Olen syntynyt aikana, jolloin televisiosta näkyi vain kaksi kanavaa, tietokoneet olivat vasta kehitteillä kuten matkapuhelimetkin. Lapsuudessani minulle luettiin jonkin verran kirjoja ja televisiosta katselin lähinnä puoli kuuden lastenohjelmat ja Pikku Kakkosen. Myöhemmin seurasin vanhempien kanssa Dallasia ja Dynastiaa mainostelevision myöhäisilloissa. Opin lukemaan esikouluiässä, mutta koskaan en ole ollut mikään lukutoukka vaikka kirjoista paljon pidänkin. Eniten lapsuudessani tykkäsin lukea kaikkia kuvakirjoja, jotka sai luettua siltä istumalta. Kun tietokonepelit alkoivat yleistyä, olin kyllä kiinnostunut niistä, mutta meille kotiin ensimmäinen tietokone hankittiin vasta kun lähdin lukioon vuonna 1996. Sitä ennen pääsin yläasteen aikaan muutaman kerran kokeilemaan SuperMario-peliä koulukaverin koneella. Televisiosta tuli 1990-luvun alkupuolella näppäinpuhelimella pelattava Hugo-peliohjelma, jota seurasin myös suurella mielenkiinnolla. Oli jännää ajatella, että joku pystyi puhelimellaan osallistumaan TV-ohjelmaan! Meiltä kotoa löytyi tuolloin vain pyöritettävä puhelin, joten itselläni ei ollut mahdollisuutta koskaan osallistua peliin. Muistan, kuinka kavereiden kanssa leikimme Hugo-peliä jopa välituntisin hyppien kiveltä toiselle ja mieleen ovat juurtuneet Hugon sanonnat kuten "Pitikö olla hoppu, nyt se on leikin loppu!" Ensimmäinen matkapuhelin hankittiin perheeseemme vuonna 1999 ja oman puhelimen hankin kotoa muuttaessani vuonna 2000. 

Olen kasvanut perheessä, jossa uusiin tekniikan ihmeisiin on aina suhtauduttu varauksellisesti ja epäillen. Siksi olemme myös hankkineet laitteita varsin myöhäisessä vaiheessa. Ensin on pitänyt nähdä, ettei ne taida niin hirveitä kapistuksia ollakaan... Nuorempana olin innoissani uusista laitteista ja tykkäsin kokeilla ja etsiä niistä erilaisia toimintoja. Opiskeluaikana opin käyttämään tekstinkäsittelyohjelmia monipuolisemmin hyödyksi esseitä ja gradua tehdessä sekä etsimään tietoa internetin kautta ja käyttämään sähköpostia. Esimerkiksi tietokirjallisuuden etsimisessä opiskeluaikana internetin hakukoneet olivat välttämättömiä. Työelämään siirryttyä keskeisimmiksi työvälineiksi median osalta ovat nousseet sähköposti ja wilma sekä viime vuosina sähköinen oppimateriaali. Nettiyhteys meille kotiin tuli vasta vuonna 2007. Sitä ennen hoidin esim. sähköpostit yliopiston tai työpaikan koneilla.

