Steinerpedagogisessa oppimiskäsityksessä erityistä on sen ajallinen ulottuvuus: lapsen ja nuoren ei ajatella oppivan kaikissa ikävaiheissa samalla tavalla: alle kouluikäisen oppimista leimaa jäljittely. Alle seitsemänvuotias lapsi oppii jäljittelemällä lähellä olevia aikuisia. Siksi päiväkodissa ja esikoulussa opettajan itsekasvatuksen merkitys korostuu: opettajan on kehitettävä itseään jäljittelemisen arvoiseksi ihmiseksi. Tämä kyky oppia jäljittelemällä säilyy jopa 9 vuoden ikään saakka. Kyse ei ole behavioristisesta oppimiskäsityksestä; siihen ei liity palkkioita tai rangaistuksia, vaan näkemys, että lapsi jäljittelee luonnostaan aikuisia ja aikuinen pyrkii itseään kehittämällä olemaan mallioppimisen arvoinen aikuinen.

Simo Skinnarin^[1] käyttämä termi pedagoginen rakkaus sopii alakoululaisen oppimista kuvaamaan paremmin kuin perinteisesti steinerpedagogiikassa käytetty termi auktoriteetti. Sana auktoriteetti sekoitetaan helposti autoritääriseen, mistä ei kuitenkaan ole kysymys. Tarkoitus ei ole pelon tai keinotekoisen valta-aseman avulla opettaminen.

Steinerpedagogiikassa käytetään joskus käsitettä tietoisuuden evoluutio. Sillä tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan lapsen ja nuoren terveen kehityksen toistaa ihmiskunnan historian kulttuurikausia, esimerkiksi kolmasluokkalaisen ulottuville pyritään tuomaan muinais-egyptiläisen kulttuurin virikkeitä, kuten mittaamista, viljelyä ja rakentamista. Toisaalta murrosiässä nähdään tapahtuvan samanlainen kuvaannollisten horisonttien laajentuminen kuin renessanssiin ja suuriin löytöretkiin liittyy. Tietoisuuden evoluutio on opettajan työväline, jotta hän osaisi muuntaa opetusaineistoaan ja suhtautumistaan eri-ikäisiin riittävästi, sitä ei opeteta oppilaille.

Steinerpedagogiikassa korostetaan yksilönkehitykseen liittyvien ja kuuluvien kehityskriisien merkitystä yksilön kehittymiselle itsenäiseksi, ajattelevaksi yksilöksi. Keskeinen varhaiskouluajan kriisi on 9-vuotiaan kriisi. Tässä kriisissä lapsi kokee erillisyytensä perheestään ja muusta maailmasta, mikä voi johtaa esimerkiksi suureen yksinäisyyden tunteeseen. Toinen tärkeä kouluajan kehityskriisi tulee murrosiän vaiheessa, jolloin nuori ei ole enää vastaanottavainen ulkopuolisille sielullisuuteen vaikuttaville virikkeille, vaan alkaa rakentaa tähän mennessä vastaanottamaansa ainesta omaksi sielunelämäkseen.

^[1] (2004)