1930
Yleistä
1930-luvun jazzin valtatyyli oli swing. Tyyli ei ole sidoksissa orkesterin kokoon, mutta tuolloin erityisesti suuret jazzorkesterit eli ns. big bandit olivat suosittuja. Jazz nautti historiansa suurimmasta yleisön suosiosta. Big bandien ohella 1930-luvulla oli toki monia merkittäviä pieniä swingtyyliin soittavia kokoonpanoja, joissa solistit saivat enemmän tilaa omille improvisaatioilleen kuin big bändien yleensä tarkasti sovitetussa musiikissa. 1930-luku oli myös lauletun jazzin kannalta merkittävä vuosikymmen, koska oikeastaan milloinkaan muulloin tai missään muussa jazztyylissä laulajat eivät ole saaneet yhtä tärkeää asemaa.
Swingin eroja aikaisempiin jazztyyleihin:
|
Swing Big Band
Suosituimpia big bandejä olivat valkoisten orkesterinjohtajien Benny Goodmanin, Glenn Millerin jaArtie Shawn orkesterit. Useiden valkoisten orkestereiden musiikin yhteys jazziin oli häilyvä, sillä niiden musiikki oli usein vain jatsahtavasti soitettua tanssimusiikkia. Tästä poiketen Benny Goodmanin big bandin musiikki pysyi lähes koko ajan lähellä jazzia. Goodman (1909–86) oli merkittävä jazzklarinetisti, mutta orkesterissa soittaneilla mustilla muusikoilla oli suuri merkitys musiikillisen lopputuloksen kannalta. Goodmanin merkitys jazzin historian kannalta onkin kahtalainen. Toisaalta hän kehitti klarinetinsoittoa, toisaalta hän otti orkesteriinsa mustia muusikoita ja toi esille joitakin swing-aikakauden parhaista muusikoista, kuten vibrafonisti Lionel Hamptonin.
Vaikka suuri yleisö tunsikin yleensä vain valkoisten big bandien tuotantoa, merkittävimmät tuon aikakauden isot orkesterit olivat Duke Ellingtonin ja Count Basien big bandit. Count Basien (1906–84) orkesteri oli oikeastaan suoraa jatkoa Bennie Motenin orkesterille, joka oli 1920-30 -lukujen taitteessa yksi parhaimmista Kansas City -tyylin edustajista. Count Basien big band jatkoi aluksi samalla riffeihin perustuvalla tyylillä, jonka vetovoima perustui paljolti svengaavaan yhteissoittoon ja erinomaisiin solisteihin, kuten tenorisaksofonisti Lester Young. Erityisesti Basien orkesterin rytmisektio oli kuuluisa saumattomasta ja svengaavasta yhteissoitostaan.
Myöhemmin joidenkin keskeisten solistien lähdettyä Count Basie muutti orkesterinsa tyyliä siten, että se ei enää ollut niin riippuvainen yksittäisistä sooloista. Tilalle tuli pitkälle sovitettu tyyli, jossa sekoittui Basien oman orkesterin jo maailmankuulu svengi esim. Fletcher Hendersonin orkesterin kaltaisten Harlemin big bandien tyyliin, joka perustui tarkkoihin sovituksiin ja niitä tukeviin sooloihin. Siten Basien orkesterin musiikissa yhdistyi kaksi 1920-luvulla alkanutta ison orkesterin tyyliä perustavaa laatua olevaksi big band -soundiksi.
Big band -kokoonpano:
|
Merkittävin kokoonpano 1930-luvulla oli kuitenkin Duke Ellington (1899 – 1974) orkesteri. Sitä ei voi kuitenkaan pitää ainoastaan swing-orkesterina, koska Ellingtonin musiikki ei koskaan kuulunut selkeästi johonkin tiettyyn valtatyyliin. Hän kehitteli omia ideoitaan, jotka usein liittyivät vain löyhästi sen ajan jazzsuuntauksiin. Ellington on yksi jazzin historian merkittävimmistä säveltäjistä, sovittajista ja orkesterinjohtajista, mutta hän oli myös erinomainen pianisti. Hänen orkesterinsa lienee jazzin historian pitkäikäisin ja eniten levyttänyt kokoonpano. Pysyvyys antoi Ellingtonille rauhan hioa sävellyksiään ja kehitellä uusia sointivärejä. Lisäksi Ellingtonilla oli tapana tehdä sävellyksiä, joissa hän ajatteli nimenomaan jotakin tiettyä orkesterinsa jäsentä ja hänen henkilökohtaisia vahvuuksiaan.
Muita tärkeitä 1930-luvun isoja orkestereita olivat Jimmy Lunceford and his Orcherstra, Jimmy Dorsey and his Orchestra, Fletcher Henderson and his Orchestra, Charlie Barnet and his Orchestra.