Kotona meillä on nyt noin puolentoista vuoden ajan ollut tabletti, jolla on mielestäni kannettavaan tietokoneeseen verrattuna kätevämpi surffailla netissä ja lasten pelailla pelejä. Älypuhelimen hankin lopulta viime kesänä; tosin huomaan pitäväni enemmän tabletin isommasta näytöstä nettisurffailussa; wilmaa ja daisyä on puolestaan nopeampi ja helpompi seurata puhelimelta. Viime keväänä innostuin hetkeksi Facebookista, kun vihdoin loin oman tilin sinne. Nyt kuitenkin tuo innostus on jäänyt ja olen käynyt katselemassa toisten kuulumisia keskimäärin kerran kuussa. Facebookin vanavedessä olen harjoitellut hieman Messengerin käyttöä ja sillä laitan joitakin viestejä muutamille tutuille. Suurimman osan yhteydenpidosta tuttavien kanssa hoidan kuitenkin ihan perinteisesti soittamalla ja tekstiviestein. Televisiosta meidän perheessä katsellaan nykyisin aamulastenohjelmia, illan Pikku Kakkonen sekä kahdeksan jälkeen tulevia useimmiten kotimaisia iltaohjelmia. Jokailtainen rutiini on lapsille luettava iltasatu; vuoroiltoina luemme mieheni kanssa perheen pienemmille ja isommille. Jokailtainen rutiini mieheni kanssa on myös katsoa Kymmenen Uutiset; sen avulla päivitämme tietomme päivän tapahtumista, kun läheskään joka päivä ei tule ainakaan itse kuunneltua radiota. Olen myös todella huono seuraamaan uutisia netistä; en ole siihen vielä tottunut, kun laitteet eivät ole koko ajan hyppysissäni. Meidän perheeseen tulee joka aamu sanomalehti, tosin sen uutiset tuntuvat jo hieman vanhoilta. Lehdestä minulle tärkeimmäksi nousevatkin erilaiset paikalliset uutiset, joita ei televisiosta tai radiosta saa välttämättä tietoonsa.

Ylläolevasta kuvauksesta voi jo päätellä, että tunnen olevani kaukana nykyajan diginatiiveista ja jopa aika kaukana Myllymäen (2012) ja Rahjan (2013) kuvaamista nuorista digisiirtolaisista. Huomaan myös, että nuoruuden innostukseni tietokonepelejä ja sosiaalista mediaakin kohtaan on laantunut pahemman kerran. Omia lapsianikin ennemmin toppuuttelen pelaamasta turhan kauan koneella ja pyrin pitämään myös tablettomia päiviä, jotta ruutuaika ei vain kasvaisi liian suureksi. Meillä kuitenkin jo päivän Pikku Kakkosesta tulee tunti ruutuaikaa päivässä. Itse henkilökohtaisesti olen alkanut kokea tietokoneen, tabletin tai televisionkin ääressä vietetyn ajan hyvin helposti väsyttävänä, joten pyrin jättämään sen omalta osaltani jo siksi aika vähäiseksi. Nautin paljon enemmän esimerkiksi ulkoilusta kuin nyhjäämisestä netissä. Meidän perheessä televisio ei yleensä koskaan ole päällä taustalla vaan se avataan vain, jos sitä myös kunnolla katsotaan. Enkä esimerkiksi jaksaisi lukea kirjaa tabletin ruudulta, vaikka se varmaan kätevämpää olisi. Silmäni väsyisivät siinä hommassa aivan liikaa. Ehkä minulla on jonkinlaista yliherkkyyttä sähköisiä laitteita kohtaan tai sitten vika on vain korvien välissä. Uusien innovaatioiden omaksumisessa kuulunkin mielestäni Rogersin (1962) luokittelun mukaan nykyisin jonnekin myöhäisten omaksujien ja vastahakoisten välimaastoon. Tuntuu hurjalta ajatella, että esimerkiksi ihmisten välinen yhteydenpito perustuu nykyään suurelta osin keskustelunkäyntiin joidenkin laitteiden välityksellä; itse kyläilen mieluummin ja juttelen kasvotusten, jos vain mahdollista.

Mediakasvattajana niin kotona omien lasten kanssa kuin koulussa oppilaiden keskuudessa huomaan katsovani lasten ja nuorten tekstejä lähinnä Kotilaisen ja Suorannan (2015) määrittelemien suojelun heimon lasien läpi. Näen nykyajan nettikeskustelut ja kaiken kyseenalaisen informaation tulvan jossain mielin uhkana. Internet pitää sisällään paljon hyviä juttuja, joita mielellään käyttäisin, mutta toisaalta siellä on hirveä määrä kaikkea "sontaa", jonka seasta "helmiä" on välillä vaikea löytää. Jonkin verran olen törmännyt tilanteisiin, missä lapset ovat nähneet netissä omaan ikäänsä ja ymmärryksentasoonsa sopimatonta materiaalia. Lopputuloksena on tullut pelkotiloja, yöllisiä valvomisia ja painajaisia. Lisäksi lasten kanssa on joutunut paljon puhumaan netiketistä ja hyvästä käytöksestä keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa. Koulussa on törmännyt myös virtuaalimaailmassa toisen omaisuuden tai rahojen varastamiseen sekä erilaiseen kiusaamiseen. Vaikka netti tuo mielestäni aika paljon uudenlaisia ongelmia, toivoisin kuitenkin voivani opettaa lapsille uusien medioiden hyödyllistä käyttöä ja käyttää sitä myös enemmän oman opetukseni ja oppimisenkin tukena. 

Koulussamme on viime vuosina panostettu sähköisen oppimateriaalin hankintaan. Esimerkiksi äidinkielessä ja matematiikassa löytyy hyvät sähköiset materiaalit, joiden avulla on helppo luoda monipuolisia opetuskokonaisuuksia. Muun muassa Aapisen kertomukset, kuvat ja laulut sekä työkirjan tehtäväsivut, monisteet ja kokeet löytyvät kaikki kätevästi samoilta sivuilta ja materiaalia on helpompi käyttää verrattuna openoppaiden pläräilyyn. Myös matematiikkaan löytyy hyvät opetuskuvat ja mukavia harjoitustehtäviä tehtäväksi koko luokan kanssa yhdessä ennen oppikirjan tekemistä. Läksyjenkin tarkistaminen käy kätevästi heijastamalla oikeat vastaukset seinälle. Sähköisiä materiaaleja olen hyödyntänyt myös ympäristö- ja luonnontiedossa sekä uskonnossa, joissa oppiaineissa lapsilla ei löydy meidän koululta pienimmille oppilaille edes omia oppikirjoja. Sähköiset oppimateriaalit ovat mielestäni opetusta helpottava tekijä ja niitä tulen mielelläni käyttämään työssäni enenevissä määrin.

Sähköisen oppimateriaalin lisäksi käytän jonkin verran opetuksessani erilaisia opetusvideoita, silloin kun niitä on sopivasti aiheeseen liittyen saatavilla. Opetusvideotkin löytyvät nykyään helpoimmin netistä. Jonkin verran olen opetuksessani käyttänyt DVD:itä, muun muassa Olipa kerran elämä -sarja on mukava ja opettavainen ihmiskehoon tutustuttaessa. Kyllähän tänä päivänä kuitenkin videonpätkät on helpompi poimia YouTubesta kuin haalia kirjastoista tai koulun arkistoista. Videoissa voi joskus aika helposti hyödyntää lasten kiinnostuksen kohteita. Monista lastenohjelmista löytyy esimerkiksi mukavan opettavaisia jaksoja ja johan videon katselu itsessään on monille oppilaille miellyttävä vaihtelu työskentelyyn. Olen ollut kuitenkin varovainen, etten korostaisi opetuksessani liikaa esimerkiksi joihinkin TV-ohjelmiin liittyviä asioita, sillä luokassani on usein ollut uskonnolliselta vakaumukseltaan sellaisia oppilaita, ettei heillä esimerkiksi ole kotona televisiota ollenkaan.

