Kaikki genret: tunnistamistehtävä
Mihin genreen katkelma kuuluu?
1 Fantasiakirjallisuus
2 Tieteiskirjallisuus
3 Rikoskirjallisuus
4 Rakkauskirjaillisuus
5 Kauhukirjallisuus
Mitä genrelle tyypillistä katkelmassa on? Mainitse kaksi asiaa.

A. Lavinda katsoi taakseen. Vihreä Kaupunki kohosi vuoren rinteellä juuri niin
kauniina kuin aina. Riippusillat risteilivät korkeiden tornien välissä ja köynnökset
punoivat verkkoaan rakennusten seiniin.
Hänen sydäntään kirpaisi, kun hän ajatteli, ettei ehkä enää koskaan palaisi takaisin paikkaan, jossa oli syntynyt, kasvanut ja elänyt koko elämänsä aina tähän
hetkeen asti. Pian hän ylittäisi Vuolaan Virran ja sen jälkeen hän olisi kauempana
kotoa kuin koskaan. Mutta hänellä oli kohtalonsa. Hänen oli päästävä Hardaniin
ja opittava taikuuden salaisuudet, ennen kuin hän voisi täyttää paikkansa.
– Mennäänpä sitten, Lavinda sanoi, taputti ratsuaan ja nousi sen selkään.
Vastaukseni:

B. Marianne-karkin paperi lojui lattialla. Minka kumartui nostamaan sen ja tunki
sen taskuunsa. Sitä nostaessaan hän huomasi, että sängyn alla oli salkku.
Merkillinen paikka säilyttää salkkua. Hän pyyhki pöytätason ja oli juuri menossa
aloittamaan kylpyhuoneen siivoamista, kun hän hetken mielijohteesta kyykistyi ja
kiskaisi salkun esiin.
Ei, sellaista ei saisi tietenkään tehdä. Sydän läpättäen hän kokeili salkun lukitusta. Se olisi lukossa, totta kai. Mutta se ei ollut. Salkun lukot napsahtivat auki.
Minka avasi salkun ja henkäisi syvään. Hän räpytteli silmiään järkyttyneenä.
Salkku oli täynnä rahanippuja. Pienestä taskusta salkun kannen sisäpuolella
pilkotti revolverin piippu.
Minka paiskasi salkun kiinni ja työnsi sen takaisin sängyn alle.
Vastaukseni:

C. Me elämme keskellä avaruutta. Minä en tiedä muunlaisesta elämästä, en ole
koskaan nähnyt maata. Olen tietysti nähnyt siitä kuvia ja elokuvia. Olen lukenut
äidinäidinäitini päiväkirjoja. Olen kuullut äitini kertovan tarinoita elämästä
ennen, tosin hänkään ei koskaan nähnyt maata. Edes äidinäitini ei nähnyt.
Isoisoäitini voitti arpalipun sukupolvialukselle ja jätti maan seitsentoistavuotiaana.
Me emme tiedä, onko maa vielä elinkelpoinen vai ei, onko siellä elämää.
Radioviestejä sieltä ei ole saatu kolmeenkymmeneen kuuteen vuoteen.
Koko minun elinaikanani sieltä ei ole tullut yhtäkään viestiä.
Joskus kuvittelen, että asiat ovat menneet siellä lopultakin hyvin. Sodissa
kaikki uusi tekniikka on tuhoutunut ja ihmiset ovat palanneet elämään
alkukantaisemmin, luonnollisemmin.
Silloin minä haluaisin olla Maassa.
Vastaukseni: 

D. Äiti lauloi kotilaulun ja jätti yövalon päälle. Minä pidin kanista kiinni ja yritin
nukahtaa. Äkkiä alkoi tuntua siltä kuin joku muukin olisi ollut huoneessa.
Avasin silmät.
Huoneen toisella puolella, ikkunan edessä seisoi pieni tyttö vaaleassa kesämekossa. Mekon helmat olivat märät ja tytön hiukset myös. Hänellä oli kalpeat
kasvot ja surulliset silmät. Ne tuijottivat minua rävähtämättä.
Nousin istumaan. Puristin kania sylissäni.
– Hei, minä sanoin.
Tyttö ei vastannut.
Äkkiä ovi avautui. Pelästyin sitä kamalasti. Sydän alkoi läpättää ja kani melkein
putosi kädestäni.
– Mikä hätänä? äiti kysyi. – Etkö sinä vielä nuku.
Paljasjalkainen pikkutyttö varmaan pelästyi äitiä myös, koska häntä ei enää
näkynyt missään. Tuijotin paikkaa, jossa tyttö oli seissyt. Lattiassa oli pienet,
märät jalanjäljet.
Vastaukseni: 

E. Kiirehdin ruuhkaisella kadulla ihmisiä väistellen. Kokouksen alkuun oli vain
muutama minuutti, enkä todellakaan halunnut olla myöhässä, sillä tämä oli
ensimmäinen ja ehkä viimeinen tilaisuuteni näyttää, mihin todella pystyin.
Äkkiä törmäsin vasten jotakin ja kaikki paperini levisivät kadulle. Helkkarin
helkkari, tietenkin juuri tänään kävi näin. Päivä oli muutenkin mennyt aamusta
asti pieleen. Kaatuneen kahvin takia olin joutunut vaihtamaan varta vasten tätä
kokousta varten hankkimani asun juuri ennen lähtöä, ja nyt esitykseni oli levällään likaisella jalkakäytävällä.
Kirosin ääneen ja heittäydyin polvilleni keräämään papereita. Tajusin hämärästi,
että papereitani keräsi myös mies, johon olin törmännyt. Hän oli pukeutunut
tyylikkääseen, arvatenkin hävyttömän kalliiseen pukuun ja hänellä oli kireä ilme
kasvoillaan. Harvinaisen pitkä ja komea mies, totesin häkeltyneenä.
– Pahoittelut, mies sanoi. – Taisit juosta silmät ummessa, sillä törmäsit suoraan
päin selkääni.
Hän ojensi minulle keräämänsä paperit ja katsoi minuun häkellyttävän sinisillä
silmillään hiukan kurittomasti kihartuvan tumman otsatukkansa alta. Tunsin
sydämeni heittävän volttia.
– Anteeksi, sopertelin. – Minulla on kiire.
Ryntäsin juoksuun miehen ohi. Ehdin nähdä hiukan huvittuneen ilmeen hänen
kasvoillaan, ja hetkeksi mieleni valtasi pieni haikeus siitä, että en näkisi häntä
enää koskaan.
Vastaukseni:

Itsearviointi oppimispäiväkirjasta. Valitse sopiva vaihtoehto: