Klassismi
3.3.1 Yleistä
| Valistus |
Valistus, 1700–luvulla noussut filosofinen ajattelutapa, korosti järkeä, tiedon, kasvatuksen ja sivistyksen yhteiskunnallista merkitystä sekä suvaitsevaisuuden ja humaanisuuden ihanteita. Tunnettuja olivat ranskalaiset filosofit Montesquieu ja Voltaire. Yhteistä kaikille valistusfilosofeille oli tiedon ja ihmisen oman ajattelun puolustaminen auktoriteetteja vastaan. Valistukseen liittyi usein edistysajatus ja ajatus ihmisen vapautumisesta luonnon kahleista: valistus saikin aikaan kehitystä mm. tiedonvälityksen ja kansansivistyksen aloilla. Nouseva luonnontiede ja tekniikka olivat keskeisessä asemassa.
| Porvarissäädyn vaikutus |
Nousevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen rinnalle Euroopassa rakennettiin kulttuuri, jonka lähtökohdat olivat aatelis-yläluokkaiset, mutta joka suuntautui kohti Ranskan vallankumouksen ihanteita: vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Musiikin harjoittamisen keskuksia olivat suuret kaupungit ja hovit. Musiikkia harrastettiin aateliston ja porvariston salongeissa ja kodeissa, myöhemmin yhä enemmän julkisissa konserteissa. Siitä tuli jokaisen oikeus, ja siihen syntyivät kaupalliset mekanismit: konserttilaitos, nuottien kustantaminen, soitinrakennus, opetus ja oppikirjat sekä musiikkikritiikki.
| Rokokoo ja galantti tyyli |
Mahtipontinen barokki sai 1700-luvun alkupuolella väistyä kevyen rokokoon tieltä. Ranskan vallankumoukseen 1789 asti kaikkialla Euroopassa vallitsi hienostunut hovieleganssi, joka löi leimansa kulttuuriin pukeutumisesta ja huonekaluista arkkitehtuuriin, kuvataiteisiin ja musiikkiin saakka. Musiikissa rokokoota vastasi Ranskassa alkanut ns. galantti tyyli (n. 1700–1750), jota voi pitää siirtymävaiheena barokista wieniläisklassismiin ja joka kehittyi vastavaikutuksena polyfoniselle tyylille. Tunnusomaista galantille tyylille on homofoninen rakenne ja muodon huoliteltu kepeys ja vapautuneisuus. Tämän ajanjakson edustajia ovat mm. Couperin, J. C. ("Lontoon") Bach, Pergolesi, Domenico Scarlatti ja Rameau.
| Mannheimin koulukunta |
Mannheimin koulukunnan orkesterimusiikissa tarkoin kirjoitetut säestysäänet korvasivat kenraalibasson, barokin terassidynamiikan tilalle tulivat crescendo ja diminuendo. Mannheimissa haluttiin kehittää orkestereiden teknistä taituruutta ja orkesterimusiikin muotorakenteita (neliosainen sinfonia) sekä luoda uusia orkesteritehokeinoja. Koulukunta kiinnitti huomiota yhteissoittoon, jousituksiin ja fraseeraukseen samalla kun puhaltimia käytettiin itsenäisesti.
Mannheimin koulukunta merkitsi uuden sävellystyylin alkua: alettiin käyttää lyhyitä, kahden tai neljän tahdin mittaisia säkeitä ja teemoja. Tärkeintä oli kuitenkin, että teemoja asetettiin toisiaan vastaan. Kun sävellykset olivat aikaisemmin perustuneet yhteen tunnelmaan tai teemaan, mannheimilaisten musiikissa olennaisia olivat jaksojen väliset kontrastit. Näin olivat valmiina klassismin perusajatukset.
| Oopperan ja soitinmusiikin aikaa |
Klassismi oli oopperan ja soitinmusiikin aikaa. Italialainen ooppera hallitsi maailman musiikkielämää; oopperoiden alkusoitoista ja aarioiden säestyksistä saivat alkunsa orkesterille säveltämisen uudet muodot. Valistus, järjen aikakausi, tuki kehitystä, joka rakentui selkeydelle, logiikalle ja ajatusten kehittelylle. Aika oli kypsä sinfonialle ja sonaattimuodolle.
3.3.2 Sävellysmuodot
| Klassiset muodot |
Klassisiksi muodoiksi nimitetään wieniläisklassisen tyylin keskeisiä sävellysmuotoja. Ne eivät esiinny pelkästään klassisen kauden musiikissa, vaan osa niistä oli käytössä jo barokin aikana, ja niitä kaikkia käytetään myös romantiikan musiikissa. Keskeistä näille muodoille on selkeys, jonka ne saivat wieniläisklassisilta säveltäjiltä. Useimpien klassisten muotojen perusajatuksena on kahden eri sävellajissa olevan teemamateriaalin asettaminen vastakkain. Pää- ja sivusävellajin vastakohtaisuus on näiden muotojen kantava voima.
| Rondo |
Rondo on luonteeltaan kevyehkö ja rytmiltään tanssinomainen sävellys, jossa ensimmäinen, päätaite, kertautuu aina pääsävellajissa erilaisten sivutaitteiden välissä ja jälkeen. Yleisimmin rondomuoto esiintyy klassismin ajan sonaattien tms. finaalissa. Rondon selkeimmät ja omaleimaisimmat ilmentymät ovat ne, joissa on kaksi erilaista sivutaitetta. Tästä seuraa, että rondo koostuu tavallisimmin viidestä tai seitsemästä itsenäisestä taitteesta: ABACA tai ABACABA. Yksinkertaisena rondona voidaan pitää myös muotoa ABABA. Rondomuoto on aina ollut avoin erilaisille rakennemuunnelmille.
Esimerkki. Mozart: Rondo a-molli
| Variaatiomuoto |
Variaatiomuoto eli muunnelmamuoto sisältää teeman ja joukon sen pohjalta tehtyjä muunnelmia. Se voi esiintyä sekä itsenäisenä sävellyksenä että moniosaisen teoksen osana. Muuntelun kohteena voivat olla teeman melodia, harmonia tai rytmi, useimmiten jossain määrin kaikki kolme samanaikaisesti. Teeman kuviointi, rytminen muuntelu, esim. tahtilajin vaihtaminen, soinnutuksen muuttaminen, melodinen variaatio ja kontrapunktinen variaatio (imitaatio ym.) ovat yleisiä keinoja.
| Sonaattimuoto |
Sonaattimuoto perustuu toisaalta vastakohdan, toisaalta yhtenäisyyden periaatteeseen. Yleensä asetetaan vastakkain kaksi sävellajia ja kaksi erilaista teemaa. Rakentuminen samalle, toistuvalle teemamateriaalille puolestaan korostaa osien yhtenäisyyttä. Täyteen mittaansa sonaattimuoto kehittyi wieniläisklassismin aikana, jolloin sävellysten rakentaminen arkkitehtonisiksi kokonaisuuksiksi muutenkin kohosi kukoistukseensa.
Klassisessa sonaatissa on kolme osaa: sonaattimuotoinen ensimmäinen osa, lyyrinen ja melodinen keskiosa ja nopea finaali (kuvan neliosainen muoto on tavallisempi sinfonioissa). Sonaattimuoto on kehysrakenteinen. Se koostuu esittely-, kehittely- ja kertausjaksoista.
Esittelyjakso
Esittelyjakson tehtävä on esitellä osan sävellysmateriaali. Se jakautuu taitteiksi: päätaite (pääteema) pääsävellajissa, sivutaite (sivuteema) huippu- tai jossain muussa lähisukuisessa sävellajissa. Pääteemaa kuvaillaan tavallisesti luonteeltaan dramaattiseksi ja voimakkaaksi. Sen yhdistää sivutaitteeseen välike, jonka lopussa on usein uuden sävellajin dominanttiurkupiste. Tämä saa aikaan odotuksen tunnun. Sivutaitteessa voi olla sivuteeman lisäksi myös lopputeema. Sivuteemaa kuvataan usein pääteemalle vastakkaiseksi, lyyriseksi ja melodiseksi. Lopputeema esiintyy suurimmassa osassa sonaattimuotoisia sävellyksiä. Luonteeltaan se ei ole yhtä tärkeä kuin kaksi muuta teemaa.
- Kehittelyjakso
- Kehittelyjakso on tärkein ja usein dramaattisin sonaattimuodon jakso. Pääteeman ja sivuteeman vastakohtaisuus, keskinäinen jännitys ja ristiriita ilmenee, paitsi niiden erilaisessa luonteessa, nimenomaan sävellajisuhteiden kontrastina. Kehittelyjaksossa näitä teemoja kehitellään, muunnellaan ja asetetaan uusin yhteyksiin. Jaksolle on ominaista tonaalinen vaihtelevuus. Pääsävellajia vältetään.
- Kertausjakso
- Kertausjaksosssa esittelyn aineisto kerrataan useimmiten lähes sellaisenaan. Selvin ja aina toteutuva muutos on tonaalinen: kaikki teemat ovat pääsävellajissa, kontrasti on poistunut.
Sonaattimuodon alussa, ennen esittelyjaksoa, voi varsinkin laajoissa orkesterisävellyksissä olla erillinen johdanto, jolle on tyypillistä hitaahko tempo. Myös kertausjakson jälkeinen ylitaite eli coda on tavallinen.
| Sonaatti ja sonatiini |
Klassismin ajalla sonaatti on keskeinen sävellysmuoto. Ensimmäinen osa on tärkein, nopeatempoinen ja dramaattinen, sonaattimuotoinen. Toinen on usein hidas, lyyrinen ja melodinen, tavallisimmin ensimmäisen osan sukulaissävellajissa (rinnakkais-, huippu- tai muunnossävellaji). Kolmas osa (sinfoniassa neljäs), finaali, on lähes aina nopeatempoinen ja liikkuu pääsävellajissa. Rakenteena on yleensä rondo- tai sonaattimuoto, joskus variaatiomuoto. Klassisessa sonaatissa, erityisesti sen johdannaisissa: sinfoniassa ja kamarimusiikissa, voi olla vielä neljäskin osa. Perinteisesti se on menuetti, Beethovenin keskituotannosta lähtien usein scherzo. Menuetti tai scherzo sijoittuu tavallisimmin osista kolmanneksi, hitaan osan ja finaalin väliin.
Esimerkki. Haydn: Piano sonata in D
Sonatiinilla tarkoitetaan pientä moniosaista sävellystä, joka pääpiirteissään noudattaa sonaatin rakennetta. Osat ovat tavallisesti lyhyempiä kuin sonaatin osat ja niiden lukumäärä voi olla pienempi. Sävellyksen yleisilme on sonaattia kevyempi. Soittoteknisesti sonatiini on vähemmän vaativa.
Esimerkki. Mozart: Sonatiini
Sonaatteja ja sonatiineja soitettiin klassismin aikana lähinnä yksityissalongeissa. Vähälukuisten julkisten konserttien ohjelmassa sonaatti esiintyi harvoin. Beethovenin pianosonaateista tiettävästi vain yksi on esitetty julkisesti hänen elinaikanaan. Harrastelijoille sävellettiin paljon teknisesti helppoja teoksia myös pedagogisiin tarkoituksiin.
| Konsertto |
Konsertolla on oma sonaattimuotonsa, jossa esittelyjakson yleensä esittää orkesteri yksinään. Solisti tulee mukaan vasta esittelyn kertauksessa, joka ei juuri koskaan ole rakenteeltaan sama kuin orkesteriekspositio (ekspositio = esittely). Kertausjakson loppuun liittyy kadenssi, jonka solisti voi improvisoida ilman säestystä – nykyään soitetaan yleensä valmiiksi sävelletty kadenssi. Esim. Mozartin konsertoissa muoto vaihtelee suuresti. Oman tyyppinsä muodostaa vielä lyhennetty sonaattimuoto, jossa kehittely on supistunut vain lyhyehköksi välikkeeksi tai puuttuu kokonaan. Tällainen muoto esiintyy usein sonatiineissa, sonaattien keskiosissa sekä yksiosaisissa sonaattimuotoisissa sävellyksissä, esim. alkusoitoissa.
Esimerkki. Mozart: Konsertto pianolle ja orkesterille: