisimman asiallisena ja ilmaista kuitenkin selvästi tilanteessa heränneen huoleni lapsesta. Pyrin keskustelussa antamaan vanhemmalle tunteen siitä, että olen heidän puolellaan, en ketään vastaan. Sain mielestäni ihan hyvin pidettyä piilossa närkästykseni äidin välinpitämättömästä suhtautumisesta.
Metakognitiiviset viestintätaidot:
Varmistin asian vielä johtajalta, onko hän sitä mieltä että minun on syytä soittaa vanhemmalle. Kyselin myös etukäteen, osaako hän arvella, kuinka hänen paremmin tuntemansa vanhempi mahtaa suhtautua asiaan. Ennen puhelua minun oli kuitenkin vaikea tietää, millainen vastaanotto kertomallani on. En ollut ihan varma tietääkö äiti etukäteen asiasta vai tuleeko se hänelle yllätyksenä. Äiti oli minulle tuossa vaiheessa aivan vieras ihminen, joten kyseessä oli myös ensikohtaamisemme puhelimen välityksellä. Pyrin olemaan hyvin asiallinen ja kertomaan vain kuulemani liioittelematta tai voivottelematta tilannetta yhtään.
Viestinnän eettisiä periaatteet:
Kerroin etukäteen lapselle, että tulen soittamaan asiasta hänen vanhemmalleen. En halunnut, että asia tulee yllätyksenä lapselle. Vanhemman kanssa keskustellessa kerroin kuulemastani, jonka jälkeen kyselin, oliko hän havainnut samanlaista toimintaa ja olivatko he jo kenties hakeneet apua ongelmaan. Jatkossa vaikka tiesin perheen nuivasta suhtautumisesta minuun, en antanut sen haitata kanssakäymistä heidän kanssaan. Otimme asian puheeksi arviointikeskustelussa lyhyesti, sillä siinä vaiheessa vaikutti siltä, että tällainen itsetuhoinen käytös oli jo hävinnyt. Äidin suhtautuminen minua kohtaan oli selvästi jäänyt kalvamaan häntäkin, sillä keväällä hän laittoi minulle viestiä siitä, kuinka olin hoitanut työni hyvin ja yhteistyö oli osoittautunut kanssani loppujen lopuksi helpoksi ja mukavaksi.
B) Oppilaiden väliset vuorovaikutustilanteet ja niiden ohjaaminen
Itse pidän vuorovaikutustaitojen harjoittelussa tärkeänä sitä, että lapset oppisivat kertomaan tunteistaan ja tuntemuksistaan varsinkin ristiriitatilanteissa ja malttaisivat kuunnella ja kunnioittaa myös toisten näkemyksiä tilanteesta. Liian usein sitä itsekin jää kiinni vain omien ajatusten vatvomiseen eikä haluakaan yrittää ymmärtää, miltä tilanne on mahtanut toisesta tuntua. Kuuntelun taito on kuitenkin yleensä tärkeämpää kuin parhaiden omien argumenttien miettiminen. Lapsille haluaisin luoda tahtotilaa asioiden ratkaisemiseen; yleensä tarvitaan kaikilta joustavuutta, jotta päästään kaikkia tyydyttävään loppuratkaisuun. Ja toisinaan on tilanteita, joihin ei välttämättä edes saada kovin hyvää ratkaisua vaan jotenkin ikävä tilanne olisi saatava jätettyä taakse.
Esimerkiksi tilanteessa, jossa joku lapsista on laittanut toiselle ilkeän viestin vaikka WhatsAppilla, on hyvä lähteä liikkeelle viestinnän eettisistä periaatteista. Koko luokan kanssa keskustelisin siitä, miten viestien lähettäminen poikkeaa kasvotusten juttelusta ja yhdessä miettisimme, onko oikein sanoa viestissä sellaisia asioita, joita ei kertoisi toiselle kasvotusten. Samalla pohtisimme, miltä itsestä tuntuisi kuulla tai lukea jotain ikävää omaan itseen liittyen. Tilanteen selvittelyssä on mielestäni hyvä myös jutella rauhassa itse asianomaisten kanssa siitä, mitkä asiat ja tapahtumat johtivat siihen, että tuli lähetettyä ikävä viesti toiselle. Opettajan tarvitsee saada tietoa tapahtumien kulusta ja tilanteen taustoista, jottei ohjaus tapahdu liian mustavalkoisen näkemyksen valossa. Opettajana on myös tarpeen ohjata lapsia puhumaan lähinnä omista tuntemuksistaan eikä syyttelemään toisia heidän tekemisistään. Näin myös lapset saavat käsityksen siitä, miltä toisesta on joku tilanne tuntunut.
Toisenlainen esimerkkitilanne voisi olla vaikka sellainen, jossa yhtä lasta syrjitään ja jätetään porukan ulkopuolelle. Tilanteen selvittely kannattaisi mielestäni aloittaa juttelemalla itse syrjityn lapsen kanssa ja kuulostellen hänen tuntemuksiaan. Näin saisi selville sen, onko lapsi esimerkiksi niin ujo, ettei uskalla lähteä mukaan toisten leikkeihin vai tuleeko leikeissä lapsen kanssa herkästi ristiriitoja, minkä vuoksi häntä jätetään syrjään. Joskushan tilanne voi olla jopa sellainen, että lapsi nauttii yksinolosta eikä välttämättä edes kaipaa isoihin porukoihin. Sitten kun tilanteen taustat ovat taas paremmin selvillä, voi opettaja lähteä yleisellä tasolla juttelemaan luokan kanssa siitä, miten rohkaistaan ottamaan kaikkia mukaan ja pyydetään ujompiakin lapsia mukaan leikkeihin tai millainen on kiva kaveri leikeissä ja peleissä. Esimerkiksi oman poikani kohdalla oli päiväkodissa tilanne, jossa hän koki, ettei hänellä ollut kaveria. Todellisuudessa hän vertasi tilannettaan siskoonsa, jolla oli kaksi hyvää kaveria, joiden kanssa sisko leikki lähes kaiken aikaa. Pojallani oli useita leikkikavereita eri tilanteissa, mutta hän ei kokenut ketään niistä samalla tavalla parhaaksi kaveriksi. Ongelma selvisikin lähinnä puhumalla, kun juttelimme siitä, ettei välttämättä tarvitse olla sellaista yhtä parasta kaveria, vaan on kiva, että leikkii useiden eri lasten kanssa. Ehkä sitten myöhemmin joistakin lapsista muodostuu muita tärkeämpiä kavereita.
Opettajana olisi myös todella tärkeää osata sanoittaa lapsille onnistuneita vuorovaikutustilanteita; esim. "Otitpa hyvin huomioon kaverin ehdotukset tuossa parityössä!" tai "Osasitte hienosti omista ehdotuksistanne muodostaa molempia miellyttävän ratkaisun". Omaa ryhmääkin kannattaa kehua aina tilaisuuden tullen. Se ylläpitää hyvää ilmapiiriä ja kannustaa lapsiakin jatkamaan samaan malliin. Olen sitä mieltä, että opettaja pystyy aika paljon omalla esimerkillään antamaan mallia lapsille siitä, kuinka kannattaa toimia ongelmatilanteissa. Se että malttaa kuunnella ja kysellä toisten ajatuksia, auttaa luomaan paremman kuvan tilanteesta. Heti ei tarvitse lähteä jakamaan tuomioita ellei tilanne ole sitten päivänselvä!
Lukutehtävä: Oivalluksia ryhmästä - pintaa syvemmälle koulun ryhmäilmiöihin (Nikkola & Löppönen)
Luin Tiina Nikkolan ja Pekka Löppösen vuonna 2013 julkaiseman teoksen Oivalluksia ryhmästä - pintaa syvemälle koulun ryhmäilmiöihin. Siinä paneuduttiin mielestäni hyvin koululuokissa esiinnouseviin ongelmiin varsinkin työrauhan ja kiusaamisen näkökulmasta. Nikkola ja Löppönen korostavat sitä, että monet yksilöihin liittyvät ongelmat ( esim. yksittäiset häiritsevät oppilaat) saattavat juontaa juurensa koko ryhmän keskinäisestä dynamiikasta ja toiminnasta.
Olen itsekin työurani aikana kohdannut muutamia haasteellisia luokkia, joissa yleinen ilmapiiri on huono. Tällaisissa ryhmissä niin lapset kuin aikuisetkin pyrkivät etsimään syypäitä tilanteeseen, mutta ainakin usein olen juuri huomannut, ettei ongelma häviä esimerkiksi yksittäisiä oppilaita poistamalla vaan muutosta täytyy tapahtua koko ryhmässä. Hyvä esimerkki tästä on 5-6-yhdysluokka, jota opetin muutama vuosi sitten. Syksy alkoi hyvin ristiriitaisissa merkeissä; edellinen opettaja oli vaihtunut sairastapauksen vuoksi ja luokkaan uutena tulleet vitoset olivat hyvin pettyneitä, kun huippuopena pidetyn ihmisen tilalla olinkin minä. Kutoset valittivat koko ajan kuinka kamalia uudet vitoset olivat: he häiritsivät koko ajan tuntia eivätkä osanneet mitään muuta kuin tapella keskenään. Heidän edellisvuoden mahtava porukka oli hajonnut ja tilalle oli tullut kaaos. Verrattuna edelliseen opettajaan näyttäydyin lasten silmissä tylsänä nipottajana joka ei meinannut saada luokkaa hallintaansa. Pidimme asian tiimoilta vanhempainiltoja ja loppusyksystä järjestimme luokan kesken yökoulun läheisellä majoittumispaikalla. Siellä opiskelimme jonkin verran ja teimme tutustumisretkiä, mutta ennen kaikkea leikimme ja puuhastelimme, saunoimme ja juttelimme kaikki yhdessä. Tuon retken jälkeen tunnelma luokassa helpottui suuresti. Porukkaan alkoi syntyä yhteishenkeä ja toisista löydettiin jo hyviäkin puolia. Koko lukuvuoden jouduin vielä aika ajoin selvittelemään lasten keskinäisiä välejä milloin milläkin porukalla, mutta keväällä kutosten miettiessä lähtöään yläkouluun he totesivat, että kylläpä meidän tämänvuotinenkin luokka lopulta osoittautui tosi kivaksi! Lapset myös vähitellen huomasivat, että huippukiva edellinen ope oli aika paljon laiminlyönyt opettajan tehtäviä viihteen kustannuksella; esimerkiksi osa kutosista oli jättänyt läksyt systemaattisesti tekemättä, kun niitä ei koskaan tarkistettu ja aika paljon opeteltavaa ainesta oli jäänyt oppimatta. Tuo vuosi 5-6-luokan kanssa oli itselleni aivan superraskas, varsinkin syksy, mutta myös erittäin opettavainen. Ennen kaikkea itselleni valkeni ryhmädynamiikan voima: jokainen lapsi oli kahdenkesken keskustellessa todella mukava, mutta ryhmässä tunteet leimahtivat hyvin nopeasti ja syyttelyt lähtivät käyntiin. Uskon, että lapsetkin huomasivat, ettei kukaan yksittäinen lapsi ollut syypää tilanteeseen vaan ongelmat kumpusivat koko ryhmästä - sen odotuksista ja pettymyksistä. Myös ratkaisu löytyi ryhmän yhteisestä toiminnasta - alettiin nähdä jokaisessa hyviä puolia ja ymmärtää kunkin omia henkilökohtaisia vaikeuksia. Jopa vanhemmat, jotka syksyllä epäilivät ryhmänhallinnan taitojani, totesivat keväällä, että hyvähän tästä vuodesta lopulta tuli.
Toinen päinvastainen esimerkki työuraltani on viimeksi opettamani ykkösluokka, jonka ilmapiiri oli kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen. Jouduin todella harvoin puuttumaan kiusaamisiin ryhmän sisällä ja vaikutti siltä, että kaikki olivat kavereita tai ainakin tulivat toimeen keskenään. Tämän ryhmän kanssa keskustelimme kyllä paljon työrauhasta; sen verran eläväinen porukka oli. Niissäkään keskusteluissa ei yleensä syytelty ketään yksittäistä lasta vaan lähinnä mietittiin, miten jokainen voi omalla toiminnallaan auttaa työrauhan säilymistä. Tälläkin porukalla muotoutui kevättä kohti mukava ja leppoisa työilmapiiri, jossa onnistuttiin tekemään töitä erilaisissa porukoissa. Nyt harmikseni kuulin, että tuo ryhmä hajoaa, kun oppilaat sekoitetaan rinnakkaisluokan kanssa ja jaetaan uudelleen kahteen ryhmään. Ilmeisesti toisessa ryhmässä työskentelyilmapiiri ei ollut kovin hyvä, minkä vuoksi päädyttiin tällaiseen ratkaisuun. Tämä tarkoittaa ikävä kyllä sitä, että omankin luokkani lapset joutuvat sopeutumaan uuteen kokoonpanoon. Näitä tilanteita tulee toki väistämättä, mutta itse allekirjoitan Nikkolan ja Löppösen ajatuksen siitä, että olisi hyvä pitää sama ryhmä koossa mahdollisimman pitkään, jotta se ehtii rauhassa kehittyä. Koulumaailmassakin ryhmät vaihtuvat usein liian nopeasti. Omalta osaltani olen huomannut tämän ongelman myös siinä, että en ole vielä omankaan urani aikana ehtinyt viedä samaa luokkaa yhtä lukuvuotta pidempään. Urani alussa eskarit siirtyivät aina vuoden päästä kouluun ja koulun puolella työskennellessäni olen aina lukuvuoden jälkeen jäänyt kotiin hoitamaan perheemme uusinta tulokasta! Odotankin innolla, että nyt kun ensi syksynä palaan töihin, saisin pitää oppilaita itselläni useamman vuoden ajan, jolloin voimme oikeasti luoda pysyvän yhtenäisen työskentely-yhteisön omine tapoineen ja käytänteineen. Tähän asti olen lähinnä ehtinyt loppukeväästä nauttia sellaisesta rennosta ja rauhallisesta toiminnasta, jossa niin lapset kuin aikuisetkin pitkälti tietävät, miten homma toimii.
Nikkola ja Löppönen esittelevät erilaisia tapoja, miten omaa ryhmäänsä voi havainnoida. Harvemmin olen päässyt seuraamaan omaa luokkaani toisen opettajan tunnilla, mutta olen käyttänyt toista opettajaa seuraamassa omaa tuntiani. Tämä on ollut antoisaa ja tuonut kollegalta hyviä neuvoja, miten toimia esimerkiksi työrauhan ylläpitämiseksi. Esimerkiksi yksi tärkeä huomio toiselta opettajalta oli se, että ääneni ei aina kantanut peräpenkkiin asti, mikä takuulla heikensi taaimmaisten lasten keskittymistä opetukseen! Lisäksi keskustelimme tietyn etäisyyden pitämisestä lapsiin; itse kun olen sellainen "äitihahmo", jolle lapset näyttävät kyllä kaikki tunteensa! Kuten Nikkola ja Löppönen teoksessaan korostavat, opettajan on mielestäni tärkeä ainakin välillä päästää irti jatkuvasta hallinnan tunteesta ja heittäytyä välillä rauhassa esimerkiksi työtoverin tarkkailtavaksi. Samalla tavalla on mielestäni hyvä, että luokassa uskalletaan näyttää myös kielteisiä tunteita niin opettajan kuin oppilaankin taholta. Aina ei voi olla kivaa, niin kuin Nikkola ja Löppönenkin toteavat. Ja välillä opettajana joutuu olemaan jonkinasteinen kompostori, johon lapset heittävät sietämättömän pahanolonsa ja josta he sitten saavat jonkin ajan päästä kaiken sonnan vähän jalostuneemmassa muodossa. Tärkeää on, ettei ota kaikkea päälleen saamaansa ikävää liian henkilökohtaisesti vaan näkee sen lähinnä osana työtään.
Minun oli ainakin hyvin helppo samaistua Nikkolan ja Löppösen ajatuksiin ryhmäilmiöistä ja niihin perehtymisestä. Jollain tavalla teoksen sanoma on armollinen; ryhmä ei ole heti valmis eikä läheskään aina toimi toivotulla tavalla. Kuitenkin on mahdollista ihan keskustelunkin kautta viedä ryhmän toimintaa parempaan suuntaan vähän kerrallaan. Ja mikä tärkeintä: jokaisen opettajan olisi syytä laskeutua jalustaltaan ja rohkeasti tuoda ryhmänsä ongelmia esiin myös työtovereiden kesken. Hyviä ratkaisumalleja saattaa löytyä myös sitä kautta tai ainakin saa tukea ja voimaa ryhmänsä parissa jaksamiseen. Yhteinen keskustelu erilaisista toimintatavoista antaa aina uutta näkökulmaa myös omaan työhön!
Olen itsekin työurani aikana kohdannut muutamia haasteellisia luokkia, joissa yleinen ilmapiiri on huono. Tällaisissa ryhmissä niin lapset kuin aikuisetkin pyrkivät etsimään syypäitä tilanteeseen, mutta ainakin usein olen juuri huomannut, ettei ongelma häviä esimerkiksi yksittäisiä oppilaita poistamalla vaan muutosta täytyy tapahtua koko ryhmässä. Hyvä esimerkki tästä on 5-6-yhdysluokka, jota opetin muutama vuosi sitten. Syksy alkoi hyvin ristiriitaisissa merkeissä; edellinen opettaja oli vaihtunut sairastapauksen vuoksi ja luokkaan uutena tulleet vitoset olivat hyvin pettyneitä, kun huippuopena pidetyn ihmisen tilalla olinkin minä. Kutoset valittivat koko ajan kuinka kamalia uudet vitoset olivat: he häiritsivät koko ajan tuntia eivätkä osanneet mitään muuta kuin tapella keskenään. Heidän edellisvuoden mahtava porukka oli hajonnut ja tilalle oli tullut kaaos. Verrattuna edelliseen opettajaan näyttäydyin lasten silmissä tylsänä nipottajana joka ei meinannut saada luokkaa hallintaansa. Pidimme asian tiimoilta vanhempainiltoja ja loppusyksystä järjestimme luokan kesken yökoulun läheisellä majoittumispaikalla. Siellä opiskelimme jonkin verran ja teimme tutustumisretkiä, mutta ennen kaikkea leikimme ja puuhastelimme, saunoimme ja juttelimme kaikki yhdessä. Tuon retken jälkeen tunnelma luokassa helpottui suuresti. Porukkaan alkoi syntyä yhteishenkeä ja toisista löydettiin jo hyviäkin puolia. Koko lukuvuoden jouduin vielä aika ajoin selvittelemään lasten keskinäisiä välejä milloin milläkin porukalla, mutta keväällä kutosten miettiessä lähtöään yläkouluun he totesivat, että kylläpä meidän tämänvuotinenkin luokka lopulta osoittautui tosi kivaksi! Lapset myös vähitellen huomasivat, että huippukiva edellinen ope oli aika paljon laiminlyönyt opettajan tehtäviä viihteen kustannuksella; esimerkiksi osa kutosista oli jättänyt läksyt systemaattisesti tekemättä, kun niitä ei koskaan tarkistettu ja aika paljon opeteltavaa ainesta oli jäänyt oppimatta. Tuo vuosi 5-6-luokan kanssa oli itselleni aivan superraskas, varsinkin syksy, mutta myös erittäin opettavainen. Ennen kaikkea itselleni valkeni ryhmädynamiikan voima: jokainen lapsi oli kahdenkesken keskustellessa todella mukava, mutta ryhmässä tunteet leimahtivat hyvin nopeasti ja syyttelyt lähtivät käyntiin. Uskon, että lapsetkin huomasivat, ettei kukaan yksittäinen lapsi ollut syypää tilanteeseen vaan ongelmat kumpusivat koko ryhmästä - sen odotuksista ja pettymyksistä. Myös ratkaisu löytyi ryhmän yhteisestä toiminnasta - alettiin nähdä jokaisessa hyviä puolia ja ymmärtää kunkin omia henkilökohtaisia vaikeuksia. Jopa vanhemmat, jotka syksyllä epäilivät ryhmänhallinnan taitojani, totesivat keväällä, että hyvähän tästä vuodesta lopulta tuli.
