Sadut ovat yksi kirjallisuuden lajityyppi ja niiden vaikutukset ovat nähtävissä maailmankirjallisuudessa. Kansansadut ovat nimensä mukaisesti syntyneet alun perin kansan suussa. Yhteisön vanhimmat ja arvostetuimmat kertoivat nuotiotulilla eri-ikäisten viihdykkeeksi satuja ja tarinoita. Vanhin arabialainen satuperintö juontaa nykytutkimuksen valossa aina 900-luvulle asti. Satujen aiheet ovat melko samanlaisia eri puolilla maailmaa ja sadut ovat vaeltaneet vuosituhansien aikana maasta ja maanosasta toiseen.
Taidesatujen historia on lyhyempi ja ne ovat syntyneet yksittäisten satukirjailijoiden luomisvoiman tuloksena. Tanskalainen Hans Christian Andersen ja suomalainen Zacharias Topelius ovat vaikuttaneet keskeisesti pohjoismaisen taidesadun kehitykseen ja uudistumiseen.
Saksalaiset Grimmin veljekset, Jacob ja Wilhelm Grimm, keräsivät kaksi sataa vuotta sitten kokoelman kansansatuja, joissa ynseät äitipuolet kohtelevat lapsiaan kaltoin, vanhemmat veljet jallittavat perheen kuopusta mennen tullen ja noidat kietovat hyväuskoisia pauloihinsa.
Jo satoja vuosia sitten satujen ja tarinoiden kuuntelu ja niiden ääneen kertominen havaittiin hyödylliseksi ja hauskaksi ajanvietteeksi. Kertojina olivat yhteisön vanhimma, jotka satujen avulla välittivät nuoremmille yhteisön sääntöjä, tapoja ja arvoja. Nuotion tai kynttilän valossa kerrotut sadut vahvistivat kyläyhteisön yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Satujen maailmassa kaikki on mahdollista. Satujen tapahtuma-aikaa ja -paikkaa ei määritellä tarkasti, sillä usein puhutaan olipa kerran -ajasta. Miljöönä voi olla synkkä metsä, linna, pieni kylä, jota asuttavat kuninkaalliset, sikopaimenet, ison sisarussarjan nuorimmaiset sekä monet satuolennot ja eläimet. Saduissa on yleensä jokin yliluonnollinen tai mielikuvituksellinen elementti tai hahmo ja satujen yllätyksellisissä käänteissä käytetään paljon taikakeinoja.
Lapsille opetetaan moraalia satujen ja tarinoiden kautta. Sadun maailma on jyrkän kaksijakoinen: on hyviä ja sydämellisiä sankareita sekä kieroja, pahantahtoisia ja omaa etuaan ajavia pahoja ihmisiä. Sadun voima on kärjistämisessä.
Satujen selkeät luonnetyypit alleviivat satujen opettavaisuutta. Loppuratkaisu on aina sadun sankarin näkökulmasta onnellinen tai seesteinen, ja tämä vahvistaa lapsen uskoa oikeudenmukaisuuteen. Rehellisyys, uskollisuus ja hyvä käytös palkitaan.
Parhaimmillaan saduista saa pohdinnanaiheita moraalia, elämänkatsomuksia, tapatietoutta ja tunne-elämää käsitteleviin keskusteluihin. Saduissa jo lapsi oppii tuntemaan lämpöä ja empatiaa toista kohtaan tai tajuaa, ettei onni löydy tavarasta, vaan jostain henkisemmästä. Satujen avulla lapsi oppii myös tunnistamaan tunteitaan: jännitystä, pelkoa, murhetta ja iloa. Satukirjallisuus voi rohkaista, lohduttaa ja tukea lapsen itsenäistymistä, sillä saduissa käsitellään pelkoja, pettymyksiä, toiveita ja haaveita. Pitkien satujen kuunteleminen harjaannuttaa keskittymiskykyä ja lisää sanavarastoa. Eri kulttuureista peräisin olevat sadut edistävät moniarvoisuutta ja kansainvälisyyttä.