1960-luvun mittaan suomalaisessa musiikissa syntyi kiinnostavia virtauksia, joita on kutsuttu mm. undergroundiksi. Underground-termillä viitataan hieman samaan kuin nykyisin varsinkin kansainvälisessä levy-yhtiöteollisuudessa käytetyllä alternative –termillä. Eli underground on musiikkia, joka taistelee valtavirtaa vastaan. Inkeri Pitkärannan (toim., 2006) mukaan sen funktio oli paitsi ärsyttää ja suututtaa, myös riemastuttaa sekä koetella sovinnaisuuden ja sopimattomuuden rajoja.

Monet 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alussa aloittaneista taiteilijoista kokivat tarvetta luoda uudenlaista musiikkia, joka ammensi esimerkiksi poliittisesta nuorisoliikkeestä (ja siinä erityisesti vasemmistolaisuudesta) sekä mm. yhdysvaltalaisesta kulttuuriradikalismista. Mauri Antero Numminen on todennut (Kultakuume-ohjelma, Radio Yle Yksi 8.9.2016), että hän ja yhteisön taiteilijat halusivat taiteellaan kommentoida 1950-luvun taiteilijoita ja kyseenalaistaa esimerkiksi jo tuolloin arvostettujen Paavo Haavikon ja Tuomas Anhavan ”korkeakirjallisuuden”.

Kuten Numminenkin, monet aikakauden taiteilijat pyrkivät ärsyttämään ja provosoimaan. Syntyi useita parodisia lauluja kuten Martti ”Huuhaa” Innasen Elsa, kohtalon lapsi ja Kari Kuuvan Tango pelargonia. Osalle yleisöstä nämä kappaleet menivät ”täydestä” eli suomalainen yleisö ei oivaltanut niiden parodisuutta. Tätä ilmiötä mm. Martti Innanen on kuvannut ”suomalaisten uskomattomaksi hölmöydeksi”.

Suomalaisen undergroundin pioneeri oli Jarkko Laineen, Markku Innon ja M.A. Nummisen johtama taiteilijaryhmittymä Suomen Talvisota 1939- 40. Se esitti vuosina 1968-1970 poikkitaiteellisia, provokatiivisia performansseja, joilla pyrittiin kuvaamaan lamaantunutta yhteiskuntaa. Esityksissä kuultiin runonlausuntaa, rienaavia tekstejä, esitettiin lyhytelokuvia ja soitettiin rockmusiikkia. Kaikkea perinteistä tavallisesti parjattiin ja esitykset saattoivat sisällään myös hyvin kyseenalaista materiaalia. Numminen toimitti samaan aikaan Maanalaista menoa - radio-ohjelmaa. (Pitkäranta 2006, 24-26.)

Soolouransa alkutaipaleella M.A. Numminen herätti pahennusta säveltämällä ja laulamalla erilaisia asetus- ja lakitekstejä sekä mm. sukupuolivalistusoppaiden tekstejä. Laulut ”Jenkka hevosen puhdistamisesta” (Suomen armeijan ohjesäännöstä olevaan tekstiin) , ”Nuoren aviomiehen on syytä muistaa” (Numminen, Pekka Gronow, teksti Sukupuolielämän tietokirja) sekä ”Jenkka ulkosynnyttimistä” (Numminen, Gronow, Kaisa Turpeinen: avioliitto ja sukupuolielämä), jonka tulkitsi Rauli ”Badding” Somerjoki, joutuivat Yleisradiossa soittokieltoon.

Suomalaisen vaihtoehtomusiikin ilmentymiä ovat olleet myös mm. Juha ”Watt” Vainion pornolaulut. Vastaavia sukupuolielämästä huumoria repiviä lauluja ovat tehneet niin sanoittajamestari Vexi Salmi kuin Juha Vainion poika, tuottaja Ilkka Vainio. Näille lauluille ominaista on ollut rivojen sanoitusten tekeminen joko tunnettujen biisinikkareiden omiin hitiksi nousseisiin kappaleisiin kuin suomalaisiin kansanlauluihinkin. ”Isojen poikien laulujen” perintöä ovat ammentaneet myöhemmin niin Sibelius-Akatemian opiskelijoiden kansanmusiikkiyhtye kuin koomikko Mikko Kivinen.

Huumorimusiikki on kaiken kaikkiaan ollut eräs suosittu valtavirran ulkopuolella kymmeniä vuosia elänyt musiikinlaji. Suomenkielisten huumorilaulujen historia juontaa vähintään 1800-luvulle, mutta ensimmäinen todellinen suurnimi alalla oli Rillumarei-tyylin luoja Reino ”Repe” Helismaa. Rillumarei syntyi 1940-luvun lopulla ja sen kulta-aikaa oli 1950-luku. Juha Vainio teki paljon humoristisia tekstejä, samoin aiemmin mainittu Martti Innanen. Leo Jokela ja Simo Salminen olivat paitsi huumorimusiikin tekijöitä myös näyttelijöitä. 1970-80 –luvuilla huumorimusiikin suuruuksia olivat esimerkiksi Hullujussi, Sleepy Sleepers ja Turos Heavy Gee. 1990-luvulta alkaen eräs tunnetuimpia alan tekijöitä on ollut Jorma ”jope” Ruonansuu.

TEHTÄVÄ:
Pohdi, ketä ovat nykypäivän vaihtoehto- ja huumorimusiikin tekijät.