Romantiikka
Musiikkia romantiikan ajalta
Yleistä
Caspar: Wanderer above the Sea of Fog (1818)
Romantiikka ei ole täsmällisesti määriteltävä tyyli, vaan henkinen suuntaus, elämänasenne. Se on suhtautumistapa, jota leimaavat haaveellisuus, tunteileva rakkaus ja usein irrottautuminen arjesta. Tämä aate- ja kulttuurivirtaus kehittyi kirjallisuudessa jo 1700-luvun loppupuolella klassismin ja järkeä korostavan valistuksen vastavaikutuksena. Se on musiikin alalla jatkunut eri muodoissa jopa omaan aikaamme asti.
Valistusaikana ihminen kuvitteli olevansa luontoa järjellään hallitseva keskipiste. Tuo maailmakuva kuvastui tavallaan myös musiikin käyttämissä kiinteissä muotorakenteissa. Varhaisromantiikan aikana tämä usko alkoi horjua, ja sen tilalle tuli tietoisuus maailman perimmältään tuntemattomasta luonteesta.
Yhteiskunta muuttui. Teollistuminen aiheutti väestön keskittymisen suurille paikkakunnille, joiden teatteri-, musiikki- ja taidetarjonta saavutti yhä useampia. Ennen teos käsitettiin tärkeämmäksi kuin sen tekijä, mutta romantiikan aikana taiteilijasta itsestään tuli kaiken keskipiste. Yksilöllistymisestä kasvoi nerokultti, joka on 1800-luvun tyypillisiä piirteitä. Romantiikka vapautti taiteilijat lopullisesti barokille tyypillisestä kaavamaisuudesta päästäen yksilöllisen ilmaisun valloilleen.
Romantiikan tunnuspiirteitä ovat haaveellisuus, tunteellisuus, mielikuvituksekkuus ja luonnonhurmio. Sitä kiinnostivat salaperäiset tapahtumat ja kaukaiset ajat, etenkin keskiaika. "Romanttinen" tarkoittikin alunperin keskiajasta kertovien romaanien, romanssien (engl. romance–romantic) salaperäistä tunnelmaa. Romantikot, esim. ranskalainen filosofi Rousseau, korostivat tunne-elämää ja yksilöllistä luomisen vapautta. Suuntaus sai vahvan aseman varsinkin Saksassa: Goethe aloitti 1770-luvulla romantiikkaa ennakoineen Sturm und Drang (myrsky ja kiihko) -suuntauksen. Romantiikan eniten sävellettyjä runoilijoita olivat Saksassa Goethen lisäksi Heine, Rilke ja Rückert.
Romantiikkaan liittyy eri puolilla Eurooppaa esiintynyt kansallisromantiikka (Suomessa mm. Topelius, Runeberg, Sibelius).
Musiikin romantiikka alkoi 1800-luvun vaihteessa.
| Musiikissa keskeistä |
- Suosioon tulivat pienoismuodot ja pienoiskuvat, aikansa iskelmät, lieder ohne worte: bagatelli, impromptu, intermezzo, elegia, humoreski, nocturne, barcarole, rapsodia, balladi, valssi ym.
- *Lied
- *Läpisävellys (Richard Wagner)
- Sinfonian rinnalle tuli ohjelmallinen sinfoninen runoelma (Franz Liszt, Hector Berlioz).
- Absoluuttinen musiikki rakentuu puhtaasti musiikillisille lähtökohdille eikä tunnusta ulkomusiikillisia kytkentöjä. Siksi se on myös soitinmusiikkia – ilman tekstiä.
- Ohjelmamusiikissa on aina jokin sisältö. Se pyrkii kuvaamaan tapahtumaa, maisemaa tai muuta ulkomusiikkillista aihetta.
- Soinnillinen ja soinnullinen ilmaisu rikastui, sävellajisuhteet monipuolistuivat
- Rytmiikka ja äänenkuljetus vapautuivat yhä enemmän
- Soittotekniikka kehittyi virtuoosien palvonnan myötä (Paganini, Liszt)
- Esiintyjän ja säveltäjän roolit alkoivat eriytyä
| Kauden säveltäjiä |
Varhaisromantiikan mestareita olivat Beethoven, Carl Maria von Weber ja Franz Schubert. Tyylin kukoistuskauteen kuuluvat Robert Schumann, Felix Mendelssohn ja Frédéric Chopin, jotka kaikki kuolivat melko nuorina ja sopivat senkin takia romanttisiksi sankarihahmoiksi. Täysromantiikan nimiä ovat mm. Brahms, Verdi, Berlioz, Liszt ja Wagner. 1800-luvun lopulla alkaneen ja seuraavalle vuosisadalle jatkuneen, tyylillisesti monitahoisen myöhäisromantiikan aikana (Gustav Mahler, Richard Strauss) sävellysmuodot laajenivat, orkesterin koko kasvoi ja tonaalinen vapautuminen jatkui.
Kansallisromantiikka saavutti huippunsa tšekkien Antonín Dvorák (1841–1904, Uudesta maailmasta) ja Bedrich Smetana (1824–84, Moldau ja ooppera Myyty morsian) sekä Pjotr Tšaikovskin (1840–93, 6 sinfoniaa, baletit, 2 oopperaa, viulu- ja pianokonsertto), Edvard Griegin (1843–1907, pianokonsertto) ja Jean Sibeliuksen (1865–1957) tuotannossa. Musiikki liittyi mielellään runoon ja näytelmään: siksi romantiikka oli oopperan ja liedin suurta aikaa.
Lied = Säestetty yksinlaulu
Läpisävellys = Läpisävelletty laulu tarkoittaa, että laulun melodia, säestys tai kumpikaan ei kertaudu säkeistöittäin samanlaisena vaan vaihtelee laulutekstin eri kohdissa läpi koko laulun.
Sinfoninen runo = pyrkii kuvaamaan musiikin keinoin ulkomusiikillisia aiheita, esimerkiksi ihmisiä, taruhahmoja tai maisemia
Sonaattimuodosta romantiikan aikana
Schubertin viidennen sinfonian ensimmäinen osa on esimerkki romantiikan muuttuneesta suhtautumisesta klassisen sonaatin periaatteisiin. Kertausjaksossa pääteema on subdominantissa (aladominantti, kvinttiä alempana oleva sävellaji), mikä aiheuttaa sen, että sivuteema asettuu itsestään, ilman eri transitiota, pääsävellajiin. Menettely ainakin säästää vaivaa – onko se myös merkki väsymisestä vanhaan sonaattimuotoon?
Schubert käytti myöhemmissä sonaattimuotojensa esittelyjaksoissa useampia sävellajeja, joskus myös teemoja. Laajentamispyrkimys vaikutti koko tulevaan itävaltalais-saksalaiseen sinfoniaperinteeseen. Se oli Brucknerin ekspositioiden ja Mahlerin sonaattirakenteiden ajatus. Toisaalta Schubertin Fantasia pianolle C-duuri (Wanderer, 1822) on esimerkki päinvastaisesta: keskittämisestä, sonaatin eri osien yhdistämisestä kokonaisuudeksi. Fantasian neljä osaa perustuvat yhden teeman muunnoksille. Ykseyttä haetaan myös Lisztin pianosonaatissa h-molli (1853), joka on yksiosainen, mutta jakaantuu "normaalin" sonaatin tavoin jaksoihin. Neljän teeman vapaa käyttö eroaa klassisen sonaatin järjestyksestä.
Samaan aikaan ranskalainen Hector Berlioz muunteli teemaansa (idée fixe) Fantastisen sinfonian eri osissa sen "ohjelman" vaatimusten mukaan. Ohjelmallisuus merkitsi taas luopumista klassisen sonaatin abstraktista luonteesta. Temaattinen yhtenäisyys – teeman muunnokset – sai rakenneperiaatteena sijansa sinfonisissa runoissa. Näissä kuitenkin teemojen muotoilun ratkaisee ohjelmallisuus, ei musiikillinen muoto. Siksi niiden rakenne ei ole klassisen sonaattimuodon kontrastin ja temaattisen työskentelyn tulosta.
Mahlerin sinfonioissa laajentaminen (tonaaliset keskukset) ja fuusio (osien yhtenevyys) yhdistyvät. Näin syntyy laajoja teoksia, joita teemojen mutkikkaat suhteet pitävät koossa. Schönberg vei ensimmäisessä kvartetossaan (1904) osien yhdistämisen päätökseen: yksiosainen sävellys jakaantuu kontrastoiviin osiin, joiden teemat on johdettu muutamasta perusmotiivista.
Sonaattimuodon tehokkuutta rakenteena heikensi 1800-luvulla kaksi tärkeää kehityskulkua. Toinen oli kromaattisuuden lisääntyminen (Wagner), joka heikensi sävellajituntua. Toinen oli ohjelmamusiikki, joka ei ei enää perustunut sävellajien vastakohtaisuuteen. Mahler ja Nielsen lähestyivät tonaliteetin ongelmaa toisin: perussävellajiin pyrittiin enemmän tai vähemmän kaukaisista lähtökohdista, jolloin teos päättyy eri sävellajissa kuin alkoi.