Jazzlaulajia
| Bluesin ja myös jazzin tärkeimpiä lähtökohtia oli mustien keskuudessa viime vuosisadalla ja vuosisadan vaihteessa laulettu musiikki. Tähän lauluperinteeseen pohjautuvat monet jazzille tai koko afroamerikkalaiselle musiikille tyypilliset tulkinta- ja melodiankoristelutavat. Varsinaisesta jazzlaulusta ei kuitenkaan voida puhua ennen 1930-lukua, koska laulajat olivat yleensä blueslaulajia. Billie Holiday (1915–59) oli ensimmäisiä jazzlaulajia: hänen ohjelmistoonsa kuului hyvin vähän blueseja. Holiday ei ollut teknisesti suuri virtuoosi, mutta hänen vivahteikas ja persoonallinen laulutyylinsä veti vertoja tuon ajan suurille instrumentalisteille. Toinen tärkeä laulajatar oli Sarah Vaughan (1924 – 90), joka soitti ensin pianoa Earl Hinesin orkesterissa ja siirtyi myöhemmin yhtyeen laulusolistiksi. Pianistitaustastaan johtuen Vaughan kykeni omaksumaan mm. bebopin hankalan harmonisen ajattelun, ja hän työskentelikin 1940-luvulla mm. Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien kanssa. Vaughan tunnettiin monipuolisena artistina, joka hallitsi jazz-laulun eri tyylit balladeista scatlauluun. Suurin osa big bandien solisteista oli iskelmälaulajia, joiden kyvyt jazzin alueella olivat hyvin rajalliset. Eräät laulajat pystyivät kuitenkin yhdistämään jazzin ja iskelmälaulun tasapainoiseksi kokonaisuudeksi: yksi heistä oli Ella Fitzgerald (1917–96), joka myöhemmin osoitti olevansa ensiluokkainen jazzlaulajatar ja taitava scatlaulaja. |
Pikkuyhtyeet ja solistit
Big bandien rinnalla oli 1930-luvulla useita merkittäviä pienempiä jazzorkestereita. Nämä yhtyeet olivat usein osia suuremmista. Pieni orkesteri antoi solisteille enemmän tilaa soittaa ilman tarkkojen sovitusten luomia rajoituksia, ja toisaalta pientä kvartettia tai kvintettiä oli helpompi liikutella kuin suurta big bandia. Benny Goodmanilla oli 1930-luvulla useita pieniä orkestereita, joiden merkitys jazzin kannalta oli musiikillisesti kenties suurempikin kuin hänen big bandiensa. Erityisesti pienten orkesterien levytyksillä Goodman osoitti olevansa merkittävä jazzsolisti. Goodmanin yhtyeiden soittajat oli koottu hänen suurten orkesteriensa muusikoista: mukana olivat mm. kitaristi Charlie Christian, pianisti Teddy Wilson ja rumpali Gene Krupa.
| Coleman Hawkins (1904–69) oli ensimmäinen merkittävä jazzsaksofonisti – häntä ennen saksofonia oli pidetty hieman erikoislaatuisena, toisen luokan soittimena. Hawkins osoitti jo 1920-luvulla, että saksofoni soveltuu erinomaisesti jazzin soittoon, ja 1930-luvulla hän nousi jazzsolistien ehdottomaan eliittiin. Hawkinsin solistiset kyvyt tulevat parhaiten esiin hänen kvartetti- ja kvintettilevytyksistään. Hänen tunnetuin levytyksensä on vuonna 1939 tehty Body and Soul, jossa koko esitys keskittyy Hawkinsin soittoon. Tämä kappale on yksi jazzin historian kuuluisimmista levytyksistä. |
| Toinen tärkeä saksofonisti oli Lester Young (1909–59), joka soitti mm. Count Basien big bandissä. Young teki myös monia onnistuneita levytyksiä pienten orkesterien kanssa: erityisen mielenkiintoisia ovat hänen Billie Holidayn kanssa tekemänsä äänitteet. Young merkitsi paljon monille tulevaisuuden soittajille, kuten Charlie Parkerille. |
| Art Tatum (1910–56) oli yksi kymmenluvun merkittävimmistä pianisteista. Tatumin tekninen virtuositeetti on miltei vertaansa vailla koko jazzin historiassa. Hänen melodinen ja harmoninen kekseliäisyytensä olivat aikaansa edellä. Tatumin vaikutus muihin pianisteihin oli valtava, mutta myös muut instrumentalistit saivat häneltä runsaasti vaikutteita. Esim. Charlie Parker otti oppia Tatumin harmonisesta tyylistä ja sovelsi sitä 1940-luvulla. |
1930-luvulla tehtiin myös ensimmäiset merkittävät eurooppalaiset jazzlevytykset. Kitaristi Django Reinhardtin ja viulisti Stéphane Grappellin yhtyeen Quintette of the Hot Club of France ilmeikäs ja teknisesti taidokas soitanta osoitti, että myös Yhdysvaltojen ulkopuolella osattiin soittaa jazzia.
Muita merkittäviä artisteja: Roy Eldridge, trumpetti, ja Lionel Hampton, vibrafoni