Länsimaisen musiikin historiassa näyttää 1900-luvun toisella vuosikymmenellä alkavan uusi vaihe. Romantiikan korostama yksilöllisyys korostuu yhä enemmän. Menneen tyylikauden mahtava rakennelma ratkeaa liitoksistaan, vanhat ilmaisukeinot on kulutettu loppuun, ne hylätään ja perinteelliset arvot tarkistetaan. Kumouksellinen liike murtautuu esiin ja erilaiset virtaukset risteilevät moninaisina. Tämä ajanjakso on verrattavissa tärkeään keskiajan ja renessanssin väliseen murrokseen.

Taustaa

Kiihkeää tunnetta ja usein uskonnollista mystiikkaa tulkitseva ekspressionistinen kuvataide kehittyi eri maissa eri tavoin esikuvinaan mm. Vincent van Goghin, Edvard Munchin, Paul Gauguinin ja Henri Matissen tuotanto. Skandinaviassa ekspressionismi merkitsi modernin taiteen läpimurtoa ja johti vapaampaan maalauksellisuuteen. Suomessa ekspressionismia edusti ohjelmallisimmin Tyko Sallisen 1916 perustama Marraskuun ryhmä. Kirjallisuuden ekspressionismi oli vahvinta 1920-luvulla. Sen parhaimpia edustajia olivat osin myös Franz Kafka ja Hermann Hesse sekä Suomessa mm. Elmer Diktonius ja Edith Södergran.

Musiikin ekspressionismi oli 1910-luvulla Wienin (II) koulukunnan piirissä ensisijaisesti Arnold Schönbergin vaikutuksesta muodostunut suuntaus, joka tavoitteli väkeviä sointivaikutuksia ja vastusti impressionismia. Ekspressionistisia vaikutteita on kuultavissa myös mm. Aleksandr Skrjabinin ja Béla Bartókin musiikissa.

Hajanaisuus ja muutoksen nopeus olivat 1900–luvun musiikin huomattavimmat piirteet. Nyt useamman yhteiskuntaryhmän ihmiset maapallon eri puolilla olivat voineet opiskella musiikkia ja kehittää kykyjään. Modernia säveltaidetta rikastuttivat uudet taidot ja tyylit. 1900-luvulla soitettiin lähes kaikkea aikaisemmin sävellettyä musiikkia, mikä oli aivan uusi musiikkielämän piirre. Radio ja levytykset levittivät tietoa kaukaisista maista. Tiedonkulun nopeus auttoi kuulijaa arvioimaan uudistuksia nopeammin kuin koskaan. Kaiken tuloksena omaperäisyyttä arvostettiin enemmän kuin aiemmin.

Musiikissa, kuten muissakin taiteissa, perinteinen muoto särkyi. Melodisuus keskittyi yksittäisiin ilmaisuvoimaisiin sävelaskeliin, jopa yksityisiin säveliin, joiden yllättävä sijoittaminen musiikin kulkuun lisäsi latausta. Musiikki menetti temaattiset ääriviivansa ja puhuttiin absoluuttisesta melodiasta, jonka ääniltä puuttui keskinäinen yhteys. Soinnuilta ja sointuyhdistelmiltä riistettiin toiminnallinen funktio, konsonanssin ja dissonanssin vastakohtaisuus hävitettiin. Puhdas kolmisointu saattoi tässä ympäristössä vaikuttaa hätkähdyttävältä. Kaikki vaikutti rytmiikkaan: tonaalisten suhteiden puute kehitti vapaan, epäsäännöllisen rytmin, jolle on ominaista rubato ja tempon jatkuva muutos. Muoto pelkistyi lyhyeksi ja usein aforistiseksi. Ekspressionismi tarkoitti ylipäänsä musiikillisten elementtien keskittämistä ilmaisun kannalta olennaiseen ja välttämättömään.

Konsonanssi ja dissonanssi

Termeillä konsonanssi ("yhteen soiva") ja dissonanssi ("riitasointu") tarkoitetaan samanaikaisesti tai peräkkäin soivien sävelien yhteen sulautumista sekä soivuuden tai sen puuttumisen astetta. Ne on koettu eri tavoin eri aikoina historiallisesta tilanteesta ja tyylistä riippuen. Esim. terssi hyväksyttiin sopusointuiseksi konsonanssiksi vasta myöhäiskeskiajalla. Jo Pythagoras huomasi, että kysymys on sävelten fysikaalisista ominaisuuksista ja että kysymys on konsonanssista, kun soivien kielten pituuksien suhde voitiin ilmaista pieninä kokonaislukuina: 1:2, 2:3 jne.. Konsonanssielämys riippuu kuitenkin myös esim. psykologisista seikoista.

Konsonanssi vs. dissonanssi