Uskon/toivon olevani nykyään hyvä kuuntelija ja vuorovaikuttaja. Minua kiinnostaa aidosti muiden jutut ja pystyn tarvittaessa ottamaan osaa keskusteluihin. Vaikka kuvailisin viiden vuoden takaista itseäni melko huonona vuorovaikuttajana, olen aina ollut hyvä muiden huomioon ottamisessa keskusteluissa. Omaa mieltäni painaa, jos tajuan tilanteen jälkeen, että joku ei saanut asiaansa sanotuksi. Jos innostun puhumaan liikaa, tajuttuani häpeän miten en antanut toiselle mahdollisuutta puhua. Onnistun yleensä vuorovaikutustilanteiden osalta paremmin pienissä ja tutuissa tilanteissa kuin yllättävissä tilanteissa suurissa joukoissa. Näin onkin varmasti suurimmalla osalla ihmisistä.

Vuorovaikutustilanteissa minulla on vieläkin runsaasti kehittymisen varaa itse tilanteeseen menemisessä. Luon paljon kauhuskenaarioita siitä, miten pieleen jokin tilanne voisi mennä ja löydänkin itseni harmittavan usein jännittämästä täysin turhia asioita.

Osaan lukea hyvin muiden ihmisten eleitä ja ilmeitä ja olen sen myötä itsekin tajunnut käyttäväni nonverbaalia viestintää paljon puhuessani. Käteni heiluvat aina kun selitän jotain ja yritän saada viestini perille elehtimällä tai lisäämällä ilmeitä kertomaani. Koen tämän vahvuutena, sillä ainakin itse pidän elehtivää vuorovaikutustyyliä usein värikkäämpänä ja mielenkiintoisempana seurata kuin eleetöntä tyyliä.

Vuorovaikutustapani luonnollisesti vaihtelevat, kun puhun eri ihmisille. Kohtaan esimerkiksi ystäväni, isovanhempani ja viranomaiset eri tavoilla. Ystävieni seurassa puhun ajattelematta paljon, äänekkäästi ja useinkin rivoa kieltä käyttäen. Isovanhemmilleni puhuessa vuorovaikutukseni on rauhallisempaa, arvostavampaa ja ajattelen ennen kuin puhun, jotta välttäisin ruman kielen käytön ja välinpitämättömät sekä mustalla huumorilla varustetut kommentit. Viranomaisten tai esimerkiksi asiakaspalvelijoiden kanssa toimiessani persoonani ei näy niin vahvasti vuorovaikutuksessani. En heiluttele käsiäni niin paljon kuin normaalisti ja äänensävyni on erilainen.

Minulla ei vielä ole paljon kokemusta opettajuudesta, mutta opettajana tulen varmasti myös ottamaan uuden ”vuorovaikutusroolin” käyttöön. Uskon olevani opettajana persoonani mukainen, mutta rauhallisempi ja sanoissani selkeämpi kuin esimerkiksi perheeni kesken, sillä lapsien kanssa toimiessani olen huomannut ainakin näiden piirteineni muuttuvan. Kun olen vuorovaikutustilanteissa kouluikäisten lasten kanssa, en (monien ihmisten tavoin) lässyttä heille. Tämä tapa oikeastaan jopa ärsyttää minua hieman. En tietenkään puhu lapsille täysin samalla tavalla kuin aikuisille, mutta mielestäni olisi tärkeää, että kouluikäiset lapset tuntisivat itsensä mahdollisimman tasavertaisiksi aikuisten kanssa vuorovaikutustilanteissa ja koenkin lässyttämisen asettavan heidät automaattisesti niin sanotusti alempaan asemaan.

Opettajan toimijuutta ns. etäisenä asiantuntijana arvostetaan autoritaarisen opettamisen mallissa, mutta jos dialogissa opettaja pitäytyy tässä roolissa, avoimen kohtaaminen estyy. Tämä johtaa dialogin epäonnistumiseen (Vuorikoski & Kiilakoski, Kenen kasvatus? 2005, 329.) Pidän itse todella tärkeänä oppilaan tasa-arvoista kohtaamista informaaleissa tilanteissa. Oppilaiden ei tulisi nähdä opettajaa ylempi arvoisena johtajana, vaan enemmänkin ohjaajana, jota tulee arvostaa.