Opetustuokion tukena medioiden käyttö vaihtelevasti on mielestäni aika vaivatonta ja siinä koen taitonikin ihan hyväksi. Vaikeampi minusta on toteuttaa tilanteita, joissa oppilaat voisivat itsenäisesti esimerkiksi tablettia tai pöytäkonetta hyödyntäen tehdä sähköisiä tehtäviä. Tähän mennessä oppilaani ovat lähinnä pelanneet joitakin perinteisiä oppimispelejä kuten Matikkakunkkua ja Ekapeliä, tehneet joitakin sähköisen oppimateriaalin tehtäviä äidinkielestä sekä etsineet tietoa ja kuvia netistä ja lukeneet sähköisiä sanomalehtiä. Meidän noin 450:n oppilaan yhtenäiskoulussamme on ainakin toistaiseksi ollut vajaan kahden luokan verran tabletteja yhteiskäytössä. Tietokoneluokkia on kaksi. Niihin meneminen on puolestaan varauksineen kaikkineen oma operaationsa. Ei ole helppoa ainakaan ex tempore toteuttaa mitään tableteilla tai tietokoneilla, kun niitä ei ole välttämättä aina saatavilla. Pienimpien koululaisten kanssa olen kokenut työläänä myös koneille kirjautumisen ja erilaisten salasanojen käytön. Usein tunnista on jäänyt enää pieni hetki itse tehtävien tekemiseen, kun tehtävään pääsemiseen on mennyt suurin osa ajasta. Isompien lasten kanssa eri medioita on jo helpompi hyödyntää, kun oppilaita voi pyytää omalta puhelimeltaankin etsimään tietoa tai kuvia netistä aina tarvittaessa. Keskustelimme tämän koulutuksen tutustumisviikonloppuna muutamien opettajien kanssa siitä, että nykylapset ovat kyllä käteviä pelaamaan ja kokeilemaan uusia juttuja, mutta esimerkiksi jo pedanet-tunnusten käyttäminen voi osoittautua suureksi haasteeksi: milloin käyttäjätunnukset ja salasanat ovat hukassa tai sitten niitä kirjoitetaan väärin. Lapset tarvitsevat selkeää ohjeistusta pedanetin käyttöön, jotta se lähtee pikku hiljaa sujumaan itsenäisemmin. Tässä vaadittaisiin opettajaltakin kärsivällisyyttä ja etenemistä pienin askelin. Tunnistan myös oman kehittymistarpeeni tältä osin; usein olen jättänyt lasten sähköiset tehtävät minimiin, sillä koen siinä menevän niin paljon aikaa "hukkaan". Pienten kanssa kun on aloitettava niin alusta. Ehkä pitäisi ajatella, että alimmilla luokilla jo tuo polkujen löytäminen tehtävien luo on itsessään arvokasta opittavaa. Jossakinhan se pohja esimerkiksi pedanetin sujuvaan käyttöön täytyy luoda; ylemmillä luokilla se sitten kantaa paremmin hedelmää.

Sähköisen oppimateriaalin käyttö on mielestäni helppoa, kun se on selvästi koottuna johonkin yhteen kuten kustannusyhtiöiden laatimat sähköiset oppiainekset. Se on ikään kuin pehmeää laskua digiaikaan. Itselleni ongelmallisempaa on sitten, jos materiaalia pitäisi osata itse löytää kaiken netin saastetulvan seasta. Työ on hidasta ja kollegoiden vinkkaukset ovatkin silloin kultaa kalliimpia. Sattumanvaraisesti netistä löytyneitä tehtäviä täytyy aina kokeilla itse ensin, että pääsee käsitykseen siitä, ovatko ne edes järkeviä. Tämä kaikki lisää omaa työmäärää. Kustantamoiden laatimien tehtävien järkevyyteen pystyy mielestäni paremmin luottamaan.

Kehittyäkseni mediakasvattajana tärkeimmät asiat ovat varmasti oman asenteen muuttaminen myönteisemmäksi kokeilemaan uusia juttuja ja laitteiden parempi saatavuus koululla. Henkilökohtaiset tabletit olisivat tietysti ideaali tilanne. Silloin ei aina tarvitsisi kirjautua erikseen koneelle ja omalle koneelle saisi ladattua juuri itselle tärkeimmät työkalut ja ohjelmat. Toivon että tämä koulutus omalta osaltaan tekee minusta rohkeamman kokeilemaan eri medioiden käyttöä opetuksessa ja löytämään helppoja väyliä lasten omatoimisempaan työskentelyyn tableteilla tai tietokoneilla.