Steinerpedagogiikassa korostuu kasvavan ihmisen ikäkauden huomioiminen ja ikäkaudelle tyypillisten kehitysvaiheiden kuvaaminen. Jo 1700-luvun valistusfilosofi Rousseau edusti kehitysvaiheajattelua ja näki lapsen ja aikuisen erilaisuuden. ”Lapsilla on oma omituinen tapansa käsittää, ajatella ja tuntea; mikään ei ole mielettömämpää kuin koettaa niiden sijalle tyrkyttää meidän käsitys-, ajatus- ja tuntemistapaamme”^[1].

Ajatus yleisistä elämänkulkua ohjaavista kehitysvaiheista on paljon Rousseautakin vanhempaa viisautta. Jo Pythagoras ja Hippokrates jakoivat elämän tietyin piirtein erottuviin jaksoihin. Antiikin Kreikassa todettiin, että seitsemäs ja neljästoista ikävuosi muodostavat kasvuiän ratkaisevimmat taitekohdat. Myös keskiajan elämänmuodot ritarilaitos ja katolinen kirkko sovelsivat vanhaa periodijakoa, jossa elämä etenee suurin piirtein seitsenvuotisin askelin. Kunakin ikäkautena ihminen katselee maailmaa kuin eri ikkunasta.^[2]

Rudolf Steiner^[3] puhui ja kirjoitti paljon seitsenvuotiskausista ja Maria Montessori^[4] herkistä kausista. Steinerin mukaan opetusmenetelmät voi valita lapsen kehityksen mukaan. Yksittäinen opettaja havainnoi oppilaiden kehitystä ja olemusta ja pyrkii toimimaan eri tilanteissa luovasti ja tarkoituksenmukaisesti. Koulun opetussuunnitelma ja toimintakulttuuri rakentuvat kehityspsykologisen tutkimuksen avulla

Steinerpedagoginen ikäkausiopetus ihmisen kehityksessä havaittaviin mukaan on havaittavissa niin sanottuja seitsenvuotiskausia. Ensimmäinen ikäkausi syntymästä koulukypsyyteen on tahdon ja toiminnallisuuden kehityksen päävaihetta, jolloin lapsi suurelta osin jäljittelee toiminnassaan aikuista. Kasvun painopiste on fysiologisessa kehityksessä. Aika koulukypsyydestä murrosikään eli 6–7 vuoden iästä 13–14-vuotiaaksi on emotionaalisen kehityksen päävaihetta. Opetuksessa suositaan taiteellista lähestymistapaa, ja kasvun painopistealueena on tunne-elämän kehitys. Kolmannessa kehitysvaiheessa, joka kestää murrosiästä täysi-ikäisyyteen eli 13–14-vuotiaasta 18–21 vuoteen, painottuu omakohtaisen ajattelun kehittyminen.^[5] Todellisuudessa lapsen kehitys ei ole yksiselitteistä ja opetussuunnitelmissa kuvattuja yleisiä lainalaisuuksia noudattelevaa. Yksilölliset erot ovat suuria, ja mitä erilaisinta kasvua ja oppimista tapahtuu koko ajan. Steinerpedagoginen opetussuunnitelma huomioi kuitenkin kehitysvaiheiden ja ikäkausiajattelun perusviisauden. Opetusmenetelmien täytyy muuttua, kun oppilas muuttuu ja kehittyy. Varhaiskasvatuksessa maailmaa tehdään ymmärrettäväksi ensisijaisesti toiminnan avulla. Alakouluikäisen kehitykselle on hyväksi ymmärtää maailmaa enemmän sydämellä. Tällöin opetuksen kannattaa pyrkiä vaikuttamaan erityisesti tunnekokemuksiin. Yläkoulussa ja lukiossa maailmaa pyritään ymmärtämään yhä enemmän ajattelulla todeksi. Lahjakkuus kehittyy tietyssä järjestyksessä eikä vaiheiden yli ole viisasta hyppiä.

