Ensimmäisen harjoittelun myötä sain ensikosketuksen opettajan työhön. Minulla oli paljon ennakkokäsityksiä opettajan työstä, mutta jaksoin opetusharjoittelussa yllättyä jatkuvasti tämän ammatin erilaisista puolista. Seurattuani luokkien omien opettajien lisäksi monia harkkaopettajia ymmärsin, että ei ole vain yhtä tiettyä mallia olla hyvä opettaja. Joidenkin opettajien tavat tuntuivat enemmän omalta kuin toisten ja tiedänkin nyt harjoittelun myötä paremmin, mihin suuntaan haluan kehittää itseäni opettajana.

 

Huomasin heti observointieni alussa, että luokkien opettajilla on poikkeuksetta tapana kysellä oppilailta mitä heille kuuluu ja onko heillä jotain mitä haluavat jakaa muille. Opettajia myös aidosti kiinnostaa lasten asiat. Varsinkin observoidessani eräässä vitosluokassa mietin, onko järkeä käyttää äidinkielen tunnin alusta 25 minuuttia keskustellen lasten kokemuksista lelukaupoissa. Myöhemmin tajusin, että juuri tällainen rento ja avoin keskustelu on äärimmäisen tärkeää. Tällaisten keskustelujen kautta lapset uskaltavat jutella opettajalle myös vaikeista asioista. Nämä keskusteluhetket saattavat myös olla jollekin lapselle ainoita hetkiä, jolloin häntä kiinnostuneena kuunnellaan kertoessaan hänelle itselleen tärkeistä asioista. Oppilaat oppivat myös vuorovaikutustaitoja, kun he keskustelevat keskenään. Kun itse olin ala-asteella, ei opettajilla ollut tapana kysellä oppilaiden kuulumisia. Uskon, että se nosti rimaa avoimeen dialogiin opettajan ja oppilaan välillä. Tämä päivittäinen lapsille juttelu heille tärkeistä asioista on yksi niistä tavoista, jonka varmasti pidän vahvasti mielessä, kun joskus itse toimin opettajana.

 

Vaikka tiedostin ennen harjoittelua opettajan työn olevan monipuolista, yllätyin silti, miten monipuolista työ oikeasti on. Enkä ole vielä edes kokenut työtä kokonaisuudessaan. Observoimani oppitunnit eivät koskaan olleet samanlaisia, vaikka samantapaista kaavaa käytettiin usein (mitä päivän aikana tapahtuu, mitä oppilaille kuuluu, mitä viimeksi tehtiin, opastus, tehtävät/aktiviteetit, lopetus). Kun pidin kaksi sisällöltään täysin samanlaista koodaus-oppituntia kahdelle eri ryhmälle, oli mielenkiintoista kokea, miten paljon oppilaat vaikuttavat siihen millaiseksi tunti muodostuu. Levottomamman ja suuremman ryhmän kanssa aika valui sormien välistä ja ohjelmaa piti yksinkertaistaa, pienemmän ja edistyneemmän ryhmän kanssa aikaa oli ehkä hieman liikaakin ja tehtävää vaikeutettiin. Opin, että opettajan pitää todellakin osata lukea tilanteita ja muotoutua niihin. Kaikki ei todellakaan aina mene suunnitelmien mukaan.

 

Lapsilla on paljon eroja osaamistasoissa, vaikka luokka-aste olisi kaikilla sama. Huomasin observoidessani tasoerot varsinkin matematiikassa. Edistyneemmille piti kehitellä tehtäviä kirjan ulkopuolelta, kun taas osalla oli vaikeuksia kirjan perustehtävien kanssa. Normaalikoulun kakkosluokkalaisilla oli matikassa niin sanottuja tähtitunteja, joissa kaikki kakkosluokkalaiset oli jaettu matematiikan osaamisen mukaan ryhmiin. Jokainen ryhmä oli omassa tilassaan ja heillä oli eritasoisia tehtäviä. Tämäntapainen eriyttäminen luokan sisällä on todella tärkeää, sillä lapset edistyvät eri rytmissä. Olisi hyödytöntä antaa kaikille lapsille eteen samantasoisia tehtäviä. Tällöin heikommat olisivat hukassa ja edistyneet eivät kohtaisi mitään haastetta. Kun olin itse ala-asteella, kaikki etenivät samoja tehtäviä tehden tasoeroista huolimatta. Koin esimerkiksi englannin kielessä ala-asteella turhautumista, sillä olisin kaivannut haastavampia tehtäviä. Eriyttäminen tuo opettajalle paljon lisää tehtävää, mutta se on kriittistä oppilaan edistymisen kannalta.

 

Opettajan työhön kuuluu varsinkin ala-asteella itse opettamisen lisäksi myös kasvatuksellinen puoli. Kasvatuksellinen puoli oli erittäin vahvasti näkyvissä varsinkin pienten oppilaiden kanssa. Kiinnitin muun muassa huomioni siihen, miten kakkosluokkalaisten oppilaiden kanssa mietittiin, miksei kannata mennä vesilätäköihin hyppimään välitunnilla. Opettaja ei suoraan kieltänyt, ettei lätäköihin saisi mennä, vaan oppilaiden kanssa keskusteltiin ja pohdittiin yhdessä, miksi tämä ei olisi järkevää. Keskustelussa oli kasvatuksellinen ote ja vuorovaikutus oli lapsilähtöistä. Lapset itse päättelivät, että lätäköissä hyppiminen ei kannata, koska vaatteet kastuvat. Viesti meni näin ollen varmasti paremmin perille kuin vain kieltämällä lätäköissä hyppimisen. Pedagogisesta ja vuorovaikutuksellisesta näkökulmasta juuri tämä lähestymistapa oli oikea.

 

Koko vuoden kestävä ensimmäinen opettajaharjoittelu antoi minulle paljon eväitä tulevaisuutta varten. Näin mitä opettajan työhön kuuluu kaikkine hyvine ja haastavine puolineen. Opin työn monipuolisuudesta ja siitä mitä opettajalta vaaditaan. Harjoittelun edetessä oloni vain vahvistui sen suhteen, että opettajan ammatti on minulle se oikea uravalinta.