Renessanssi
Yleistä
Renessanssista ja barokista voidaan puhua miltei Italian sisäisenä ilmiönä, johon muut aikanaan reagoivat. Jos musiikin historiaa kirjoitettaisiin maantieteellisestä näkökulmasta, painopisteen tulisi olla Välimerellä.
Renessanssi – rinascità, rinascimento, uudelleen syntyminen – sai alkunsa Italiassa. Se merkitsi syvää henkistä murrosta, mutta sen vastakohtaisuutta askeettiseen keskiaikaan nähden lienee usein liioiteltu.
Taiteellisen ja tieteellisen elämän uuden kukoistuksen edellytyksiä olivat taloudelliset tekijät, kaupan (Venetsia) ja käsiteollisuuden (Firenze) avulla vaurastuneet Italian kaupungit sekä niiden taiteita suosineet ruhtinaat ja vauras porvaristo. Renessanssi oli samanaikainen Alppien pohjoispuolisen reformaation kanssa. Vaikutteet kulkivat vuorten yli.
| Uuden aikakauden alkuna pidetty 1500-luku oli tavallaan ristiriitainen vuosisata. Taide katsoi taaksepäin, kohti antiikin ihanteita, mutta samaan aikaan tieteen keksinnöt mullistivat käsityksen maailman olemuksesta. Kirkon ehdoton valta mureni, ja ihminen yksilönä nostettiin kaiken keskipisteeksi. |
Maalaustaiteessa uskonnolliset aiheet olivat yleisiä, mutta ne esitettiin ikään kuin nykyaikaan siirrettyinä. Työt myös sommiteltiin niin, että katsoja tunsi osallistuvansa esitettyihin tapahtumiin. Öljyvärit tekivät maalauksista loisteliaita. Aiheiden maallistumisen myötä myös muotokuvat yleistyivät.
Pohjois-Italia oli Euroopan ylivoimaisesti kaupungistunein alue keskiajalta pitkälle uudelle ajalle saakka. Musiikki- ja yleensä kulttuurielämän elpyminen Hollannin, Belgian ja Pohjois-Ranskan alueella 1400-luvun alussa on yhteydessä siihen, että myös se samaan aikaan kehittyi Länsi-Euroopan poliittisen elämän ja kaupan keskukseksi. Musiikkielämän painopiste siirtyi Pariisista Burgundin herttuoitten hoviin, joka tuolloin oli Euroopan loistavimpia. Sen palveluksessa oli lukuisia eteviä säveltäjiä. Täältäkin muusikot siirtyivät varsinkin Italiaan, joka houkutteli soittajia ja säveltäjiä kaikkialta. Musiikki tuli kansainvälisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin.
"Alankomaiset koulukunnat" on osin harhaan johtava nimitys n. vuosina 1420–1520 vaikuttaneille säveltäjille. Perinteiset ars novan rakenteet vapautuivat 1400-luvulla, ja kansalliset tyylipiirteet Italiasta, Ranskasta ja Englannista sulautuivat toisiinsa. Soivampi neliäänisyys syrjäytti kolmiäänisyyden. Syntyi myös tarve saada mukaan sointua tukeva alaääni melodisen tenoriäänen alapuolelle. Tämä sai nimen contratenor bassus (matala kontratenori). Ylä-äänet olivat c. altus (korkea k.) ja superius (ylin). Näin saivat alkunsa nimitykset sopraano–altto–tenori–basso. Moniäänisyyden alusta lähtien itse musiikki oli ollut tyylillisesti samankaltaista niin hovin juhlissa kuin kirkossakin.
Guillaume Dufay (n. 1400–74) kehitti messua sävellysmuotona. Dufayn jälkeen käytettiin säännöllisesti samaa cantus firmusta messun kaikissa osissa: esim. L'homme armé -messuja sävellettiin 1400-luvun lopulla ainakin 25. Tenoriääneen (c.f.) tuli vähitellen melodista liikkuvuutta niin, että kaikki äänet muodostuivat rytmisesti samanarvoisiksi. Jäljittely, imitaatio, lisääntyi. Messujen lisäksi Dufay sävelsi motetteja, hymnejä ja maallisia lauluja yhdelle äänelle ja kahdelle soittimelle. Lauluteksteinä on ritarillisia rakkausrunoja.
Flankoflaamilaiset säveltäjät
Hengellisessä musiikissa kasvoi uusi laajempi ja täyteläisempi sointi-ihanne. Moniäänisyys oli tähän asti ollut solistista, mutta nyt huomattiin kuoron mahdollisuudet, ja sen bassoala ulotettiin F:ään asti. Soittimet tulivat osin tarpeettomiksi, ja kirkkomusiikissa alkoi kehittyä a cappella -ihanne, joka tuli vähitellen vallitsevaksi. Imitaatiotekniikka alkoi hallita polyfonisissa osuuksissa, ja 1400-luvusta tuli kaanontaiteen aikaa. Kirkkosävellajien ohella duuri- ja mollisävy kasvoi yhä voimakkaammin esiin soinnullisissa säveljaksoissa. Moniäänisten teoksien lopukkeissa seitsemännen sävelen korotus synnytti johtosävelen, mikä hämärsi moodien luonnetta. Soinnullisuuden taju alkoi tulla esiin. Jo Dufaylla esiintyi taipumusta dominantti–toonika-lopukkeen käyttöön. Kansanmusiikissa duuri–molli-käsitys ilmeni jo aikaisemmin. Nämä piirteet sekä pyrkimys antaa ylä-äänelle johtava asema johtivat 1500-luvulla musiikin tyylin muuttumisen kontrapunktisesta homofoniseen*, soinnulliseen.
KUUNTELU. Dufay: Se la face ay pale
| Johannes Ockeghem |
KUUNTELU. Ockeghem: Chansons
Johannes Ockeghem (1420–95) oli kiinnostunut varsinkin messusta ja motetista. Näiden parissa kehittyivät uudet tyylikeinot. Hän oli niitä harvoja säveltäjiä, jotka eivät menneet Italiaan, vaikka matkustelikin paljon kuullakseen musiikkia. Oman aikansa silmissä hän oli ylittämätön mestari, ja joukko seuraavan sukupolven säveltäjiä oli hänen oppilaitaan. Chansoneissaan Ockeghem käyttää myös jäljittelyä: vokaalinen ylä-ääni piirtyy selvärajaisin säkein, ja soittimet esittävät alaäänet tasaisena kontrapunktisena kulkuna.
| Josquin des Prez |
Josquin des Prez (1440–1521) oli aikalaistensa ihailun kohde hänkin. Luther sanoi Josquinista, että nuotit järjestyivät hänen tahtonsa mukaan, kun taas muut laulumestarit noudattivat nuottien tahtoa. Josquinin taiteessa saivat ilmeikkyyttä sellaisetkin asiat, jotka muut säveltäjät ratkaisivat kaavamaisesti. Keinojen hallinta, mielikuvitus, mutta toisaalta tekstin selkeys ovat hänelle tyypillisiä piirteitä. Terssi on Josquinille tärkeä intervalli, myös loppusoinnussa, bassoääni taas liikkuu moderniin tapaan usein kvartti- ja kvinttihypyin luoden soinnullista pohjaa.
KUUNTELU. Josquin Des Prez: Motet De profundis
Josquin sävelsi messuja, motetteja ja chansoneita. Motetti etääntyi 1300-luvun monitekstisestä tyypistä ja liturgisesta cantus firmuksesta. Jacob Obrecht (1450–1505) kehitti myös motettia, mutta Josquinin ansiosta motetista tuli yksi 1500-luvun rikkaimmista muodoista, polyfoninen kuoroteos, joka oli sävelletty latinankieliseen, hengelliseen proosatekstiin. Uuden motetin tekniikkaa sovellettiin myös chansoniin, joka ei enää ollut soittimien tukema yksinlaulu, vaan imitoiva 4–5-ääninen kuorolaulu.
Renessanssin ajan suuret mestarit olivat Orlando di Lasso (1532–94) ja italialainen Giovanni Pierluigi da Palestrina (1525–94). He olivat alankomaalaisten koulukuntien työn jatkajia ja vokaalimusiikin huipennus.
*Polyfoninen = Moniääninen, useista itsenäisistä äänistä koostuva. Polyfonialle läheinen käsite on kontrapunkti, joka tarkoittaa polyfonian luomiseksi käytettyjä sääntöjä. Terminä polyfonia vakiintui 1700-luvun lopulla, jolloin se erotettiin yhä hallitsevampaan asemaan nousseesta homofoniasta.
*Homofoninen = "Yksiääninen", polyfonisen vastakohta. Yksi ääni, useimmiten ylin, on hallitseva, muut toimivat sen soinnullisena säestyksenä.