Kehitysvaiheajattelun peruspainotuksia

Ikäkausi syntymästä koulukypsyyteen eli 6–7 ikävuoteen asti

– Tahto, toimintaan aktivointi

– Hyvyys

– Kehollisuus

– Konkreettisen ajattelun vaihe

– Leikki, turvallisuus, toiminnallisuus, lämpö, ilo, vilpitön rakkaus, ympäristön vaikutus, mielikuvitus

– Mallioppiminen ja jäljittely

– Kasvattaja on turvallinen esikuva

Ikäkausi koulukypsyydestä murrosikään eli 6–7 vuodesta 13–14-vuotiaaksi

– Tunne, tunteen ja mielikuvituksen aktivointi

– Kauneus

– Elollisuus, rytmisyys

– Taiteellisuus, elävät mielikuvat

– Opettaja on luonnollinen auktoriteetti ja kanssaoppija

– 8–9 vuoden iässä ajattelu alkaa muuttua konkreettisemmaksi, itsearviointitaidot kehittyvät ja yksilöllisyys vahvistuu

Ikäkausi murrosiästä aikuisuuteen eli 13–14-vuotiaasta 18–21 vuoden ikään

– Ajattelu, älyn aktivointi

– Totuus

– Sielullisuus

– Oman minuuden löytäminen, itsearviointikyky

– Opettaja on asiantuntija, joka osaa jakaa asiantuntijuuttaan

– 13–14 vuoden iässä ajattelu alkaa muistuttaa enemmän aikuisen ajattelua. Tämän ikäiselle on kuitenkin vielä tyypillistä ajattelun mustavalkoisuus, tunne-elämän ailahtelevaisuus ja rajojen etsiminen.

On tärkeää ymmärtää, että alkuopetuksessa oppilaalla on tarve oppia uusia asioita ilman oman mielipiteen muodostuksen pakkoa ja ylemmillä luokilla taas oppiminen tapahtuu nimenomaan keskustelussa, eri näkökulmia tarkastelemalla ja omien oivallusten ja päättelyketjujen kautta. Yläluokilla sen sijaan maailman eettisistä ongelmista on luontevaa keskustella abstraktisti ja yleismaailmallisesti.

Alkuopetuksessa monin kohdin on viisasta hyödyntää vielä oppilaiden jäljittelytaipumusta ja muistia. Parhaiten kasvattava kokonaisvaltainen oppiminen tapahtuu alkuopetuksessa konkreettisesti ja käytännönläheisesti tekemällä asioita. Alkuopetuksen aikana lapsen mielikuvitus ja ajattelu eivät ole samalla tavalla toisistaan eriytyneitä kuin aikuisella. Tällöin keskeistä on aistiminen ja tavoiteltavaa on moniaistinen oppiminen. Arjessa on hyvä olla paljon liikettä, leikkiä ja luontoa. Pulpetin äärellä istuminen ei kehitä monipuolisesti ihmistä.

Steiner luonnehti 12 eri aistia (minäaisti, ajatusaisti, puheaisti, kuuloaisti, lämpöaisti, näköaisti, makuaisti, hajuaisti, tasapainoaisti, liikeaisti, elämänaisti ja kosketusaisti) ja sitä miten aisteja kehitetään eri tavoin eri ikäisten kanssa. Neljää viimeksi mainittua kutsutaan usein alemmiksi aisteiksi ja niitä pyritään aktivoimaan erityisesti esi- ja alkuopetuksessa. Niiden herättämistä (esim. oppitunnin rytminen osa) ja kehittämistä pidetään tärkeänä pohjana kehittyville kognitiivisille taidoille

Dosentti Taina Kinnusen^[6] mukaan nykyisen luonnontieteellisen tutkimuksen pohjalta voidaan puhua jopa reilusta kolmestakymmenestä eri aistista, joista osa on tiedostamattomia ja osa tiedostettuja. Alkuopetuksessa ruokitaan intoa uuden oppimiseen ja hyödynnetään leikin, satujen, ilon ja mielikuvituksen mahdollisuudet. Koska ensimmäisen ja toisen luokan oppilaan ajattelu on konkreettista, tulee myös opetuksen olla konkreettista. Ajattelun taitojen tulee antaa kehittyä vähitellen. Kolmannelle luokalle tultaessa looginen päättely alkaa vähitellen kehittyä ja toden ja kuvitellun raja vahvistuu. Edelleen konkreettinen ja havainnollistava opetus on tärkeää. Tästä eteenpäin on kehityspsykologisesti perusteltua vähitellen hyödyntää oppimisessa oppilaiden metakognitiota eli kykyä arvioida omaa suoritustaan. Moraalin ja luovuuden kehittymiseksi alkuopetusikäisen annetaan elää myös mielikuvituksekasta satujen ja leikin täyttämää lapsuuden maailmaa.

^[1] (Rousseau 1933, 126, alkuteos 1762)

^[2] (Paalasmaa 2014, 71-72)

^[3] (1983; 1989)

^[4] (1940; 1989)

^[5] (Paalasmaa 2009; Steiner 1989; 1996.)

^[6] (2011)