Kemiallisessa rapautumisessa veteen on liuennut happoja, jotka kallioperässä liuottavat kiveä. Näin kivi lopulta rikkoutuu tai liukenee kokonaan.

Happoja joutuu veteen maaperästä, ilmasta sekä kasvillisuudesta. Esimerkiksi kallion pinnalla elävistä jäkälistä irtoaa happamia yhdisteitä, jotka liuottavat kallion pintaa. Kemiallinen rapautuminen on hyvin yleistä alueilla, joilla kallio on kalkkikiveä. Tällaisia alueita on muun muassa Kreikassa ja Kroatiassa. Näiden karstimaa-alueiden tunnusomaisiin maastonpiirteisiin kuuluvat painanteet ja tippukiviluolat.

Karstimaan alueilla maan pinta on yleensä hyvin kuivaa, koska vesi vajoaa nopeasti kallion raoissa syvemmälle kallioperään. Samalla vesi kuluttaa lisää uomaansa. Näillä alueilla joet saattavat joskus kadota kallion sisään ikään kuin maan nielemänä.

Syvemmällä kallioperässä vesi kuluttaa itselleen yhä isompia luolastoja, joiden katosta roikkuvat stalaktiitit ja pohjalta nousevat stalakmiitit ovat tyypillinen näky luolastoissa vieraileville. Nämä tippukivet syntyvät, kun miljoonien vuosien aikana kalkkipitoinen vesi tihkuu luolan katosta ja kalkki saostuu sekä kattoon että luolan pohjalle. Tällaisia suuria luolastoja on muun muassa Tšekissä, Sloveniassa, Italiassa, Kroatiassa ja Kreikassa.

Kun tippukiviluolaston katto romahtaa, myös maanpinnan kerrostumat luolaston yläpuolella vajoavat ja pinnalle muodostuu usein suppilomainen kuoppa eli doliini tai laajempi romahduslaakso eli polje.

​​
Tippukiviluolan rakenne.

​