Oppimisympäristöissä korostetaan ihmisten vuorovaikutuksen mahdollisuutta, kohtaamista, kuulluksi tulemisen kokemusta ja kokonaisvaltaista oppimista mahdollisimman monien aistien kautta. Tavoitteena on, että oppilas voi tasapainoisesti käyttää ajatteluaan, tunnettaan ja tahtoaan niin koulupäivän kuin oppitunnin aikana.

Oppimisprosessissa vaihtelevat tasapuolisesti primaarikokemus, keskustelu, kuuntelu, yhteistoiminnallisuus ja yksin työskentely. Yhdessä saadut oppimiskokemukset vahvistavat oppimista entisestään. Uusia opetusmenetelmiä ja oppimisympäristöjä otetaan käyttöön eri ikävaiheissa, esimerkiksi opetussuunnitelman nivelvaiheissa ja esimerkiksi siirryttäessä luokanopettajavaiheesta aineenopettajavaiheeseen ja lukioon. Oppimisympäristöksi luetaan oppilaan koko elinpiiri, kuten lähiympäristö, luontokohteet, kaupunkiympäristö, kulttuurikohteet, liikuntapaikat, tieto- ja viestintätekniikan mahdollistamat ympäristöt sekä ympäristöt, joita on luotu yhteistyössä esimerkiksi kaupungin/kunnan eri toimijoiden kanssa.

Oppilaan motivoiminen on opettajan suurimpia haasteita. Ratkaisevaa on positiivisen ilmapiirin luominen. Ohjauksessa ja palautteenannossa korostetaan kannustavaa ja rohkaisevaa näkökulmaa. Opetus järjestetään aina siten, että oppilas kokee oppimisen itselleen mielekkääksi.

Opettaja toimii monessa roolissa, hän on opettaja, suunnittelija, tutkija, ohjaaja ja tukija; hän osallistuu tavoitteiden määrittelyyn yhdessä opiskelijoiden kanssa; auttaa tiedon muodostuksessa, vaikuttaa elävän sosiaalisen vuorovaikutuksen syntyyn; käyttää sellaisia opetusmenetelmiä, jotka perustuvat yhteistoiminnallisuuteen; kannustaa itseohjautuvuuteen ja tarjoaa näkökulmia; rohkaisee ja kannustaa sekä oppimiseen että yhteistyöhön; kehittää yhteistoiminnallisuutta ja sosiaalisia taitoja; on oppilaan tukena eikä rankaise virheistä.

Opettaja nähdään sekä taiteilijana että tutkijana, aloitteellisena, maailmasta ja ympäristöstä kiinnostuneena, totuudellisena, uudistumiskykyisenä ja harjoittelevana ihmisenä. Opettajuuden lähtökohtana on opettajan itsekasvatus. Opettaja vaikuttaa lapseen ja nuoreen koko olemuksellaan. Taiteilija- ja tutkijaopettaja, omaa työtään tarkkaileva ja opetustaan reflektoiva opettaja, kehittää ja soveltaa omaa näkemystään; aloitteellinen opettaja innostaa, motivoi ja poistaa tekijöitä, jotka kuormittavat liikaa sekä antaa haasteita; maailmasta ja ympäristöstään kiinnostunut opettaja ymmärtää oppilasta; totuudellinen opettaja on aito ja uskottava; uudistumiskykyinen opettaja edistää kokeilua ja soveltamista; harjoitteleva opettaja seuraa oppimista ja rohkaisee itseohjautuvuuteen.

Lapsilähtöinen pedagogiikka lähtee liikkeelle siitä, että kasvattaja ei voi etukäteen tietää, mitä lapsesta ja nuoresta tulee myöhemmässä elämässään. Hän voi kuitenkin mielessään nähdä, millaiseksi nuori aikuisena voi tulla. Tarvitaan tasa-arvoa, joka oppilaiden/opiskelijoiden ja opettajien kesken näkyy pyrkimyksenä siihen, että oppilas kokee olevansa tasa-arvoinen keskustelija opettajansa rinnalla, vaikka hänen tiedollinen osaamisensa ei olisikaan samalla tasolla. Tältä pohjalta yhteistoiminnallisuus tukee oppilaan sosiaalista kehitystä ja itsetuntemusta.

Oppimisen olennaisena käsitteenä toimiikin vapaus, ja ihminen nähdään vapaana silloin, kun hän toteuttaa omaa itsenäistä ja yksilöllistä eettistä oivallustaan ja toimii rakkaudesta tekoon. Toisin sanoen toiminta on vapaata, kun sen motiivit ovat peräisin puhtaasta ajattelusta, jonka taustalla on moraalisen intuition kyky. Tämän tason taustalla on näkemys siitä, että ihminen on itsestään tietoinen henkinen olento. Steinerpedagogiikkaan liittyy pyrkimys järjestää opetus tavalla, joka tuottaisi oppilaalle ja opiskelijalle terveyttä myöhempää elämää varten. Tähän liittyy Anton Antonovskyn kehittämä käsite salutogeneesi, terveyden luominen. Antonovskyn tutkimusten mukaan terveyttä tuottavat yhtenäisyyden ja koherenssin kokemuksen lisäksi kokemus nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta; osallisuus sosiaaliseen oppimisyhteisöön ja ylipäätään fyysistä, psyykkistä ja henkistä hyvinvointia. Steinerpedagogiikan erityiset pyrkimykset oppimisen lisäksi ovat juuri nämä.

Olennaista oppimisessa on, että oppilas ja opiskelija kokee yhtenäisyyttä ja koossapysyvyyttä, että maailma koetaan mielekkäänä ja ymmärrettävänä. Tämä johtaa siihen, että oppilas ja opiskelija haluaa ymmärtää maailmaa; hän uskoo voivansa osallistua ja sitoutua maailmaan ja hänellä on siihen tietoa ja taitoa; lisäksi oppilas kokee osallistumisen ja sitoutumisen merkitykselliseksi. Opetuksessa pyritään oppilaan aktiivisuuden maksimoimintiin ja opettajajohtoisuuden minimointiin. Tämä edellyttää opettajalta oppilaan yksilöllisyyden kunnioitusta sekä luovaa lähestymistapaa opetukseen.

Oppiaineiden välinen integraatio ja poikkitieteellinen ja -taiteellinen lähestymistapa tukevat oppimista. Siksi on hedelmällistä kehittää niitä taitoja, joita voi siirtää oppiaineesta toiseen; tällaisia taitoja ovat esimerkiksi kädentaidot, vuorovaikutustaidot ja ajattelun taidot.