1920
Yleistä
Chicagosta tuli 1920-luvulla tärkeä jazzkaupunki. Suurin osa siellä soitetusta jazzista oli samantapaista kuin aiemmin New Orleansissa soitettu musiikki, mutta Louis Armstrongin ja muutamien muiden johdolla Chicagossa otettiin uusi suunta, joka oli pohjana erityisesti 1930-luvun swingin solistiselle ajattelulle.
Chicagon ohella myös muissa kaupungeissa soitettiin toki jazzia. Erityisesti New Yorkissa ja Kansas Cityssä kehitettiin isojen orkesterien jazztyyliä, johon 1930-luvun big band -swing perustui. 1920-lukua kutsutaan joskus myös klassisen bluesin aikakaudeksi.
Chicago
Chicago oli tärkein jazzkeskus melkein koko 1920-luvun ajan. Kaupungin vilkas huvielämä loi täälläkin hyvät puitteet jazzin soittamiselle ja kehittämiselle. Aluksi suurin osa muusikoista oli New Orleansista Chicagoon muuttaneita sekä valkoisia että mustia muusikoita. Chicagossa kehittyi nuori valkoisten soittajien sukupolvi, joiden musiikki oli nopeampaa ja iskevämpää.
Yksi Chicagoon tulleista muusikoista oli Louis Armstrong (1901–71). Hän oli jo New Orleansissa yksi kaupungin parhaista muusikoista, mutta Chicagossa hänestä tuli edelläkävijä, joka antoi jazzille aivan uusia piirteitä. Myöhemmin Armstrong tuli tunnetuksi monista viihdelevytyksistään, mutta itse asiassa hän on jazzin historian alkuaikojen merkittävin muusikko: varmaankin kaikkein matkituin ja ihailluin improvisoija ennen Charlie Parkeria 1940-luvulla. Paljolti Armstrongin vaikutuksesta yksittäinen solisti sai päähuomion koko ryhmän improvisaation sijasta. Armstrong oli myös yksi ensimmäisistä jazzmuusikoista, jotka hylkäsivät marssimusiikista ja ragtimesta peräisin olevat vanhat, jäykähköt rytmiset mallit. Louis Armstrong oli myös taitava laulaja, ja hän onkin vaikuttanut useisiin jazz- ja viihdelaulajiin (Bing Crosby, Billie Holiday). Hän teki tunnetuksi ns. scat-laulun, jossa käytetään tekstin sijasta merkityksettömiä tavuja.
Yhtyeen kokoonpano oli sama kuin aikaisemmin: kornetti tai trumpetti, pasuuna ja klarinetti, rytmisektiossa tuuba, banjo ja rummut. Kitara korvasi usein banjon ja kontrabasso tuuban. Saksofoni (tenori) ja piano yleistyivät. Soitto oli aggressiivisempaa kuin ennen, ja yksittäinen solisti sai päähuomion.
Ensimmäinen merkittävä valkoinen jazzmuusikko, trumpetisti Bix Beiderbecke (1903–31), oli Armstrongin ohella 1920-luvun tärkeimpiä jazzmuusikkoja. Hänen pidättyväinen tyylinsä antoi mielenkiintoisen vastakohdan Armstrongin voimakkaalle ja aggressiiviselle soitolle. Beiderbecke yhdisti New Orleansin ja Chicagon vaikutteita mm. eurooppalaisen taidemusiikin ja erityisesti impressionismin tyylikeinoihin.
Muita tärkeitä muusikoita olivat pianistit Fats Waller ja Earl Hines, saksofonisti Frankie Trumbauer, rumpali Warren "Baby" Dodds ja pasunisti Jack Teagarden.
Klassinen blues
1800- ja 1900-lukujen vaihteen bluesmuusikot olivat yleensä miehiä, jotka kiersivät yksin kitaransa kanssa ympäri Pohjois-Amerikan eteläosia. Tämä ns. country bluesin perinne jatkui vielä pitkään, mutta 1920-luvulla sen rinnalle tuli melko erilainen bluestyyli, jota on kutsuttu klassiseksi bluesiksi. Se kehittyi Chicagon kaltaisissa kaupungeissa, joissa oli vilkas jazzelämä. Laulaja oli yleensä nainen ja säestyksestä huolehti jazzorkesteri. Country bluesin soittajat esiintyivät yleensä yksin, ja siten he pystyivät soittaessaan ottamaan monenlaisia vapauksia ja soveltamaan bluesin periaatteita välillä hyvin persoonallisella tavalla. Sitä vastoin klassiseen bluesiin kuului olennaisesti säestävä orkesteri, ja tämä osaltaan edesauttoi esimerkiksi bluesin rakenteen vakiintumista 12 tahdin pituiseksi.