Toinen päinvastainen esimerkki työuraltani on viimeksi opettamani ykkösluokka, jonka ilmapiiri oli kaiken kaikkiaan hyvin positiivinen. Jouduin todella harvoin puuttumaan kiusaamisiin ryhmän sisällä ja vaikutti siltä, että kaikki olivat kavereita tai ainakin tulivat toimeen keskenään. Tämän ryhmän kanssa keskustelimme kyllä paljon työrauhasta; sen verran eläväinen porukka oli. Niissäkään keskusteluissa ei yleensä syytelty ketään yksittäistä lasta vaan lähinnä mietittiin, miten jokainen voi omalla toiminnallaan auttaa työrauhan säilymistä. Tälläkin porukalla muotoutui kevättä kohti mukava ja leppoisa työilmapiiri, jossa onnistuttiin tekemään töitä erilaisissa porukoissa. Nyt harmikseni kuulin, että tuo ryhmä hajoaa, kun oppilaat sekoitetaan rinnakkaisluokan kanssa ja jaetaan uudelleen kahteen ryhmään. Ilmeisesti toisessa ryhmässä työskentelyilmapiiri ei ollut kovin hyvä, minkä vuoksi päädyttiin tällaiseen ratkaisuun. Tämä tarkoittaa ikävä kyllä sitä, että omankin luokkani lapset joutuvat sopeutumaan uuteen kokoonpanoon. Näitä tilanteita tulee toki väistämättä, mutta itse allekirjoitan Nikkolan ja Löppösen ajatuksen siitä, että olisi hyvä pitää sama ryhmä koossa mahdollisimman pitkään, jotta se ehtii rauhassa kehittyä. Koulumaailmassakin ryhmät vaihtuvat usein liian nopeasti. Omalta osaltani olen huomannut tämän ongelman myös siinä, että en ole vielä omankaan urani aikana ehtinyt viedä samaa luokkaa yhtä lukuvuotta pidempään. Urani alussa eskarit siirtyivät aina vuoden päästä kouluun ja koulun puolella työskennellessäni olen aina lukuvuoden jälkeen jäänyt kotiin hoitamaan perheemme uusinta tulokasta! Odotankin innolla, että nyt kun ensi syksynä palaan töihin, saisin pitää oppilaita itselläni useamman vuoden ajan, jolloin voimme oikeasti luoda pysyvän yhtenäisen työskentely-yhteisön omine tapoineen ja käytänteineen. Tähän asti olen lähinnä ehtinyt loppukeväästä nauttia sellaisesta rennosta ja rauhallisesta toiminnasta, jossa niin lapset kuin aikuisetkin pitkälti tietävät, miten homma toimii.
Nikkola ja Löppönen esittelevät erilaisia tapoja, miten omaa ryhmäänsä voi havainnoida. Harvemmin olen päässyt seuraamaan omaa luokkaani toisen opettajan tunnilla, mutta olen käyttänyt toista opettajaa seuraamassa omaa tuntiani. Tämä on ollut antoisaa ja tuonut kollegalta hyviä neuvoja, miten toimia esimerkiksi työrauhan ylläpitämiseksi. Esimerkiksi yksi tärkeä huomio toiselta opettajalta oli se, että ääneni ei aina kantanut peräpenkkiin asti, mikä takuulla heikensi taaimmaisten lasten keskittymistä opetukseen! Lisäksi keskustelimme tietyn etäisyyden pitämisestä lapsiin; itse kun olen sellainen "äitihahmo", jolle lapset näyttävät kyllä kaikki tunteensa! Kuten Nikkola ja Löppönen teoksessaan korostavat, opettajan on mielestäni tärkeä ainakin välillä päästää irti jatkuvasta hallinnan tunteesta ja heittäytyä välillä rauhassa esimerkiksi työtoverin tarkkailtavaksi. Samalla tavalla on mielestäni hyvä, että luokassa uskalletaan näyttää myös kielteisiä tunteita niin opettajan kuin oppilaankin taholta. Aina ei voi olla kivaa, niin kuin Nikkola ja Löppönenkin toteavat. Ja välillä opettajana joutuu olemaan jonkinasteinen kompostori, johon lapset heittävät sietämättömän pahanolonsa ja josta he sitten saavat jonkin ajan päästä kaiken sonnan vähän jalostuneemmassa muodossa. Tärkeää on, ettei ota kaikkea päälleen saamaansa ikävää liian henkilökohtaisesti vaan näkee sen lähinnä osana työtään.
Minun oli ainakin hyvin helppo samaistua Nikkolan ja Löppösen ajatuksiin ryhmäilmiöistä ja niihin perehtymisestä. Jollain tavalla teoksen sanoma on armollinen; ryhmä ei ole heti valmis eikä läheskään aina toimi toivotulla tavalla. Kuitenkin on mahdollista ihan keskustelunkin kautta viedä ryhmän toimintaa parempaan suuntaan vähän kerrallaan. Ja mikä tärkeintä: jokaisen opettajan olisi syytä laskeutua jalustaltaan ja rohkeasti tuoda ryhmänsä ongelmia esiin myös työtovereiden kesken. Hyviä ratkaisumalleja saattaa löytyä myös sitä kautta tai ainakin saa tukea ja voimaa ryhmänsä parissa jaksamiseen. Yhteinen keskustelu erilaisista toimintatavoista antaa aina uutta näkökulmaa myös omaan työhön!