Klassisen bluesin esittäjät olivat ensimmäisiä todellisia bluestähtiä. Ensimmäinen levy, jonka nimessä esiintyi "blues" oli Mamie Smith Crazy Blues. Sitä myytiin viikossa 75 000 kappaletta, mikä innosti levy-yhtiöitä uusien blueslevytysten tekoon. Ensin levytettiin muita naislaulajia, mutta heidän menestyksensä takia vähitellen myös country blues -artistit saivat levytystilaisuuksia. Ensimmäinen huomattava blueslaulaja oli Ma Rainey (1886–1939), mutta vuosikymmenen ja koko tyylin merkittävin laulaja oli Bessie Smith (1895–1937), joka sai lempinimen "bluesin keisarinna", Empress of the Blues. Vaikka Smith oli selvästi blueslaulaja, häntä voitaneen pitää jazzlauluperinteen "äitinä", jolta useimmat seuraavien vuosikymmenien jazzlaulajat ottivat vaikutteita. Nauttimansa arvostuksen ansiosta hän saattoi laulaa parhaiden muusikoiden, esim. Armstrongin säestyksellä.
Isot orkesterit
Vaikka Chicago olikin varsinkin 1920-luvun alkupuolen tärkein jazzkeskus, vietiin myös muissa kaupungeissa jazzin kehitystä eteenpäin. Erityisesti New Yorkissa ja hieman myöhemmin Yhdysvaltojen lounaisosissa, mm. Kansas Cityssä, luotiin pohja 1930-luvun isoille swing-orkestereille.
Jazz oli vielä 1920-luvulla tanssimusiikkia, jota soitettiin isoissa tanssisaleissa. Jotta täysin akustiset yhtyeet kykenivät saamaan riittävän volyymin näihin isoihin saleihin, orkestereihin palkattiin lisää soittajia. Tällöin täytyi myös muuttaa soittotyyliä ja soitinten tehtäviä, koska aiemmat käytännöt eivät enää soveltuneet sellaisenaan uuteen tilanteeseen. New Yorkin ja Kansas Cityn isot orkesterit omaksuivat melko erilaiset tavat lähestyä ison orkesterin soittoa. New Yorkissa, erityisesti Harlemissa, soittaneiden orkestereiden musiikki perustui tarkkoihin sovituksiin sen ajan populaarikappaleista. Tärkein orkesterinjohtaja oli Fletcher Henderson (1897–1952), joka sovittajansa Don Redmanin kanssa loi pohjan 1930-luvun soitinsektioihin jaetulle big bandille.
Hendersonin orkesteri aloitti New Orleans -tyylillä, mutta orkesterin kasvaessa melodiasoitinten polyfonian tilalle tuli soitinsektioita: trumpetit, saksofonit ja pasuunat. Vastapainona tarkoille sovituksille orkesterissa soitti monia vahvoja solisteja. Esimerkiksi Louis Armstrong soitti myös Hendersonin orkesterissa vuosina 1924-25 ja vaikutti tuolloin suuresti käsitykseen solistin asemasta. Toinen tärkeä solisti oli saksofonisti Coleman Hawkins, josta tuli 1930-luvulla yksi swing-aikakauden tärkeimmistä muusikoista. Myös nuori Duke Ellington aloitteli uraansa orkesterinsa kanssa 1920-luvulla New Yorkissa. Pitkä kiinnitys Harlemin Cotton Clubille oli tärkeä tapahtuma hänen urallaan. Sinä aikana Ellingtonista kehittyi johtava jazzsäveltäjä.
Yhdysvaltojen lounaisosissa ja erityisesti Kansas Cityssä soittaneiden orkestereiden sovitukset eivät yleensä olleet tarkkoja, vaan ne perustuivat bluesriffeille ja pitkille sooloimprovisaatioille. Tunnetuin tämän tyylin edustaja lienee Bennie Motenin (1894–1935) Kansas City Orchestra, jonka riveissä aloitti mm. Count Basie.